Ostin tämän kirjan nähtyäni televisiossa parrakkaan miehen, jolla oli rasvainen, pitkä tukka ja otsassa T:n muotoiset uurteet. Mies poltti tupakkaa ketjussa ja kertoi vihaansa itseään syvästi.
Oli pakko saada tietää, miten noin rehellisestä itseinhosta voi syntyä suurta yleisöä kiinnostavaa omaelämäkerrallista kirjallisuutta. Sitä ihmetteli tosin kirjailija itsekin: "Ajattelin, ettei tämä varmasti kiinnosta ketään."
Mutta kun norjalainen Karl Ove Knausgård repi auki oman ja lähimmäistensä elämän, syntyi välirikkoja ja oikeusjuttuja, joista puolestaan syntyi kirjaan liitettävät markkinointiystävälliset määreet "skandaali-" ja "kohu-." Kuten satojen tuhansien muidenkin, minun oli pakko tietää, mistä on kyse.
Knausgårdin rohtunut habitus antoi ymmärtää, että hän on elänyt kuluttavan elämän, sellaisen josta voi nähtävästi kirjoittaa tuhansia sivuja. Lisäksi laitoin merkille, että Knausgårdin kirjallisen tilinteon kuuluisuusarvo ei näyttänyt lepäävän vain norjalaisen iltapäivälehdistön harteilla, vaan myös kriitikot julistivat, että kyseessä on kirjallisuuden konventioita kaatava merkkiteos. Nämä olivat tunnetut lähtökohdat, joista sukelsin Karl Oven elämään.
Ensimmäinen kirja käsittelee Knausgårdin vaikeaa isäsuhdetta. Kirjan alkuosa kertoo Karl Oven lapsuudesta ja etenee nuoruuteen, jolloin hän muun muassa piilotteli pussikaljoja metsään, soitti surkeassa bändissä ja sai sormet tytön sisään. Tässä vaiheessa ei siis ollut tarjolla yhtään mitään, mitä ei olisi kuvattu jo lukemattomia kertoja aikaisemmin. Kirjan jälkiosa taas käsittelee isän alkoholisoitumista ja siihen liittyvää saastaa, häpeää ja kuolemaa.
Kirjan luettuani olo oli hämmentynyt. En vain löytänyt tästä sitä jotain, joka selittäisi suitsutuksen. Kirjoitustyyli ei ole erikoinen, se on hetkittäin jopa todella puuduttava. Esimerkiksi dialogi on suoraa elävästä elämästä, vailla tyylittelyä ja proosallisia vapauksia. Tuskastuttavaa on myös yksityiskohtien runsaus vailla sisältöä, päiväkirjamaiset itseruoskinnat, purkan taittelu sanomalehteen, teeveden tuijottelu (Noita minäkin teen aina! Kirjailija! Päästä minut todellisuudesta!)
Knausgårdin elämän tapahtumat eivät myöskään ole kovin erityisiä. En osaa kuvailla, miksi se on vaivaannuttavaa juuri tämän kirjan kohdalla. Olen lukenut kirjoja, joissa ei suoranaisesti tapahdu mitään, mutta joista olen saanut enemmän irti.
Mieleeni hiipii pakostakin perusteluja, jotka eivät mitenkään liity itse kirjaan, vaan juuri siihen seikkaan, että tämä on kaikki on "oikeasti" tapahtunut. En haluaisi uskoa siihen, että kirja on tulos individualistisen narsismin ja perverssin kurkistelukulttuurin liitosta. En kuitenkaan saa tällaisia perusteluja pois ajatuksistani, sillä on selvää, ettei tämä kirja olisi eksynyt minunkaan luettavaksi fiktiona myytynä.
Kirjailijan puolustukseksi on mainittava vielä pari asiaa. Kuulemma tämä pääsee vauhtiin vasta myöhemmissä osissa. Minua jopa hieman kiinnostaa, minkälaisella avioliittokuvauksella hän sai vaimonsa masentumaan.
Pidän myös edelleen Knausgårdin rehellisyydestä, joka käy ilmi hänen haastatteluissaan sekä kirjoissaan. On virkistävää, että joku myöntää kirjansa olevan kosto maailmalle ja että kohu on tuntunut hyvältä. Kirja on tarkka ja raadollinen kuvaus todellisuudesta, jossa dialogit ovat puisevia, itseinhon puuskat noloja ja arki uuvuttavaa (mitä muuta se voi olla?)
Lähemmäs totuutta pääsee kuitenkin kohottautumalla sen kaiken yläpuolelle. Mielestäni Knausgårdin kirja ei ole siinä mielessä taidetta.
keskiviikko 11. syyskuuta 2013
sunnuntai 25. elokuuta 2013
Mark Simpson - Pyhä Morrissey
Arvoituksellinen, kyyninen, idealistinen, jumaloitu, pyhä Morrissey.
Mark Simpsonin Morrisseystä kirjoittama kirja ei ole elämäkerta. Se on tulkinta Morrisseystä, "psykobiografia" kuten kirjailija itse sanoo.
Morrissey ei tietenkään suostuisi tällaiseen kirjaprojektiin itse. Simpsonin teos on hurmioituneen fanin omistautunut yritys päästä tämän androgyynin pop-askeetin ihon alle.
Kyseessä ei ole ensimmäinen yritys. Morrisseystä ja The Smithsistä on kirjoitettu kymmeniä kirjoja.
Tämä kirja ei edes yritä olla objektiivinen, tietokirjamainen selonteko Morrisseystä. Jo alussa käy ilmi, millaisen järisyttävän peruuttamattoman vaikutuksen nuoreen Simpsoniin teki televisiosta kantautuneen This Charming Man-kappaleen eläimellinen hihkaisu.
Simpson kuvaa Morrisseyta lähinnä lehtijutuista ja kappaleiden sanoituksista kasattujen tulkintojen kautta. Hän käsittelee myös nuoreen Morrisseyyn vaikuttaneita idoleita kuten James Deania ja Oscar Wildeä.
Kirjan pääosassa on kuitenkin yritys purkaa Morrisseyn vaikutusta meihin. Miten tämä elämän himoista kieltäytyvä pahantuulinen marttyyri pystyy sytyttämään laulullaan pohjattoman kaipuun ja samalla lohdullisesti suutelemaan kyyneleet pois itsensä uneen itkevien Smiths-teinien poskilta?
Morrissey on itse sanonut, että hän vain esittää. Hän väittää, ettei ole koskaan ollut edes rakastunut. Vaikea uskoa. Morrissey on arvoituksellinen ja ristiriitainen. Popkulttuurin pakkomielteistä, seksistä ja itsensä myymisestä, kieltäytyessään hän asettautuu maallisen yläpuolelle. Ja sekös ärsyttää monia, mutta samalla tietenkin kerää ympärilleen uskollisia ja kiihkeitä faneja, joiden vakaa omistautuminen saa kirjoittamaan tällaisia kirjoja kuin Pyhä Morrissey.
Ja suomentamaan niitä. Kirjan on kääntänyt Suomen suurin Morrissey-fanaatikko Antti Nylén. Nylénmäisyyttä ei voi olla havaitsematta tekstistä. Sitä ei pysty, eikä tarvitsekaan pystyä selittämään, mutta jotenkin se vain huokuu rivien välistä.
Kirja on jaettu osiin teemoittain. Päätelmiä Morrisseyn sielunmaisemasta tuetaan laulunsanoin ja haastattelunpätkin, mutta yleensä kysymykset jäävät vaille suoraa vastausta. Samalla tavoin kuin toimittajien ja Morrisseyn välinen vuoropuhelukin. Morrissey yleensä vastaa (tai jättää vastaamatta) viiltävillä nokkeluuksilla.
Koska Morrisseyn ääni tässä kirjassa tuli esiin enemmän kyynisenä kuin idealistisena, laulajan pehmeä puoli jäi sanojen ja Simpsonin tulkintojen varaan. En ole varma, saiko tämä puoli tarpeeksi painoarvoa kirjassa.
Morrissey jäi hyvin etäiseksi hahmoksi, kuten oli varmaan tarkoitus. Ei pyhää voi tuoda arjen tasolle ja tuntea läpikotaisin, sillä sen hohto sammuisi.
T: Smiths-girl 4ever-88
Ps. Tämä teksti ei välttämättä ole merkki blogin maailmanmaineeseen syöksyvästä ylösnousemuksesta, vaan pikainen huikkaus, että täällä ollaan. Ja tuoreella avomiehellä on kirjahyllyllinen lukemattomia teoksia.
Pps. Morrisseyltä tulee kuin tuleekin omaelämäkerta! Koko julkaisu meinasi kertaalleen kaatua Morrisseyn ja kustantajan väliseen kiistaan (yllättyneet nostakaa kätenne ylos nyt.)
Boikotoin suomeksi käännettyä versiota, jos joku muu kuin Antti Nylén kääntää sen. Mutta pakkohan tämä on lukea! Huikeaa.
Mark Simpsonin Morrisseystä kirjoittama kirja ei ole elämäkerta. Se on tulkinta Morrisseystä, "psykobiografia" kuten kirjailija itse sanoo.
Morrissey ei tietenkään suostuisi tällaiseen kirjaprojektiin itse. Simpsonin teos on hurmioituneen fanin omistautunut yritys päästä tämän androgyynin pop-askeetin ihon alle.
Kyseessä ei ole ensimmäinen yritys. Morrisseystä ja The Smithsistä on kirjoitettu kymmeniä kirjoja.
Tämä kirja ei edes yritä olla objektiivinen, tietokirjamainen selonteko Morrisseystä. Jo alussa käy ilmi, millaisen järisyttävän peruuttamattoman vaikutuksen nuoreen Simpsoniin teki televisiosta kantautuneen This Charming Man-kappaleen eläimellinen hihkaisu.
Simpson kuvaa Morrisseyta lähinnä lehtijutuista ja kappaleiden sanoituksista kasattujen tulkintojen kautta. Hän käsittelee myös nuoreen Morrisseyyn vaikuttaneita idoleita kuten James Deania ja Oscar Wildeä.
