Luen aika monenlaisia kirjoja. Lähiaikojen lukemiseni kuvaavat tätä aika osuvasti: luen tällä hetkellä klassikkoa (Anna Karenina) ja tietokirjaa (Glover: Ihmisyys), sekä sain juuri luettua Khaled Hosseinin uutuuskirjat.
Ajattelinkin aloittaa noista jälkimmäisistä. Luin ne juuri nurin päin ilmestymiseen nähden : eli ensin Tuhat loistavaa aurinkoa (miksi meinaan koko ajan kirjoittaa kaksi aurinkoa. Röyhkän kirja kummittelee alitajunnassani, kun olen toistaiseksi jättänyt sen vielä kirjaston hyllyyn) ja sitten melkein heti perään teoksen Leijapoika. Turha varmaan edes mainita näiden kirjojen bestseller-asemaa tai myytyjä leffaoikeuksia.
Tarkoitus oli pitää kirjojen välillä väliä – se olisi ollut parempikin, mutta Leijapoika sattui olemaan vain yhtenä kappaleena paikalla koko kirjastopiirissäni, niin pitihän se hakea sieltä kotiin. Raukka oli ihan luettu puhki ja sivut lentelivät. No ehkä käymme viimeinkin asiaan:
Helsingin Sanomien kritiikki osui oivallisesti oikeaan siinä kohtaan, kun puhuttiin Hosseinin kyvystä kirjoittaa tunteita koskettavalla tavalla. Mielestäni eksoottisuus yhdistettynä yleisinhimillisiin tunteisiin vetoavaan kirjoitustyyliin toimii Hosseinin kirjojen koukkuna.
Tuhat loistavaa aurinkoa kertoo lyhykäisesti sanottuna kahdesta naisesta, jotka joutuvat saman suutarin vaimoiksi. Heidän elämänsä on täynnä mitä kamalimpia koettelemuksia ja takaiskuja, mutta ystävyys ja rakkaus kannattelevat heitä syvimmissäkin ryteiköissä.
Leijapojassakin suurena teemana on ystävyys. Amir ja Hassan ovat parhaita ystäviä. Amir on rikkaan ja tunnetun isän poika ja Hassan on isänsä Alin kanssa heidän palvelijoitaan. He ovat vähemmistöön kuuluvia hazaroita (mongolien jälkeläisiä). Amir elää koko elämänsä syyllisyyden tuskissa petettyään ystävänsä. Kirjassa käsitellään myös isä-poikasuhdetta ja tuota syyllisyyden tematiikkaa.
Pidän teosten antamaa kulttuurista ja historiallista tietoa erittäin tärkeänä ja antoisana osana. Vaikka tadzikit, pataanit, hazarat, sunnit, shiiat ja loputtomat vallanvaihdokset ja niihin liittyvät sodat Zahir Shanista neuvostovaltaan, talebaneihin ja aina Irakin sotaan asti tuntuvat äkkiseltään sekavalta, hahmottuu silti kokonaiskuva Afganistanin sodista ja historiasta. Enää Afganistan ei ole minulle pölyinen ja öljyinen paikka jossain Lähi-idässä, jossa kiihkomieliset rättipäät sotivat ja taluttavat naisia burghissaan. Nyt se on paikka, jossa on eksoottisen kaunis luonto ja hieno kulttuuriperintö. Ei unohdeta, että Euroopan ”pimeällä keskiajalla" Lähi-itä oli oikea sivistyksen kehto. Hosseini muistaa kuvata myös tätä rikasta kulttuuriperintöä esimerkiksi mainitessaan jostain (jota en enää muista) kirjailijasta, joka kirjoitti Romeo ja Julia – tyylisen tarinan kauan ennen Shakespearea.
Lyhennän nyt Tuhat loistavaa aurinkoa TLA:ksi (viehkeää). Lukiessani TLA:ta mieleeni nousi välillä Ayaan Hirsi Alin kirjoittama Neitsythäkki. Kirjasta nousi kohu sen rohkean kritiikkinsä ansiosta, ja monet leimaavatkin sen turhan provosoivaksi ja kapeakatseiseksi. Minusta kaikki Hirsi Alin esiin nostamat ongelmat ovat todellisia ja provosoinnin arvoisia, mutta tietenkin näkökulma on vähän kapea.
Hosseini lähestyy samaa aihetta tarinan kautta. Naisia halventava asenne on kulttuurinen ja uskonnollinen, mutta asia ei ole näin yksioikoinen. Muslimit puolustautuvat sanomalla, että heillä on tasa-arvoinen kulttuuri, mutta eri tavalla: heillä naisilla on omat työnsä ja miehillä omansa. Lisäksi he ovat sitä mieltä, että länsimaisen tasa-arvokäsityksen seurauksia ovat vain yhteiskuntamme pornoistuminen, seksismi ja avioerot.
Mielestäni molemmissa kulttuureissa nainen on alistettu miehen seksuaalisen tarpeen vuoksi: länsimainen nainen on alistettu seksiobjektiksi kadunvarsimainoksiin ja auton päälle itseään hinkkaamaan, mutta islamilainen nainen on alistettu burghan alle, ettei hän herättäisi miehissä syntisiä ajatuksia.
Kun sanoin ettei asia ole yksioikoinen, tarkoitin myös sitä, että ei ole olemassa pelkkiä pahoja miehiä ja alistettuja naisparkoja. Toisiaan kunnioittava ja rakastava pariskunta voi elää tasa-arvoisesti missä kulttuurissa tahansa. He elävät vain, kuten muslimit sanovat, erilaisessa tasa-arvossa. On aina niin hankala lähteä sanomaan mitään toisten kulttuurista omasta kulttuurista käsin, mutta silti pitäisi olla sortumatta kulttuurirelativismiin.
Mutta puhunko minä nyt näistä kirjoista vai ihan muista asioista? Osoitan vain sen, että kirjat voivat olla siltoja eri kulttuureihin ja mielenmaisemiin ja näin rikastuttaa ajattelua.
Jatkan myöhemmin vielä tuosta Leijapojasta. Olkoon tämä vasta Osa 1.