Seitsemännen portaan enkeli

Seisemännen portaan enkeli on Frank McCourtin Pulitzer-palkittu teos. Seitsemännen portaan enkeli on ensimmäinen osa muistelmatrilogiasta. Hän kertoo kirjassaan lapsuudestaan köyhässä ja katolisessa Irlannissa. McCourt on jälkeen päin sanonut seuraavaa:
"Pahempaa kuin kurja lapsuus on kurja irlantilainen lapsuus, mutta pahinta on kuitenkin kurja irlantilainen katolinen lapsuus."

Monet ovat nähneet tästä kirjasta tehdyn elokuvaversion (itsehän en ole). "Eikö tuo ole todella ankea?" isäkin kysyi kun huomasi mitä luin. Alkuun tuntuikin etten jaksa lukea kaikkea sitä lohduttomuutta: nälkää, tauteja, alkoholismia, lasten kuolemaa.

Frankin tavassa kertoa lapsen näkökulmasta on kuitenkin jotain veikeää ja sympaattista. Kirja alkaakin kaikessa kurjuudessaan naurattamaan. Sitä lukiessa onkin joko itkun partaalla tai vastaavasti hymyilee posket kipeänä.

Irlanti 30-40 luvulla on lievästi sanottuna synkkä paikka. Mieleeni tuli James Joycen osittain omaelämäkerrallinen kirja Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Katolisuus on siinäkin läsnä painostavana ja kaiken nielevänä.

McCourt kuvaa hyvin niitä tragikoomisia piirteitä joita katolilaisuuteen liittyy. Synnin tehtyään poika ryntää heti ripittytymään, ettei vain kerkeäsi kuolla ja joutua helvettiin. Kaikki ajatukset olivat jumalanpelon läpitunkevaa. Edellä mainitusta Joycen kirjasta myös tämä pelko on jäänyt mieleeni päällimmäiseksi. Siinä on vaikuttavin helvetin kuvaus, mitä olen koskaan lukenut. Se on syöpynyt jopa tällaisen pakanan takaraivoon.

Maastamuutto oli tuohon aikaan suurta Irlannissa. Sen rupinen ravintotilanne sai ihmiset pakenemaan nälkäkuoleman tieltä. Köyhyyttä ja kurjuutta kuvaa esimerkiksi se, että Hitleriä kiiteltiin sodasta: isät lähtivät Englantiin tehtaisiin valmistamaan aseita ja perheet saivat kananmunia aamiaispöytään. Kaikkien isien rahat eivät menneet kuitenkaan perheen ruokaan vaan ne juotiin kurkusta alas.

Alkoholismi onkin yksi kirjan kipeistä teemoista. Turhautumisen ja suuttumisen hetket joutuu elämään McCourtin perheen kanssa yhä uudelleen ja uudelleen. Juuri siinä piilee alkoholismin ja läheisten suhteen repivin kohta: pettymys ja kuinka pettymystä seuraa aina uusi pettymys. Miten isä voi juoda kaiken, vaikka lapset kuolevat nälkään?

McCourt on kirjoittanut myös kaksi muuta elämänkerrallista teosta, jotka ovat jatkoa Seitsemännen portaan enkelille. Toinen niistä kertoo McCourtin elämästä Yhdysvalloissa kirjassa Amerikan ihmemaassa ja toinen hänen opettajan urastaan kirjassa Liitupölyä. Kiinnostusta riittäisi tarttua myös näihin teoksiin.

Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti - Merkintöjä elämästäni

Tervehdys. Luin kevyeksi snäkiksi Claess Anderssonin tuoreen elämäkerran. Se oli juuri sopiva välipala: helppo nauttia, ottaa mukaan ja piti pitkään kylläisenä. Kirjan lukeminen oli kuin olisin kuunnellut isoisämäisiä viisauksia kiikkustuolissa keinuvalta papalta - ja millainen pappa onkaan kyseessä! Claes Andersson oli/on Vasemmistoliiton perustaja ja puheenjohtaja (ne jotka minut tuntevat, tietävät oudon kiintymykseni vasemmistojohtajiin), lääkäri, terapeutti, kirjailija, jalkapalloilija ja jazz-pianisti. Claes taitaa onnistua kaikessa mihin ryhtyy. Perus suomenruotsalainen.

"Eräänä aamuna keväällä 1987 heräsin krapulaan ja totesin tulleeni valituksi Suomen eduskuntaan."

Kirja vaikuttaa siltä kuin Claess olisi öisin hiipinyt kirjoituskoneen luo ja kirjoittanut varsin sattumanvaraisesti jostain elämänsä vaiheesta. Hän puhuu paljon psykologin urastaan ja vähemmän poliittisesta urastaan. Elämänkirjoon mahtuu kertomuksia jazz-pianistin ja jalkapalloilijan urasta ja hieman kipeästä lapsuudesta.

Kaikin puolin teos on tasapainoinen, ja raottaa ovea ihanan ja viisaan miehen sieluun. Claess on inhimillinen ja rehellinen. Kirjassa ei ole ei ole ripaustakaan poliittista ja asiantuntevaa pönötystä vaan siinä on aitoa ihmisläheistä itsetutkiskelua (hihitin ääneen kun entinen kulttuuriministeri käytti sanaa "nussia"). Hän ei pelkää myöntää virheitään ja inhimillisyyttään, kuten töppäilyjään parisuhteessa ja peliriippuvuuttaan. Teos ei silti mene liikaa likaisiin yksityiskohtiin.


Tänään makustelin Claessin kanssa elämää vielä viimeisten sivujen ajan ja nyökkäilin haikeasti hänen viimeisille ajatuksilleen:

"Elämä itsessään on kaksoissitova, samanaikainen kyllä ja ei. Se on sitä että luopuu ja tahtoo pitää. Se on kaipuuta takaisin ja pelkoa tulevaisuudesta."

Ah, hieno mies.

















Robert Smith näytti 13-vuotiaana tältä.