Kirjan pääosassa on kuitenkin yritys purkaa Morrisseyn vaikutusta meihin. Miten tämä elämän himoista kieltäytyvä pahantuulinen marttyyri pystyy sytyttämään laulullaan pohjattoman kaipuun ja samalla lohdullisesti suutelemaan kyyneleet pois itsensä uneen itkevien Smiths-teinien poskilta?
Morrissey on itse sanonut, että hän vain esittää. Hän väittää, ettei ole koskaan ollut edes rakastunut. Vaikea uskoa. Morrissey on arvoituksellinen ja ristiriitainen. Popkulttuurin pakkomielteistä, seksistä ja itsensä myymisestä, kieltäytyessään hän asettautuu maallisen yläpuolelle. Ja sekös ärsyttää monia, mutta samalla tietenkin kerää ympärilleen uskollisia ja kiihkeitä faneja, joiden vakaa omistautuminen saa kirjoittamaan tällaisia kirjoja kuin Pyhä Morrissey.
Ja suomentamaan niitä. Kirjan on kääntänyt Suomen suurin Morrissey-fanaatikko Antti Nylén. Nylénmäisyyttä ei voi olla havaitsematta tekstistä. Sitä ei pysty, eikä tarvitsekaan pystyä selittämään, mutta jotenkin se vain huokuu rivien välistä.
Kirja on jaettu osiin teemoittain. Päätelmiä Morrisseyn sielunmaisemasta tuetaan laulunsanoin ja haastattelunpätkin, mutta yleensä kysymykset jäävät vaille suoraa vastausta. Samalla tavoin kuin toimittajien ja Morrisseyn välinen vuoropuhelukin. Morrissey yleensä vastaa (tai jättää vastaamatta) viiltävillä nokkeluuksilla.
Koska Morrisseyn ääni tässä kirjassa tuli esiin enemmän kyynisenä kuin idealistisena, laulajan pehmeä puoli jäi sanojen ja Simpsonin tulkintojen varaan. En ole varma, saiko tämä puoli tarpeeksi painoarvoa kirjassa.
Morrissey jäi hyvin etäiseksi hahmoksi, kuten oli varmaan tarkoitus. Ei pyhää voi tuoda arjen tasolle ja tuntea läpikotaisin, sillä sen hohto sammuisi.
T: Smiths-girl 4ever-88
Ps. Tämä teksti ei välttämättä ole merkki blogin maailmanmaineeseen syöksyvästä ylösnousemuksesta, vaan pikainen huikkaus, että täällä ollaan. Ja tuoreella avomiehellä on kirjahyllyllinen lukemattomia teoksia.
Pps. Morrisseyltä tulee kuin tuleekin omaelämäkerta! Koko julkaisu meinasi kertaalleen kaatua Morrisseyn ja kustantajan väliseen kiistaan (yllättyneet nostakaa kätenne ylos nyt.)
Boikotoin suomeksi käännettyä versiota, jos joku muu kuin Antti Nylén kääntää sen. Mutta pakkohan tämä on lukea! Huikeaa.
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
Michael Cunningham - Illan tullen
Hengästyttävän tiheän Matkalla-kirjan jälkeen Michael Cunninghamin tuorein teos Illan tullen (By Nightfall, 2011) tuntui raikkaalta ilmalta. New Yorkin taidemaailman ja rutinoituneen avioliiton kulisseihin upotettu tarina oli alusta loppuun viihdyttävä ja nopeasti luettu.
Illan tullen on kuvaus kauneuden tavoittelusta. Se kertoo ihmisen pakottavasta tarpeesta etsiä jotain maallisuudesta irrallaan olevaa kokemusta, aitoa taide-elämystä, johon on lyöty ikuisuuden sinetti. Vaikka avaruusoliot kaivaisivat maata tuhansien vuosien päästä ja törmäisivät Rodinin pronssiveistokseen, he ymmärtäisivät jotain olennaista ihmisyydestä. Joskus voi vain käydä niinkin, että taiteen sijaan estetiikanhakuinen ihminen etsii ikuista kauneutta, elämän pakotietä, toisesta ihmisestä.
Kirjan päähenkilön, Peter Harrisin ja hänen vaimonsa Rebeccan elämä on vuosien saatossa synkronoitunut mukavaksi parisuhdevalssiksi, joka keinahtelee hyvällä maulla tehtyjen taidekauppojen, laadukkaiden viskien ja kalliiden, mutta käytännöllisten pikkutakkien ja kotelomekkojen hienostuneessa maailmassa.
Newyorkilainen Peter on taidegalleristi ja Rebecca on päätoimittajana taidelehdessä. Peter kuvittelee tuntevansa vaimonsa läpikotaisin. Hän yrittää ennakoida jokaisen kohtauksen kulun heidän arkisessa parisuhdenäytelmässään, ja valikoi huolella omat vuorosanansa. Hän aistii vaaralliset ilmapiirinmuutokset pienimmästäkin eleestä.
Pidän Cunninghamin taidokkaasti luoduista dialogeista ja varsinkin niiden väliin ujutetuista ajatuksista, jotka raottavat näkymän puhujan todellisiin motiiveihin. Kirjailija näyttää, miten ihminen sanoo jotain ja tarkoittaa toista. Joskus sanat tosin eivät tottele. Niistä tulee viestejä, jotka eivät välity toivotulla tavalla. Ja Peter Harris huomaa heti, mihin kohtaan ihmistä sanat uppoavat.
Peterin ja Rebbecan elämä on siis ehtinyt seestyneeseen keski-ikään. Pariskunnan aikuinen tytär, Beatrice, on jo muuttanut omilleen ja avaran loft-asunnon sopivasti särmikkäät taulut ovat suorassa ja baarikaapista löytyy tarpeeksi viiniä. Mutta harmonia särkyy, kun Rebeccan pikkuveli, Mizzy, muuttaa heille asumaan väliaikaisesti. Hän on hukassa, kaunis, nuori ja itsetuhoinen.
Mizzystä tulee Peterin patoutuneiden halujen kohde. Hän näkee Mizzyssä mahdollisuuden korjata tyttärensä kohdalla tehdyt virheet ja saada takaisin vaimonsa nuoruuden kauneus. Cunninghamilla olisi mahdollisuus keikauttaa tarina kunnolla sijoiltaan, mutta hän päätyy hienostuneempaan ratkaisuun, ehkä jopa hieman laimeaan, kovin elämänmakuiseen. Kirja ei tarjoa pakotietä lukijallekaan.
Illan tullen on hieno ja viihdyttävä teos. Pidin erityisesti taidemaailman kuvauksesta ja lukisinkin estetiikan ja taiteen palvontaa mielelläni lisääkin. Tietääkö joku vinkata tällaisia teoksia?
Ainoa asia, mikä minua hiukan häiritsi tässä, oli Peterin suhde Beatriceen. Se tuntui hieman päälleliimatun oloiselta. Suhde etäiseen tyttäreen tunki tarinan väleihin tiheästi ja selittämättömästi, aivan kuin se olisi yrittänyt todistaa olevansa jotain muuta kuin pääkertomuksesta irrallaan oleva sivujuonne.
Myöskin teksti liukeni kaikessa keveydessään aika nopeasti mielestä lukemisen jälkeen. Toisaalta tasoja alkaa löytyä, kun kirjalle antaa aikaa ja ajatusta. Eniten ylistettävää löydän Cunninghamin kauneuden oivailluksista, joiden kuvaus ei kuitenkaan mene missään vaiheessa yli: pinnalta voi kiiltää ihanasti, mutta aito, uneton tuska ja epäilys tekevät lukukokemuksesta todentuntuisen. Kaiken kukkuraksi olen onnellinen siitä, että ostin tämän teoksen kirjahyllyyni. Se on kaunis ja elegantti esine.
Illan tullen on kuvaus kauneuden tavoittelusta. Se kertoo ihmisen pakottavasta tarpeesta etsiä jotain maallisuudesta irrallaan olevaa kokemusta, aitoa taide-elämystä, johon on lyöty ikuisuuden sinetti. Vaikka avaruusoliot kaivaisivat maata tuhansien vuosien päästä ja törmäisivät Rodinin pronssiveistokseen, he ymmärtäisivät jotain olennaista ihmisyydestä. Joskus voi vain käydä niinkin, että taiteen sijaan estetiikanhakuinen ihminen etsii ikuista kauneutta, elämän pakotietä, toisesta ihmisestä.
Kirjan päähenkilön, Peter Harrisin ja hänen vaimonsa Rebeccan elämä on vuosien saatossa synkronoitunut mukavaksi parisuhdevalssiksi, joka keinahtelee hyvällä maulla tehtyjen taidekauppojen, laadukkaiden viskien ja kalliiden, mutta käytännöllisten pikkutakkien ja kotelomekkojen hienostuneessa maailmassa.
Newyorkilainen Peter on taidegalleristi ja Rebecca on päätoimittajana taidelehdessä. Peter kuvittelee tuntevansa vaimonsa läpikotaisin. Hän yrittää ennakoida jokaisen kohtauksen kulun heidän arkisessa parisuhdenäytelmässään, ja valikoi huolella omat vuorosanansa. Hän aistii vaaralliset ilmapiirinmuutokset pienimmästäkin eleestä.
Pidän Cunninghamin taidokkaasti luoduista dialogeista ja varsinkin niiden väliin ujutetuista ajatuksista, jotka raottavat näkymän puhujan todellisiin motiiveihin. Kirjailija näyttää, miten ihminen sanoo jotain ja tarkoittaa toista. Joskus sanat tosin eivät tottele. Niistä tulee viestejä, jotka eivät välity toivotulla tavalla. Ja Peter Harris huomaa heti, mihin kohtaan ihmistä sanat uppoavat.
Peterin ja Rebbecan elämä on siis ehtinyt seestyneeseen keski-ikään. Pariskunnan aikuinen tytär, Beatrice, on jo muuttanut omilleen ja avaran loft-asunnon sopivasti särmikkäät taulut ovat suorassa ja baarikaapista löytyy tarpeeksi viiniä. Mutta harmonia särkyy, kun Rebeccan pikkuveli, Mizzy, muuttaa heille asumaan väliaikaisesti. Hän on hukassa, kaunis, nuori ja itsetuhoinen.
Mizzystä tulee Peterin patoutuneiden halujen kohde. Hän näkee Mizzyssä mahdollisuuden korjata tyttärensä kohdalla tehdyt virheet ja saada takaisin vaimonsa nuoruuden kauneus. Cunninghamilla olisi mahdollisuus keikauttaa tarina kunnolla sijoiltaan, mutta hän päätyy hienostuneempaan ratkaisuun, ehkä jopa hieman laimeaan, kovin elämänmakuiseen. Kirja ei tarjoa pakotietä lukijallekaan.
Illan tullen on hieno ja viihdyttävä teos. Pidin erityisesti taidemaailman kuvauksesta ja lukisinkin estetiikan ja taiteen palvontaa mielelläni lisääkin. Tietääkö joku vinkata tällaisia teoksia?
Ainoa asia, mikä minua hiukan häiritsi tässä, oli Peterin suhde Beatriceen. Se tuntui hieman päälleliimatun oloiselta. Suhde etäiseen tyttäreen tunki tarinan väleihin tiheästi ja selittämättömästi, aivan kuin se olisi yrittänyt todistaa olevansa jotain muuta kuin pääkertomuksesta irrallaan oleva sivujuonne.
Myöskin teksti liukeni kaikessa keveydessään aika nopeasti mielestä lukemisen jälkeen. Toisaalta tasoja alkaa löytyä, kun kirjalle antaa aikaa ja ajatusta. Eniten ylistettävää löydän Cunninghamin kauneuden oivailluksista, joiden kuvaus ei kuitenkaan mene missään vaiheessa yli: pinnalta voi kiiltää ihanasti, mutta aito, uneton tuska ja epäilys tekevät lukukokemuksesta todentuntuisen. Kaiken kukkuraksi olen onnellinen siitä, että ostin tämän teoksen kirjahyllyyni. Se on kaunis ja elegantti esine.
lauantai 23. helmikuuta 2013
Jack Kerouac - Matkalla
| On the Road: Sal Paradise / Kerouac (Sam Riley) ja Dean Moriarty / Cassady (Garrett Hedlund) |
Paikkasin kulttiteoksen kokoisen aukon sivistyksessäni lukemalla beat-pioneerin Jack Kerouacin teoksen Matkalla (On the Road 1957).
Kerouacilla pyyhkii postuumisti hyvin: Matkalla ilmestyi viime kesänä elokuvaversiona ja tälle vuodelle valmistuu vielä toinenkin filmatisointi, joka perustuu hänen teokseensa Tuuliajolla Big Surissa. Lisäksi Kerouacin entisen heilan, Joyce Johnsonin, kirjoittama Kerouac-elämäkerta ilmestyi vastikään suomeksi käännettynä.
Elämäkerrallisuudesta on syntynyt myös Matkalla-teos. Sen keskushahmot muodostuvat beat-sukupolven soihdunkantajista, Neal Cassadysta, Allen Ginsbergistä ja William S. Burroughsista ja tietenkin tarkkailijan ja raportoijan roolissa on Kerouac itse. Luin kirjan alkuperäisversion, jossa käytetään alter egojen sijaan oikeita nimiä.
Matkalla on tajunnanvirran vyöry. Legenda kuuluu, että Kerouac hakkasi tekstin spontaanin kiihkon vallassa katkeamattomalle paperirullalle ilman kappalejakoja. Vaikutelma on kuumeinen: rivit kiidättävät beat-sukupolven levottomia nuoria läpi sodanjälkeisen ja kaksinaismoralistisen Amerikan, yhteiskunnan, jolle he julistivat avoimen sodan aseinaan huumeet, seksi ja jazz-musiikki.
Kerouac ei kuitenkaan jätä hurmiossaan kuvaamatta pienempiäkään yksityiskohtia tai vastaavasti maalamatta suuria ohikiitäviä maisemia: salviatasankoja, puuvillapeltoja tai pölyäviä aavikoita. Eniten hän kirjoittaa kuitenkin Neal Cassadysta. Hän on tarinan liikkeellepaneva voima ja Kerouacin naiivin ihailun kohde: pummien pummi. Cassady on myös Ginsbergin kuuluisan runon, Howlin, rietas protagonisti.
| Ihana Marylou / LuAnne (Kristen Steward) lukee Proustia. |
Matkalla ei ole juonellinen kirja vaan sukupolviromaani, erään ajanjakson kuvaus. Tie on sen eteenpäin kiirehtivää liikettä kuvaava symboli: avoin ja täynnä uusia mahdollisuuksia. Kaikesta huolimatta tarinan elämänjanoiset nuoret eivät täysin pääse pakoon menneisyyttään, traumojaan tai ihmissuhteitaan. Kerouac yrittää karistaa mielestään kuolleen isänsä haamua ja Cassady etsii kadonnutta juoppo-isäänsä jokaisesta vastaantulevasta katuojasta.
Kirjan elokuvaversio oli mielestäni liian seesteinen ja huolellinen. Se ei tavoita samanlaista neuroottista kiihkoa kuin kirja. Teksti synnytti aivan omanlaisensa tunnelman, vapauden kaipuun ja vaaran tunteen. Vaara syntyy 180 kilometrin tuntivauhtia tehdyistä ohituksista kapeilla vuoristoteillä ja maan läpi kulkemisesta ilman rahan tuomaa turvaa, mutta ennen kaikkea ylistän sellaista vaaran tunnetta, joka korostuu vasten tätä päivää. Se syntyy siitä, kun ihminen murtautuu ulos yhteiskunnan yksilölle sovittamista määreistä.
Tunnisteet:
beat-kirjallisuus,
kerouac,
klassikko,
omaelämäkerrallisuus
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Viktor E. Frankl - Ihmisyyden rajalla
"Dostojevski sanoi kerran: 'On vain yksi asia, jota pelkään: etten ole kärsimysteni mittainen.' Nämä sanat tulivat usein mieleeni tutustuessani marttyyreihin, joiden käyttäytyminen leirissä, joiden kärsimys ja kuolema todistivat, ettei perimmäistä sisäistä vapautta voida menettää."
Ihmisyyden rajalla on itävaltalaisen psykiatrin kirjoittama kuvaus keskitysleirien elämästä. Viktor E. Frankl kirjoittaa omista kokemuksistaan. Niiden pohjalta hän kehitti myöhemmin psykoterapian muodon, logoterapian. Logoterapian ytimessä on olemisen tarkoituksen löytäminen.
Frankl joutui leirillä tämän kaikkein perimmäisen kysymyksen juurelle. Mistä löytää elämälle tarkoitus, halu elää, kun ihminen on riisuttu perustarpeistaan, toivosta ja vapaudesta, erotettu omista rakkaistaan. Mitä valintoja ihminen voi tehdä tilanteessa, kun häneltä on viety päätäntävalta kohtalonsa suhteen ja jäljelle jää vain kärsimys vailla tietoa sen päättymisestä?
Franklin mukaan ainoa vaihtoehto on tulla kärsimystensä mittaiseksi, kantaa ristinsä suoraselkäisesti loppuun asti. Kun ihmisellä ei ole enää mitään, hänelle jää viimeinen valinta: vapaus valita oma suhtautumisensa kohtaloonsa.
Frankl kuvaa leirin psykologisia vaiheita ja vankien ja vartioiden valitsemia sosiaalisia rooleja. Hän selittää, miksi toisista vangeista tuli julmia kapoja, opportunistisia luottovankeja, ja toisista tuskan kirkastamia marttyyrejä.
Kirja on vain 120 sivua pitkä, mutta se rakentaa konkreettisen kuvan leirin tuhovoimasta. Se ei kuitenkaan pohjimmiltaan kerro vain historiallisen joukkomurhan raakuudesta vaan inhimillisyydestä ja elämän arvokkuudesta.
Kirjan loppuosa keskittyy Franklin kehittämän logoterapian esittelyyn. Psykiatrin mukaan 20. vuosituhannen joukkoneuroosi on eksistentiaalinen tyhjiö: elämän tarkoituksettomuus. Nihilistisen aikamme ongelmat, masennus, alkoholismi ja itsemurhat, johtuvat valintojen loputtamasta vapaudesta ja onnellisuuden harhasta.
Frankl lainaa useaan otteeseen Nietzschen ajatusta: "Kun tietää elämälleen miksi, kestää melkein mitä tahansa miten." Elämän tarkoitus on jatkuvasti muutoksen tilassa oleva jännite nykyisen minän ja tulevan, kehittyneen minän välillä. Ihmiselle jää vastuu ymmärtää oman elämänsä ainutlaatuinen potentiaali.
Ihmisyyden rajalla -teosta ei voi olla lukematta ilman omakohtaista pohdiskelua. Se haastaa ja ravistelee. Se pakottaa miettimään elämän perimmäisiä kysymyksiä, muttei tarjoa valmiita vastauksia.
tiistai 8. tammikuuta 2013
Puhuu mainosten kanssa
Hei blogi ja mainosbotit!
Ilostuin parista koruttomasta kommentista, jotka tänne oli jätetty. Vastasin jopa yhteen hehkuttaen Nylénin ehdottomuutta ja loogistunteellisia perusteluita. Klikatessani näitä riittoja ja annoja päädyin kirjanettikauppoihin (joista toinen myi kristillisiä opuksia!). Todella karvas pettymys! Mistä lähtien tällaista piilomainontaa on harrastettu kirjablogeissa?
En minä halua tänne blogiin mitään mainostyyppejä kalastelemaan ostajia tai klikkauksia (on muuten epätoivoista toimintaa, jos niitä täältä yrittää hakea). Tämä vilunkipeli sai aikaan samanlaisen tunteen, joka tulee kun saa tekstiviestin, jota sitten kiinnostuneena avaa ja paljastuu, että kyseessä on ilmoitus Lindexin alusvaatealesta tai pahimmassa tapauksessa kutsu jonnekin sedulaan.
Todella masentavaa. Kirjallisuuteen syventyviä tekstejäni kommentoi vain kapitalismi. Olen rikki! Toisaalta mainosriitta sai minut pohtimaan Nylénin kiistatonta erinomaisuutta. Luen parhaillaan Halun ja epäluulon esseitä ja meneillään on tiedemies Enqvistin uskonnonvastaisen retoriikan jyräys.
Nylénin rakentama dialogi uskonnottomien ja uskonnollisten välillä on kiinnostavaa varsinkin, kun oma uskonnottomuuteni on näiden tulistusten maalitauluna. Hän ampuu suoraan niihin ehdottomiin ajatuskulkuihin, joita olen pyöritellyt päässäni ainakin nuorempana.
Ehdottomuus on mielenkiintoinen näkökulma Nylénin teksteihin. Nuorena luin paljon Linkolan tekstejä ja saarnasin lihansyönnin paheesta niin, että lähipiiri kyllästyi totaalisesti. Ajan myötä mielipiteiltä katkeaa yleensä terävin kärki ja asenteet pehmentyvät. Nylénille tämän kaltainen änkyröivä moralisointi on kuitenkin aukotonta loogista perustelua. Se on virkistävää ajassa, jossa kaikki tuntuu olevan pinnallisesti ok ja sallittua ilman syvempiä arvoja.
Nylén saa ajattelemaan lämpimästi konservatismista ja traditioista, kun hän asettaa ne vastakkain länsimaalaisen häikäilemättömän kulutusjuhlan, eläinten alistamisten ja luonnon raiskauksen kanssa. Olen sitä mieltä, että tarvitsemme lisää änkyröintiä, lisää kyseenalaistusta ja kumartelemattomuutta vallitsevien olosuhteiden edessä. Haluan enemmän nyléneitä ja vähemmän mainosriittoja!
tiistai 27. marraskuuta 2012
Riku Korhonen - Lääkäriromaani
Olen hieman vierastanut sellaista laman ja sodan jälkeistä postraumaattista ja melankolista suomikuvaa ja ns. kuumia aiheita käsitteleviä ajankohtaisromaaneja, jotka pursuavat persuja, syömishäiriöitä, tuulipuvuista kahisevia lähiöitä ja arjelta maistuvia parisuhdekriisejä. En tiedä, voiko Riku Korhosen Lääkäriromaania lyödä tyylipuhtaasti tähän kastiin, mutta jonnekin sinne sen luokittelen omassa lukemisen kontekstissani.
Lääkäriromaani on poliitiikan- ja seksintäyteinen (en käyttäisi kuitenkaan sanaa seksikäs) parisuhderomaani. Kirja kertoo Niklaksen ja Innan suhteesta, joka käpristelee surun, kuoleman ja vuosien paineessa. Niklas yrittää hoivata heidän rakkauttaan, mutta löytää tarkoitukseen vain vääriä lääkkeitä.
"Rakkaus on parantamista. Mutta joskus sattuu hoitovirheitä.”
Kuten hyvän kirjailijan kuuluukin, Korhonen on tarkka luodessaan hahmojaan ja porautuessaan naisena ja miehenä olemisen luonteeseen, ja varsinkin viimeksi mainittuun: viettien pakottaman miehen pyristelyyn. Joku voisi ulkokohtaisesti kommentoida Niklasta tai jopa kirjailijaääntä sovinistiksi, mutta näen miehen osan tässä tasa-arvoisen lohduttomana, jollei se ole jopa hirveämpi. Naisena olemisen toivottomuus on suoraa seurausta miehen kyvyttömyydestä rakastaa.
"Jos miehistä tulee näitä, missä on naisen toivo?"
Korhonen on onnistunut tallentamaan jotain erittäin olennaista hötkyilevästä ajastamme. Hän saa lukijan kokemaan sen kaikessa aitoudessaan sekä hyvässä että pahassa. Pahaa tekee juuri se, mikä saa minut välillä vierastamaan nykykirjallisuutta. Se onnistuu kuvaamaan sellaista liian tutun oloista, kyynisyyteen kääriytyvää pahoinvointia, joka tuntuu purkautuvan puhtaana ilkeytenä ja väkivaltana, henkisenä ja fyysisenä, itseä ja muita kohtaan. Siinä on jotain viiltävää kylmyyttä, joka myrkyttää kartanoromantiikalla kuorrutetut hattara-ajatukseni.
Vaikka tarinaa on ryhditetty maailmanpolitiikalla, en pidä sitä teoksen olennaisimpana antina muutoin kuin yhtenä osuvana viittauksena miehisyyden rappiosta ja raakuudesta sotien, väkivallan ja valtataistelujen maailmassa.
Romaanissa siteerataan Hemingwayn kirjoittamisen ytimeen pureutuvaa toteamaa: "Kirjoita todenmukaisin lause, jonka tiedät." Suitsutukseksi täytyy todeta, että sen Korhonen ainakin osaa. Sen verran iso annos realismia tuli tämän kirjan osalta nieltyä ja vieläpä ahmien.
sunnuntai 25. marraskuuta 2012
Ian McEwan - Sovitus
Tarina sijoittuu maailmansodan alle Englantiin, kartanomaisemiin ja sotakuvauksissaan näännyttävän mutaiselle taistelutantereelle Ranskaan.
Nyt seuraa takakansityyliin kyhätty esittely kirjan juonesta. Tarina alkaa oivallisella kuvauksella esiteini-ikäisen ja mielikuvitusrikkaan Brionyn vauhkosta ajatuksenjuoksusta. Kirja piirtää ihailtavan tunnistettavasti ja tarkasti hänen hämmenystään aikuisten maailmassa. Hänen ylpeytensä kokee pieneltä vaikuttavia, mutta lapsen silmissä maailman kokosia kolauksia. Ne kolaukset tekevät hänestä kohtalokkaan typerän. Briony tulee tehneeksi virheen, jonka taakkaa hän joutuu kantamaan loppuelämänsä. Samalla hän tulee pilanneeksi myös sisarensa Cecilian ja perheen kasvattipojan Robbien elämän.
Kirjalla on takanaan niin paljon suitsutusta, että odotukset olivat todella korkealla, ja kyllähän tämä kantoi. McEwanin kynästä lähtee tolstoimaisen tarkkaa, realismin ajan kirjallisuutta henkivää tekstiä. Siinä on jotain klassikon tuntua. Maisemien, mielen, luonnon ja sodan kuvaukset ovat yksityiskohtaisia ja viipyileviä. Hahmojen inhimillisyys pidätteli mielen pitkään Tallisien elämässä kirjan loputtuakin. Tykkäsin myös sotakuvauksesta, joka tuntui väkevältä ja uskottavalta. Saattaa tosin johtua siitäkin, etten yleensä lue sotakirjoja.
Toki jotain häiritsevääkin kirjassa oli, kuten outo irrallinen lopetus. Toisaalta tykkään hämmentymisestä ja epäsuorista linjoista, joten en antanut sen pilata kokonaisvaikutelmaa.
Silti täytyy sanoa, ettei Sovitus päässyt täysin yllättämään tai kurottamaan yli korkeiden odotusteni. Tässä, kuten hyvissä tarinoissa yleensä, rakkaus oli elämän todennäköisyyksiä ja maailmoja repiviä sotia suurempi voima, mutta olisin halunnut tuntea sen jotenkin vahvemmin.
PS. Pidin aivan älyttömästi siitä kohdasta, missä Tallisien perheen äiti makaa sängyssään kroonisen migreeninsä pelossa ja pysyttelee kärryillä perheensä elämästä kuuntelemalla talon huoneista ja käytävistä kantautuvia ääniä. Näin esimerkiksi.
maanantai 29. lokakuuta 2012
Ernest Hemingway - Nuoruuteni Pariisi
Tartuin tähän kirjaan ensinnäkin siksi, että olen suuri Hemingway-fani ja toisekseen siksi, että katsoin Woody Allenin elokuvan Midnight in Paris. Kyömynenäisen Owen Wilsonin tähdittämä elokuva on fantasiakertomus miehestä, joka pääsee kurkistamaan haaveidensa miljööseen: alkoholinhuuruiseen ja eroottiseen taiteilijaelämään 1920-luvun Pariisissa. Hän pääsee hengailemaan ihailemiensa modernismin superstarojen kanssa, ja tapaa muun muassa karskin ja suorapuheisen Hemingwayn, parisuhdekriiseilevät Fizgeraldit ja taidemaailman matriarkaatin Gertrude Steinin.
Elokuvan jälkeen minun oli pakko saada tietää lisää tästä ilmeisen inspiroivasta Pariisin ajasta. Ernest Hemingwayn helppolukuinen muistelmateos Nuoruuteni Pariisi (A Moveable Feast 1960) vie suoraan näihin taiteilijaympyröihin.
Kirja kertoo ajasta, jolloin Hemingway oli vasta nuori lehtimies ja aloitteleva novellisti. Hän asui ensimmäisen vaimonsa kanssa vaatimattomasti, näki nälkää, kirjoitti kurinalaisesti ja haki taiteellista tukea Steiniltä ja F. Scott Fizgeraldilta.
Odotin kirjalta ehkä enemmän riettauksia, mutta Hemingway eli muistelmiensa perusteella varsin nuhteettomasti (vaikka loppu antaakin viiteitä hänen vinkeistään suurena naistenmiehenä). Hemingwayn suurin pahe tuntuu olevan sen ajan toto-kuponkien täyttö, vaikka samaan aikaan hänen tuttavapiirinsä taiteilijahörhöt hyppivät katoilta ja pyytävät piilottamaan intiaanioopiumia saappaan varteen.
Huvittavimmat kohdat kertovatkin kirjailijan taiteilijakollegoiden neuroosien täytteisestä elämästä. Mielenkiintoista on myös se, että Hemingway tuntui joko vilpittömästi ihailevansa tiettyjä taiteilijoita tai vastaavasti vihaavansa sydämensä pohjalta kaikkia tekotaiteilijoina pitämiään pyrkyreitä.
Kun tulee katsottua googlesta näitä taiteilijoita, joita Hemingway saattaa kuvailla esimerkiksi näin: "hänellä on epäonnistuneen raiskarin katse", ei voi muuta kuin hihittää ja tuntea outoa tyydytystä yli sadan vuoden takaisesta sosiaalipornosta. Sisäpiirin tuntua on myös siinä, miten lähelle Hemingway päästää lukijansa sisään Fizgeraldien hämärään suhteeseen ja herra Fizgeraldin irrationaaleihin pelkotiloihin liittyen milloin mihinkin (muun muassa miehuutensa kokoon).
Kaiken kaikkiaan kirja lunasti odotukset ja päästi vähän lähemmäs unelmien Pariisia. Lainasin toisenkin tuosta ajasta kertovan kirjan, nimittäin Gertrude Steinin muistelmateoksen nimeltä Alice B. Toklasin omaelämäkerta. Selvennykseksi: Alice oli Gertruden naisystävä, joka on kirjoitettu tähän kirjaan kertojaksi.
Tosin saas nähdä. Hemingwayn mukaan Stein oli todellinen änkyrä, ja olen nyt valinnut puoleni tässä riidassa. Ehkä annan tädille kuitenkin mahdollisuuden, sillä hieman kiinnostaisi kurkistaa vielä Rue de Fleurusin asuntoon numero 27.
lauantai 20. lokakuuta 2012
Arthur Rimbaud
| Arthur Rimbaud 1854-1891 |
Arthur Rimbaudin syntymäpäivä on tänään. Sen kunniaksi runo ja absinttia.
BEING BEAUTEOUS
Lumen äärellä kookas Kaunis Olento. Kuolonpihahdukset ja kumean musiikin kehät saavat tämän palvotun ruumiin kohoamaan, paisumaan ja värisemään kuin aave; helakanpunaiset ja mustat haavat puhkeavat upeaan lihaan. Elämän omat värit tummenevat, tanssivat ja huokuvat. Näyn ympärillä, työmaalla. Ja väristykset voimistuvat ja hurisevat, näiden vaikuttimien hourupäisen maun liittyessä kuolonpihahduksiin ja römeään musiikkin, jota maailma kaukana takanamme viskoo kauneuden äitimme päälle - hän perääntyy, kohoontuu. Voi! luillemme on puettu uusi rakastunut ruumis!
***
Oi tuhkanharmaat kasvot, karvainen kilpi, kristallikäsivarret! Tykki johon minun on iskettävä kiinni puiden ja kevyen ilman sekasorron läpi!
Suom. Einari Aaltonen, Kustannusyhtiö Sammakko 2003
torstai 18. lokakuuta 2012
Plath, Baez ja pako arjesta
Olen aivan viimeisillä sivuilla Norwegian Woodissa, eli ei siitä vielä sen enempää. Vaikka minulla on kirjoja kesken (esseitä, runoja, tietokirjoja), en kuitenkaan voinut olla hamstraamatta kirjastosta lisää proosaa. Haluaisin vain käpertyä kotiin ja ahmia niitä (valitettavasti se ei ole mahdollista. Mietin eilen poikaystäväni kanssa, että missäköhän ammatissa voisin vain lukea).
Elän tällä hetkellä erittäin todellisuuspakoisesti (mitä muutakaan voi kun pakahtuu raivoon siitä, ettei kuule coltranea aamuruuhkan alta, kun työkaveri kiroilee kovempaa kuin allen lausuu runoja, kun ei kehtaa lukea helkavirsiä lounaalla, voi sinä kapinen toimistotaulukkoexcelikahdeksastaneljäänarki).
Haluaisin vain upottaa aivoni kaikkeen herkkään ja melankoliseen mössöön. Tällä hetkellä olen liikuttunut ihanista naisista. Heistä, jotka ovat repineet auki haavojaan mitä kauneimmilla tavoin meidän tavallisten kuolevaisten lohduksi.
Tällä hetkellä mielessäni pyörivät tuon tuosta Baez ja Plath. Olen kuunnellut yhtä kappaletta ja yhtä runoa kymmeniä kertoja uudestaan ja löydän joka kerta jonkun uuden ajatuksen/tunteen.
Menee alle kategorian: Pettymyksiä + MIEHET PERKELE.
Tämä kappale kertoo Bob Dylanista:
Tämä Plathin runo puolestaan kertoo hänen isästään ja hänen petollisesta runoilijamiehestään Ted Hughesista (jotka ovat runossa kuin yksi ja sama verta imevä vampyyri, "brute man"). En tiedä millä sanoin voisin ylistää tätä runoa tarpeeksi. Rakkaus on tässä yhtä ihana kuin holokausti ja loppua kohti kasvava raivo on puhdistavaa. Plath tappoi itsensä vain muutama kuukausi tämän runon kirjoittamisen jälkeen. Kyseessä on tietenkin Daddy:
Elän tällä hetkellä erittäin todellisuuspakoisesti (mitä muutakaan voi kun pakahtuu raivoon siitä, ettei kuule coltranea aamuruuhkan alta, kun työkaveri kiroilee kovempaa kuin allen lausuu runoja, kun ei kehtaa lukea helkavirsiä lounaalla, voi sinä kapinen toimistotaulukkoexcelikahdeksastaneljäänarki).
Haluaisin vain upottaa aivoni kaikkeen herkkään ja melankoliseen mössöön. Tällä hetkellä olen liikuttunut ihanista naisista. Heistä, jotka ovat repineet auki haavojaan mitä kauneimmilla tavoin meidän tavallisten kuolevaisten lohduksi.
Tällä hetkellä mielessäni pyörivät tuon tuosta Baez ja Plath. Olen kuunnellut yhtä kappaletta ja yhtä runoa kymmeniä kertoja uudestaan ja löydän joka kerta jonkun uuden ajatuksen/tunteen.
Menee alle kategorian: Pettymyksiä + MIEHET PERKELE.
Tämä kappale kertoo Bob Dylanista:
Tämä Plathin runo puolestaan kertoo hänen isästään ja hänen petollisesta runoilijamiehestään Ted Hughesista (jotka ovat runossa kuin yksi ja sama verta imevä vampyyri, "brute man"). En tiedä millä sanoin voisin ylistää tätä runoa tarpeeksi. Rakkaus on tässä yhtä ihana kuin holokausti ja loppua kohti kasvava raivo on puhdistavaa. Plath tappoi itsensä vain muutama kuukausi tämän runon kirjoittamisen jälkeen. Kyseessä on tietenkin Daddy:
Melankoliamössöä hamuaville vinkiksi vain nämä. En voi olla ainoa, joka mässäilee surulla näin syksyisin?
tiistai 2. lokakuuta 2012
Ellin kirjablogi suosittelee
maanantai 24. syyskuuta 2012
Michel Houllebecq: Alkeishiukkaset
Sain viimein ensikosketukseni Michel Houllebecqiin, tuohon ranskalaiseen pahiskirjailijaan. Tästäkään miehestä en tiennyt vielä vähän aikaa sitten mitään, vaikka sanotaan, että hän on yksi tämän hetken kuohuttavimmista kirjailijoista (taas: kuinka pihalla olen?)
Houllebecq tunnetaan parhaiten kotimaassaan Ranskassa, jossa hän on käynyt jopa oikeudessa asti selittelemässä islaminuskon vastaisia kommenttejaan. Häntä on yritetty laittaa vastuuseen myös naisvihasta, oikeistopopulismista ja rasismista ja milloin mistäkin.
Houllebecqiä siis vihataan ja palvotaan. Kirjailijalla on oma vannoutunut seuraajakuntansa myös Suomessa. Siitä kertonee ainakin Savukeitaan Timo Hännikäisen toimittama esseekokoelma Mitä Houllebecq tarkoittaa?
Houllebecqia on kuvailtu esseistiseksi kirjailijaksi. Ehkä esseemäisyys onkin se syy, minkä vuoksi näiden kaunokirjallisten teosten kritiikki kohdistuu paljon kirjailijaan itseensä henkilönä. Se on hieman vaarallista. Tosin provokaation perustuva PR-arvo ainakin on taattu.
Nyt kirjoitan aiheesta vain tämän yhden kirjan lukeneena, mutta kuitenkin! Kun Houllebecqin kylmäävän loogiset teoriat liittää kirjailijan misogynistiseen ja nihilistiseen maailmankatsomukseen, lopputulos on kieltämättä ahdistava. Se sijoittuu jonnekin Nietzschen, Schobenhauerin ja inhorealistisen tieteiskirjallisuuden välimaastoon.
Mutta kirjojen lukeminen vihalasien läpi, kirjailijan persoonaa tai hänen syvimpiä tarkoitusperiään pohtien on mielestäni turhaa. Esseisti tai ei, Houllebecqiin ei tarvitse tarttua. Koska jos niin tekee, vaarana on, että torjuu kaikki radikaalit ajatukset suoralta kädeltä. Hedelmällisintä on tietenkin pohtia.
Mennään sitten asiaan. En halua paljastaa Alkeishiukkasten ollennaisinta ideaa, jonka päällä koko tarina keikkuu. Se selviää vasta viimeisillä sivuilla. Sinne vie hiljalleen kirjan riisuva kerronta, joka analysoi palasiksi ihmisyyden rappion koko hirveydessään kahden miehen kautta. He ovat veljekset Bruno ja Michel.
Kertomus halkaisee näiden näiden henkilöiden kohtaloilla läpi yhteiskunnan (ihmiskunnan) kehitysvaiheita. Brunon kohdalla se ilmenee pakkomielteenä seksiin. Samalla se kertoo tietenkin yhteiskuntamme pakkomielteestä pornoon ja kertakäyttöiseen kulutuskulttuuriin: turhautumisen kasaantuminen, pakottava purkautumisen tarve ja hetken tyydyttyminen. Samalla loputon haluaminen tuntuu olevan halujen hiipumisen rujo peilikuva. Kuolemanpelkoon vastataan koko hedonismin kiihkolla.
Tässä kohtaa esseisti Houllebecq saarnaa individualismin paheesta. Viattomalta näyttävä new age-hörhöilykin on pahuudessaan verrannollinen saatanaan. Se keskittyi itsensä loputtomaan kehittämiseen, mutta onnistui synnyttämään vain surkean antikliimaksin. "Vallankumous ja paskan vitut", voisi kuulla herra esseistin tuhahtavan.
Ihmisyys näyttäytyy säälittävänä pyristelynä ja rappeutumisen/kuoleman pelkona. Mielenkiintoinen olikin utopistisen puhdistava loppuratkaisu (tähän kohtaan pakko mainita, että Huxley namedropattiin kirjassa useaan otteeseen). Se toi eniten mieleen Schobenhauerin (buddhalaisen) haluista luopumisen: yksilön itsensä korostamisen lopullisen hautauksen. Kirjan lohduton loppukaneetti on, ettei ihminen omassa turhamaisuudessaan koskaan pystyisi siihen.
Kaikki tämä ihmisyyttä pohtiva liirumlaarum tehdään selväksi vain kaunokirjallisin keinoin. Houllebecq käyttää dialogeja, joissa on erittäin pitkiä monologeja. Henkilöt ja kerrontatyyli ovat lakonisia. Vaikutelma on vieraannuttava ja nihilistinen, mutta samalla se onnistuu olemaan myös herkkä ja koskettava.
Kirjailija on varmasti tehnyt valtaisan taustatyön hiukkas/molekyylitason biologiasta. En minä oikeasti ymmärtänyt siitä tiedetekstistä hölynpölyä, mutta joka tapauksessa se oli äärimmäisen vakuuttavaa, sujuvaa ja järkeenkäypää.
No mitä kaiken tämän jälkeen olen siis mieltä Houllebecqista? En osaa sanoa. Ainakin kyseessä on kirjailija, joka on saanut ravisteltua jonkun totutun perusteita. Rakastan änkyröitä ja vaikeita, suoria ihmisiä, joilla on vihlovan osuvia perusteita. Tosin niiden taustalla pitää olla hyvä tarkoitus.
Seuraavalla kerralla pääsenkin avaamaan suhdettani yhteen erittäin ihanaan änkyrään. Aloitin nimittäin eilen lukemaan Morrissey-kirjaa, ja olen iloisesti yllättynyt! Mark Simpsonilla, kirjan kirjoittajalla, on aivan hulvattuman höyrähtänyt, suorastaan fanaattinen tapa kirjoittaa idolistaan. Ei ehkä mikään normaali lähtökohta elämäkerralle. Mutta eihän se olekaan elämäkerta, vaan psykobiografia, sillä Morrisseyn elämästä emme tiedä oikeastaan mitään, siis muuta kuin hänen laulunsa. Mutta siitä lisää myöhemmin!
Houllebecq tunnetaan parhaiten kotimaassaan Ranskassa, jossa hän on käynyt jopa oikeudessa asti selittelemässä islaminuskon vastaisia kommenttejaan. Häntä on yritetty laittaa vastuuseen myös naisvihasta, oikeistopopulismista ja rasismista ja milloin mistäkin.
Houllebecqiä siis vihataan ja palvotaan. Kirjailijalla on oma vannoutunut seuraajakuntansa myös Suomessa. Siitä kertonee ainakin Savukeitaan Timo Hännikäisen toimittama esseekokoelma Mitä Houllebecq tarkoittaa?
Houllebecqia on kuvailtu esseistiseksi kirjailijaksi. Ehkä esseemäisyys onkin se syy, minkä vuoksi näiden kaunokirjallisten teosten kritiikki kohdistuu paljon kirjailijaan itseensä henkilönä. Se on hieman vaarallista. Tosin provokaation perustuva PR-arvo ainakin on taattu.
Nyt kirjoitan aiheesta vain tämän yhden kirjan lukeneena, mutta kuitenkin! Kun Houllebecqin kylmäävän loogiset teoriat liittää kirjailijan misogynistiseen ja nihilistiseen maailmankatsomukseen, lopputulos on kieltämättä ahdistava. Se sijoittuu jonnekin Nietzschen, Schobenhauerin ja inhorealistisen tieteiskirjallisuuden välimaastoon.
Mutta kirjojen lukeminen vihalasien läpi, kirjailijan persoonaa tai hänen syvimpiä tarkoitusperiään pohtien on mielestäni turhaa. Esseisti tai ei, Houllebecqiin ei tarvitse tarttua. Koska jos niin tekee, vaarana on, että torjuu kaikki radikaalit ajatukset suoralta kädeltä. Hedelmällisintä on tietenkin pohtia.
Mennään sitten asiaan. En halua paljastaa Alkeishiukkasten ollennaisinta ideaa, jonka päällä koko tarina keikkuu. Se selviää vasta viimeisillä sivuilla. Sinne vie hiljalleen kirjan riisuva kerronta, joka analysoi palasiksi ihmisyyden rappion koko hirveydessään kahden miehen kautta. He ovat veljekset Bruno ja Michel.
Kertomus halkaisee näiden näiden henkilöiden kohtaloilla läpi yhteiskunnan (ihmiskunnan) kehitysvaiheita. Brunon kohdalla se ilmenee pakkomielteenä seksiin. Samalla se kertoo tietenkin yhteiskuntamme pakkomielteestä pornoon ja kertakäyttöiseen kulutuskulttuuriin: turhautumisen kasaantuminen, pakottava purkautumisen tarve ja hetken tyydyttyminen. Samalla loputon haluaminen tuntuu olevan halujen hiipumisen rujo peilikuva. Kuolemanpelkoon vastataan koko hedonismin kiihkolla.
Tässä kohtaa esseisti Houllebecq saarnaa individualismin paheesta. Viattomalta näyttävä new age-hörhöilykin on pahuudessaan verrannollinen saatanaan. Se keskittyi itsensä loputtomaan kehittämiseen, mutta onnistui synnyttämään vain surkean antikliimaksin. "Vallankumous ja paskan vitut", voisi kuulla herra esseistin tuhahtavan.
Ihmisyys näyttäytyy säälittävänä pyristelynä ja rappeutumisen/kuoleman pelkona. Mielenkiintoinen olikin utopistisen puhdistava loppuratkaisu (tähän kohtaan pakko mainita, että Huxley namedropattiin kirjassa useaan otteeseen). Se toi eniten mieleen Schobenhauerin (buddhalaisen) haluista luopumisen: yksilön itsensä korostamisen lopullisen hautauksen. Kirjan lohduton loppukaneetti on, ettei ihminen omassa turhamaisuudessaan koskaan pystyisi siihen.
Kaikki tämä ihmisyyttä pohtiva liirumlaarum tehdään selväksi vain kaunokirjallisin keinoin. Houllebecq käyttää dialogeja, joissa on erittäin pitkiä monologeja. Henkilöt ja kerrontatyyli ovat lakonisia. Vaikutelma on vieraannuttava ja nihilistinen, mutta samalla se onnistuu olemaan myös herkkä ja koskettava.
Kirjailija on varmasti tehnyt valtaisan taustatyön hiukkas/molekyylitason biologiasta. En minä oikeasti ymmärtänyt siitä tiedetekstistä hölynpölyä, mutta joka tapauksessa se oli äärimmäisen vakuuttavaa, sujuvaa ja järkeenkäypää.
No mitä kaiken tämän jälkeen olen siis mieltä Houllebecqista? En osaa sanoa. Ainakin kyseessä on kirjailija, joka on saanut ravisteltua jonkun totutun perusteita. Rakastan änkyröitä ja vaikeita, suoria ihmisiä, joilla on vihlovan osuvia perusteita. Tosin niiden taustalla pitää olla hyvä tarkoitus.
Seuraavalla kerralla pääsenkin avaamaan suhdettani yhteen erittäin ihanaan änkyrään. Aloitin nimittäin eilen lukemaan Morrissey-kirjaa, ja olen iloisesti yllättynyt! Mark Simpsonilla, kirjan kirjoittajalla, on aivan hulvattuman höyrähtänyt, suorastaan fanaattinen tapa kirjoittaa idolistaan. Ei ehkä mikään normaali lähtökohta elämäkerralle. Mutta eihän se olekaan elämäkerta, vaan psykobiografia, sillä Morrisseyn elämästä emme tiedä oikeastaan mitään, siis muuta kuin hänen laulunsa. Mutta siitä lisää myöhemmin!
sunnuntai 23. syyskuuta 2012
Katja Kettu: Kätilö
Onnistuin jotenkin poistamaan jo valmiiksi kirjoitetun tekstin. Naputtelenpas uudelleen:
Nuoruudessani ahmin vahvoja naiskirjailijoita: Saisiota, Kaurasta, Härköstä, Fagerholmia. Sittemin he jotenkin väistyivät. Mutta miten onnellinen olenkaan, että luin nyt Katja Ketun Kätilön!
Olen nyt vain hieman ähkyssä sen maailmasta, koska samana päivänä kun sain teoksen luettua, kävin katsomassa sen mainion näytelmäversion Oulun kaupunginteatterissa.
Enkä tiedä, mitä uutta osaan sanoa, sillä tästä teoksesta on (ansiosta) kohkattu joka paikassa. Ei siis ole varmaan kenellekään yllätys, että teos sijoittu Lapin sotaan, ja kertoo naiskätilöstä, joka rakastuu saksalaissotilaaseen.
Kukaan ei voi kuitenkaan lukematta ymmärtää sen kerronnan maagista, mullan ja veren makuista kuvausvoimaa. Sitä miten vimmaissella tavalla se kuvaa sodan hirveyttä ja sekopäistä, eläimellistä rakkautta.
Kirja kertoo hieman muotopuolisesta, yhteisönsä hyljeksimästä Villisilmästä, joka rakastuu SS-upseeriin Johannekseen. Henkilöiden kautta lukija voi kokea jälleen voimakkaasti sen, miten sota ja rakkaus hämärtävät oikean ja väärän rajat.
Kätilö on inhorealistinen. Toisaalta voiko niin edes kuvailla kirjaa, joka paljastaa sotaleirien kauhut irtileikattuine raajoineen ja verisine sikiöineen? Voisi vain todeta, ettei Kettu kaunistele. Sodan vaijetut kauhut tulevat iholle. Teksti polttaa verkkokalvoille kuvan ruumiskasoista, joista alkaa hiljalleen tulla hyväksytty osa menetelmää.
Vaikka kirja on kuin todentuntuinen painajainen kuvatessaan sotaa ja varsinkin naisille tehtyjä raakuksia, sen ytimessä on rakkaus. Jumalan hylkäävä raateleva rakkaus, joka näkyy sanojen kiihkeässä rytmissä, puhuttelussa, hellyttelyssä ja sadattelussa.
Voimakkaimmillaan ja kipeimmillään se on ikävässä.
Mahassani muljahti, kun luin tuon. Kerrankin tekstiä joka tuntuu jossain. Siksi en haluakaan ehkä härppiä sitä enempää. Se vain on. Tämän syvällisempää sodan, uhriuden tai moraalin tutkimusta en jaksa siis kirjan kohdalla tehdä. Olen siihen aivan liian läkähtynyt. Lukekaa ja kokekaa itse.
Ja Finlandia-raati, hävetkää.
Nuoruudessani ahmin vahvoja naiskirjailijoita: Saisiota, Kaurasta, Härköstä, Fagerholmia. Sittemin he jotenkin väistyivät. Mutta miten onnellinen olenkaan, että luin nyt Katja Ketun Kätilön!
Olen nyt vain hieman ähkyssä sen maailmasta, koska samana päivänä kun sain teoksen luettua, kävin katsomassa sen mainion näytelmäversion Oulun kaupunginteatterissa.
Enkä tiedä, mitä uutta osaan sanoa, sillä tästä teoksesta on (ansiosta) kohkattu joka paikassa. Ei siis ole varmaan kenellekään yllätys, että teos sijoittu Lapin sotaan, ja kertoo naiskätilöstä, joka rakastuu saksalaissotilaaseen.
Kukaan ei voi kuitenkaan lukematta ymmärtää sen kerronnan maagista, mullan ja veren makuista kuvausvoimaa. Sitä miten vimmaissella tavalla se kuvaa sodan hirveyttä ja sekopäistä, eläimellistä rakkautta.
Kirja kertoo hieman muotopuolisesta, yhteisönsä hyljeksimästä Villisilmästä, joka rakastuu SS-upseeriin Johannekseen. Henkilöiden kautta lukija voi kokea jälleen voimakkaasti sen, miten sota ja rakkaus hämärtävät oikean ja väärän rajat.
Kätilö on inhorealistinen. Toisaalta voiko niin edes kuvailla kirjaa, joka paljastaa sotaleirien kauhut irtileikattuine raajoineen ja verisine sikiöineen? Voisi vain todeta, ettei Kettu kaunistele. Sodan vaijetut kauhut tulevat iholle. Teksti polttaa verkkokalvoille kuvan ruumiskasoista, joista alkaa hiljalleen tulla hyväksytty osa menetelmää.
Vaikka kirja on kuin todentuntuinen painajainen kuvatessaan sotaa ja varsinkin naisille tehtyjä raakuksia, sen ytimessä on rakkaus. Jumalan hylkäävä raateleva rakkaus, joka näkyy sanojen kiihkeässä rytmissä, puhuttelussa, hellyttelyssä ja sadattelussa.
Voimakkaimmillaan ja kipeimmillään se on ikävässä.
"Omistuksenhalu. Mitään sellaista en ollut ennen kokenut. Nyt olin mustasukkainen jokaiselle hetkelle jona et ollut luonani. Milloin tahansa kotkakokardisi vaipui kivikkoon. Jokainen kiveliö ja tievanpääty, jokainen rahkasammal joka sai tuntea poljentosi ennen minua, laskuveden paheellinen liplatus jalkaisi alla kaikki se oli liikaa."
Mahassani muljahti, kun luin tuon. Kerrankin tekstiä joka tuntuu jossain. Siksi en haluakaan ehkä härppiä sitä enempää. Se vain on. Tämän syvällisempää sodan, uhriuden tai moraalin tutkimusta en jaksa siis kirjan kohdalla tehdä. Olen siihen aivan liian läkähtynyt. Lukekaa ja kokekaa itse.
Ja Finlandia-raati, hävetkää.
perjantai 21. syyskuuta 2012
Tilasin kirjoja netistä!
Olen nykyään aika huono ostelemaan kirjoja. Johtuisikohan myös siitä, että Akateemisen ja Suomalaisen valikoimat ovat..noh vähän suppeita.
Tuossa kuitenkin pari kirjaa, jotka tilasin Sammakosta. Yritin kamerakännykällä kuvata myös niiden huokeaa yhteishintaa kotiinkuljetettuna, mutta eihän tuosta varmaa mitään selvää saa. Macin kuvaohjelmakin päätti pienentää kuvan itsepäisesti.
NO se hinta: 18 euroa!!!! Tuo Rimbaud on vielä kovakantinen. Bongasin Pyhän Morrisseyn Antti Nylénin blogista. Hän on kyseisen kirjan suomentanut.
On muuten suuri vääryys, että Nylén on lopettanut loistavan bloginsa. Luin sen yhdeltä istumalta. Onneksi tuo jäähyväisviesti on nimetty niinkin lohduttavasti kuin se on. Tauko on hyvä joskus. Tämäkin blogi on nähnyt monta sellaista.
Odotan innolla, että pääsen noiden kirjojen kimppuun. Sitä ennen on kuitenkin luettava loppuun Houllebecqin Alkeishiukkaset ja lukupiirin seuraava kirja: Murakamin Norwegian Wood. Olen kuullut, että se on vähemmän mystinen kuin muut hänen teoksensa.
Houllebecq on muuten varsin mielenkiintoinen tapaus. Palaan siihen mahdollisesti myöhemmin, siihen ja lukemaani Kätilöön. Ketun teos tuntui suorastaan puhdistavan sieluani Mediahuoran aiheuttamasta kuonasta.
Tuossa kuitenkin pari kirjaa, jotka tilasin Sammakosta. Yritin kamerakännykällä kuvata myös niiden huokeaa yhteishintaa kotiinkuljetettuna, mutta eihän tuosta varmaa mitään selvää saa. Macin kuvaohjelmakin päätti pienentää kuvan itsepäisesti.
NO se hinta: 18 euroa!!!! Tuo Rimbaud on vielä kovakantinen. Bongasin Pyhän Morrisseyn Antti Nylénin blogista. Hän on kyseisen kirjan suomentanut.
On muuten suuri vääryys, että Nylén on lopettanut loistavan bloginsa. Luin sen yhdeltä istumalta. Onneksi tuo jäähyväisviesti on nimetty niinkin lohduttavasti kuin se on. Tauko on hyvä joskus. Tämäkin blogi on nähnyt monta sellaista.
Odotan innolla, että pääsen noiden kirjojen kimppuun. Sitä ennen on kuitenkin luettava loppuun Houllebecqin Alkeishiukkaset ja lukupiirin seuraava kirja: Murakamin Norwegian Wood. Olen kuullut, että se on vähemmän mystinen kuin muut hänen teoksensa.
Houllebecq on muuten varsin mielenkiintoinen tapaus. Palaan siihen mahdollisesti myöhemmin, siihen ja lukemaani Kätilöön. Ketun teos tuntui suorastaan puhdistavan sieluani Mediahuoran aiheuttamasta kuonasta.
keskiviikko 22. elokuuta 2012
En pystynyt lukemaan Mediahuoraa
En tiedä teenkö nyt kamalan synnin, jos avaudun kirjasta, jota en lukenut loppuun.
Jaksoin sivulle 38, jolla esiteltiin jo ties kuinka mones ajankuvaan sopiva, nihilistinen paskapää-henkilö.
En tiedä johtuuko vastareaktioni siitä, että olen itse media-alalla ja yritän väistellä lehtialan kyynistävää vaikutusta, mutta jokin tökkäsi tässä ja pahasti.
Kirja loi ärsyttävän muka-ajankohtaista kuvaa yhteiskunnasta ja mediasta. Se teki sen piirun verran liioitellen, siis niin että kaikki se kuona korostui epärealistisella ei-samaistuttavalla tavalla, mutta tuntui silti jotenkin tutulta ja käsitellyltä: tylsältä.
Siis jos haluan itselleni tällaisen tunteen, voin avata Seiskan. Ei minun tarvitse kahlata läpi valtavaa romaania täynnä epäuskottavia vääntämällä väännettyjä karaktäärejä.
Ja ne helvetin facebook-statukset. Siis ei. EI!
Ehkä kirjan loppu olisi ollut kuitenkin mukava ja opettavainen, mutta en valitettavasti tule koskaan pääsemään sinne asti. Se vain oli äärimmäisen pitkästyttävää. Mielestäni pelkällä kyynisyydellä ei vain ole mitään sanottavaa.
Jaksoin sivulle 38, jolla esiteltiin jo ties kuinka mones ajankuvaan sopiva, nihilistinen paskapää-henkilö.
En tiedä johtuuko vastareaktioni siitä, että olen itse media-alalla ja yritän väistellä lehtialan kyynistävää vaikutusta, mutta jokin tökkäsi tässä ja pahasti.
Kirja loi ärsyttävän muka-ajankohtaista kuvaa yhteiskunnasta ja mediasta. Se teki sen piirun verran liioitellen, siis niin että kaikki se kuona korostui epärealistisella ei-samaistuttavalla tavalla, mutta tuntui silti jotenkin tutulta ja käsitellyltä: tylsältä.
Siis jos haluan itselleni tällaisen tunteen, voin avata Seiskan. Ei minun tarvitse kahlata läpi valtavaa romaania täynnä epäuskottavia vääntämällä väännettyjä karaktäärejä.
Ja ne helvetin facebook-statukset. Siis ei. EI!
Ehkä kirjan loppu olisi ollut kuitenkin mukava ja opettavainen, mutta en valitettavasti tule koskaan pääsemään sinne asti. Se vain oli äärimmäisen pitkästyttävää. Mielestäni pelkällä kyynisyydellä ei vain ole mitään sanottavaa.
perjantai 10. elokuuta 2012
Murakami: Silakkasadetta ja seksikorvia
![]() |
| Tässä kannessa sataa silakoita. |
Haruki Murakami on kirjailija, jonka teokseen tartuin vahingossa. Sikäli erikoista, sillä en ole mikään riskinottaja kirjojen suhteen. Tästä voidaan myös päätellä, etten ole seuraillut kirjapiirien kuhinaa, enkä lukutoukkien suosituksia.
Kafka rannalla vain osui käteeni palautettujen kirjojen hyllystä. Onneksi. Se imaisi heti kummallisen tuntuiseen maailmaansa, jollaiseen en ole tutustunut sitten Saramagon.
Murakami kirjoittaa surrealistista maagisrealismia, jossa toden ja fantasian rajalla käyskentely etenee hiuksen hienosti ja kutkuttavasti. Juuri niin kuin sen pitää.
Murakami on tyylikäs ja skarppi – viileä etten sanoisi. Intertekstuaalinen viite ei jäänyt vain houkuttelevaksi kirjan nimeksi. Eli sinä, joka rakastat napata huikean seikkalun välistä filosofisia palloja ja klassisen musiikin knoppitiedoilla kyllästettyjä tärppejä, tartu Murakamiin (joku tosin kritisoi tätä namedroppailuksi, mutta perkele. Kyllä namedroppailukin kiinnostaa. Sehän on aina ylistys).
Murakami kirjoittaa surrealistista maagisrealismia, jossa toden ja fantasian rajalla käyskentely etenee hiuksen hienosti ja kutkuttavasti. Juuri niin kuin sen pitää.
Murakami on tyylikäs ja skarppi – viileä etten sanoisi. Intertekstuaalinen viite ei jäänyt vain houkuttelevaksi kirjan nimeksi. Eli sinä, joka rakastat napata huikean seikkalun välistä filosofisia palloja ja klassisen musiikin knoppitiedoilla kyllästettyjä tärppejä, tartu Murakamiin (joku tosin kritisoi tätä namedroppailuksi, mutta perkele. Kyllä namedroppailukin kiinnostaa. Sehän on aina ylistys).
Vaikka kirjojen mystinen tunnelma perustuu taikurimaisin elkein luotuihin arvoituksiin, myös niiden henkilöhahmoista löytyy viehkeää imua. Murakami loisi persoonan vaikka kivellekin (niin hän taitaa myös tehdä). Kuin kaupan päälle kirja tarttuu pariin tabuun.
Rantakafkan lisäksi olen lukenut kapoisamman Sputnik rakastettuni. Suuri lammasseikkailu on vielä vaiheessa. Murakami-neitsyitä kehotan aloittamaan jommasta kummasta ensin mainitusta. Vetoan myös heidän kärsivällisyyteensä varsinkin teosten aluissa. Ensisivuilla tarinat tuntuvat laahaavan, kunnes lopulta seikkailu vie mennessään: yhtäkkiä ihmettelet kissojen ajatuksenjuoksua ja sitä, miten paljon yksittäinen vaatekappale voi piirtää esiin henkilöhahmon luonnetta.
tiistai 7. elokuuta 2012
Henki pihisee
Tervehdys,
Olen varmasti menettänyt jokaisen kaksi lukijaani tällä kuolemanhiljaisuudella. Totuus on se, etten ole paljoa lukenut muuta kuin lehtiä ja tuossa aiemmin keväällä tuli luettua lähinnä opinnäytetyötä varten. Tällä hetkellä yritän leikkiä oikeaa toimittajaa.
Mutta asiaan. Nyt olen löytänyt jälleen kirjojen luokse ahkerammin. Kiitos tämä on ihanaa!
Olen suorastaan suurkuluttanut Murakamia, enkä malta odottaa, että pääsen raottamaan sitä surrealistisen hilpeää maailmaa tänne.
Siihen asti jätän tämän blogin vielä toistaiseksi roikkumaan lempikirjani sitaattien varassa (luin Olemisen sietämättömän keveyden tuossa jokin aika sitten uudestaan).
" En voi käsittää sitä muuten kuin ettei rakkaus ollut hänen julkisen elämänsä jatke vaan sen vastapooli, että rakkaus merkitsi hänelle halua antautua kumppaninsa armoille. Joka jättäytyy toisen valtaan kuin sotilas sotavankeuteen, joutuu luopumaan ennalta kaikista aseista. Ja voimatta aseettomuudessaan puolustautua mahdollisia iskuja vastaan toisen valtaan jättäytynyt saattaa vain kysellä, milloin isku tulee."
- Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Toinenkin kohta, joka lohduttaa teinisielua kuin silloin aikonaan de Mello, joka puhui tunteista ohimenevinä pilvinä.
"Ihminen ei voi koskaan tietää, mitä hänen tulee haluta, sillä eläessään vain yhden elämän hän ei voi verrata sitä edellisiin tai korjailla sitä seuraavissa. - - Kerran tapahtuva on kuin koskaan tapahtumaton. Jos ihminen saa elää vain yhden elämän, hän ei tavallaan elä lainkaan."
Tulee mieleen elokuva Mr. Nobody. Lohtua hakevat katsokaa! Ei ole olemassa huonoja päätöksiä tai sattumia. Ne vain on. Miten mukava ajatus nykyihmiselle, jolla ei muuta tunnu olevankaan kuin vastuuta.
tiistai 11. tammikuuta 2011
Kirjoitusharjoitus
Heipparallaa. Olen suossa, en jaksa lukea mitään, paitsi Suomen Kuvalehtiä kannesta kanteen. Pakosta on tullut ahdistavaa taas. Luovan kirjoituksen tuntia varten piti hakea myös tämä:
Marketta Rentola: Kirjoita Hyvin - Ilmaise itseäsi, tavoita lukijasi (Tammi, 2002).
Olen luvannut nämä 1) Raffin osote: http://www.issuu.com/raffilehti/docs/raffi
2) Luovan kirjoituksen harjoituksia, mutta tämä osoittautui vaikeaksi. Journalismi opettaa karsimaan kivikovan asian ytimen ympäriltä kaikki rönsyt. Luova kirjoitus vaatii rönsyjä. Tekstini on melko hengetöntä.
Jos kirjotan joskus timanttia, joka ansaitsee jonkun ajasta kaksi minuuttia, lupaan julkaista sen. Ellin kirjablogin nimeksi vois antaa: Elli suunnittelee lukevansa kirjoja ja kirjoittavansa niistä.
Marketta Rentola: Kirjoita Hyvin - Ilmaise itseäsi, tavoita lukijasi (Tammi, 2002).
Olen luvannut nämä 1) Raffin osote: http://www.issuu.com/raffilehti/docs/raffi
2) Luovan kirjoituksen harjoituksia, mutta tämä osoittautui vaikeaksi. Journalismi opettaa karsimaan kivikovan asian ytimen ympäriltä kaikki rönsyt. Luova kirjoitus vaatii rönsyjä. Tekstini on melko hengetöntä.
Jos kirjotan joskus timanttia, joka ansaitsee jonkun ajasta kaksi minuuttia, lupaan julkaista sen. Ellin kirjablogin nimeksi vois antaa: Elli suunnittelee lukevansa kirjoja ja kirjoittavansa niistä.
torstai 18. marraskuuta 2010
Kuulumisia
Hei, tekohengitystä kituvalle blogille. Kesällä luin läpi kolme Welshin kirjaa: Liiman, Pornon ja Paskan. Sen jälkeen olen lukenut satunaisia teoksia. Valitettavasti en ole jaksanut paneutua tänne kirjoittamiseen tarpeeksi/yhtään. Olen tehnyt kesäopintojatöitäkoulua plaa plaa ja tehnyt lehteä!
Lehden tekeminen on ollut aikaa ja hermoja vievä projekti. Harmikseni, en saanut aikaiseksi kirjoittaa kirjoista (tämä ei myöskään sopinut lehtemme linjaan). Olisin halunnut kirjoittaa dystopioista ja verrata niitä tähän päivään. Missä määrin 1984 on toteutunut, ja millaisia ennemerkkejä näkyy tänä päivänä Ray Lorigan Tokio ei välitä meistä enää -kirjasta? Se olisi ollut mielenkiintoinen aihe paneutua.
Tässä linkki Raffin FB-sivuille: www.facebook.com/raffilehti
Lehti tulee myöhemmin nettiin, niin heitän siitä sitten urlia.
Miksi kirjoitan nyt tätä? Aloitin luovan kirjoituksen kurssin. Saimme tehtäväksi valita kirjan genrestä, josta emme yleensä valitse teoksia. Otin sotakirjan Anatoli Gordijenkon Kuoleman Divisioona. En halunnut ottaa hömppäromaaneita tai dekkareita. Tästä ehkä oppiikin jotain!
Voisin myös julkaista jotain luovan työn tuotoksiani täällä - jos kehtaan.
Lehden tekeminen on ollut aikaa ja hermoja vievä projekti. Harmikseni, en saanut aikaiseksi kirjoittaa kirjoista (tämä ei myöskään sopinut lehtemme linjaan). Olisin halunnut kirjoittaa dystopioista ja verrata niitä tähän päivään. Missä määrin 1984 on toteutunut, ja millaisia ennemerkkejä näkyy tänä päivänä Ray Lorigan Tokio ei välitä meistä enää -kirjasta? Se olisi ollut mielenkiintoinen aihe paneutua.
Tässä linkki Raffin FB-sivuille: www.facebook.com/raffilehti
Lehti tulee myöhemmin nettiin, niin heitän siitä sitten urlia.
Miksi kirjoitan nyt tätä? Aloitin luovan kirjoituksen kurssin. Saimme tehtäväksi valita kirjan genrestä, josta emme yleensä valitse teoksia. Otin sotakirjan Anatoli Gordijenkon Kuoleman Divisioona. En halunnut ottaa hömppäromaaneita tai dekkareita. Tästä ehkä oppiikin jotain!
Voisin myös julkaista jotain luovan työn tuotoksiani täällä - jos kehtaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



