Anna Karenina

(Kuvassa Greta Garbo Anna Kareninana)

Loputtomalla kirjalla oli sittenkin loppunsa! Leo Tolstoin Anna Karenina otti tältä tytöltä aikaa pienen ikuisuuden. Luin kyllä samaan aikaan useita muitakin kirjoja. Mutta, mutta mitä tyhjentävää voinkaan tässä todeta aikamme ehkä suurimmasta realismin klassikkoromaanista? 910:een pienellä präntättyyn sivuun mahtui
monta tarinaa ja mikä realismissa tärkeintä: henkilöä. Uudenlaisen individualismin nousu toivat henkilön ja ajatusmonologin kirjallisuuteen ja Anna Karenina on tästä aikansa esimerkkiteos.

Henkilöiden ohella kirjassa on runsasta miljöön ja 1870-luvun Venäjän yhteiskunnan kuvausta. Tolstoi luotaa tekstinsä läpi syvien kansan rivien (ylevää). Tutuiksi tulevat niin luonnonläheinen ja yksinkertainen talonpoikaiselämä kuin porvariston lukuisia sanomattomia sääntöjä noudatteleva seuraelämä, jossa seurustellaan hienoissa puvuissa ja puhutaan filosofiasta, taiteesta ja politiikasta, sekä tietenkin juoruillaan muista. Tämä kaikki on taustana Annan onnettomalle rakkaussuhteelle ja Levinin itsensä etsimiselle. Nämä kaksi poimisin kirjan tärkeimmiksi henkilöhahmoiksi, vaikka kirjassa kuvattiin kyllä välillä ihan kaikkien ajatuksenjuoksua, esim. Levinin koiran.

Tolstoilaisuus on aatteena todella kiinnostava ja etsin merkkejä, joilla se ilmenee kirjassa. Tolstoin tapa ymmärtää kristillisyyttä kirkosta erillisenä sisäisenä asiana, lähimmäisenrakkautta korostaen, tulee voimakkaasti esiin kirjan loppupuolella, jossa Levin kokee saavansa sisäisen rauhan oivaltaessaan kristinuskon tolstoilaisessa hengessä. Levinin kautta ilmaistaan myös sodanvastaisuuden ja väkivallattomuuden aate, joka tolstoilaisuudessa kiteytyy sanoihin: "älä vastusta pahaa pahalla".

Mitä Anna Kareninaan tulee, sanoisin että hän on perinteinen mieskirjallisuuden kuvaama naishenkilö. Hän on kaunis ja viettelevä: miehet himoitsevat ja naiset kadehtivat. Hän on älykäs, mutta äärimmäisen herkkä jopa siihen kuuluisaan hysteriaan saakka. Ahdasmielinen seuramaailma ja hyväksymisen ja rakkauden kaipuu tekevät hänet lopulta hyvin onnettomaksi. Avioeroa ei siihen aikaan otettu tuosta vaan ja puolisonsa jättäminen uuden rakkaan takia oli sosiaalinen itsemurha – ainakin siis naiselle.

Kirjan lukeminen ja varsinkin luonnonkuvaus saivat minussa aikaan suurta haikeutta ja ikävää luonnon keskelle. Tuli hirveä kaipuu Uukuniemen mökille, karjalan vihreyteen ja vehreyteen, aamun valkoiseen sumuisuuteen ennen auringon nousua, kukkivien syreeni- ja omenapuiden reunustamalle pihapolulle paljain jaloin kävelemään kohti rantasaunaa. Vaan ei kai se auta kuin repiä itsensä irti tästä tolstoilaisesta luontoromantiikasta ja mennä raahaamaan likavaatesäkkiä kohti kellarin betonista pyykkitupaa.

2000-luvun Decamerone

2000-luvun Decamerone (Päivi Kaataja ja Piritta Maavuori toim.) on kokoelma suomalaisten naisten kirjoittamia eroottisia novelleja. Kirjailijoita on laidasta laitaan, tutuimpana minulle Sofi Oksanen, Riikka Pulkkinen, Johanna Venho ja Kreetta Onkeli. Minulla oli kovat odotukset tästä kirjasta, koska olenhan suomalaisen nais- ja feminismikirjallisuuden suurkuluttaja. Seksi naisnäkökulmasta on tietenkin kiinnostava ja nähtävästi vieläkin arka aihe monelle. Vieläkin näyttää olevan hankala tottua naiseen seksin kokijana (eikä vain objektina). Tästä tulee mieleeni Sonja O:n ja Tamaran aikoinaan aiheuttama kohu ja märinä siitä, että kyllä nyt on nainen kuvattu aivan liian seksuaaliseksi olennoksi. Herne on mennyt nokkaan myös sellaisen klassikkoproosan kuin Decameronen nimen sotkeminen tällaiseen iljettävään feminismiin. Hesarin nettiversion keskustelussakin puidaan tätä naisasiaa, joka on selvästi mennyt aivan liian pitkälle taaskin: http://www.hs.fi/keskustelu/thread.jspa?threadID=73449&messageID=1336532&#1336532

No itse kirjaan. Pornon ja erotiikan raja on häilyvä niin kuin tämä novellikokoelmakin sen osoittaa. Yleisesti ottaen tarinat ovat eroottisia, vaikka kalut, mällit ja pillut vilkkuvatkin tekstissä. Pornonkin puolelle välillä mennään, mutta pilke silmäkulmassa. Näkökulmia on niin monia kuin on kirjailijoitakin ja välillä tason ja tyylin vaihtelu turhautti ja teki kirjan sisällöstä melko hajanaisen.

Kaiken kaikkiaan olin vähän pettynyt. Ehkä minulla ei ole tarpeeksi kokemuksia joihin peilata tarinoita, esimerkiksi äitiys oli muutaman novellin kantamana teemana. Jotenkin minusta tuntui, että ”paremmat” (anteeksi hipsut) tekstit oli jätetty loppuun. Vasta lopussa alkoi tulla Oksasta ja Onkelia ja muita tunnetumpia kirjailijoita, jotka paransivat kirjan loppuosaa kirjallisella taituruudellaan. Sokerit oli jätetty pohjalle.

Omasta puolestani viha-rakkaussuhteeni Pulkkiseen sai taas vahvistusta. Siinä on jotain tosi hyvää, mutta myös tosi ärsyttävääkin. Tällä kertaa Pulkkisen tarina oli hyvin kirjoitettu (niin kuin Rajakin), mutta se sortui turhaan jaaritteluun (niin kuin välillä Rajakin). Rajassa minua ärsytti miljoonat muutkin asiat, mutta niistä en jaksa nyt avautua. Paitsi yhdestä seikasta: se päähenkilö 16-vuotias teini (joka muutenkin oli kirjan huonoiten kirjoitettu henkilö) luki Anna Kareninan melkein viikossa. Olen nyt lukenut viimeistä sataa sivua varmaan viikon ja sivuja vaan näyttää ilmestyvän jostain lisää. Tolstoin Anna Karenina on varmasti päättymätön tarina. Tulen heti kertomaan, jos ihme on tapahtunut ja olen saanut sen luettua.

En tiedä onko minulla enää muuta sanottavaa 2000-luvun Decameronesta. Ihan hauska idea, mutta siinä oli odotettua huonompi toteutus, vai olenko vain liian vaativa lukija nykyään? Seuraavaksi luen tuon loputtoman tiiliskiven loppuun ja sitten tartun kirpparilta löytämääni Kaurasen Ihon Aika-teokseen. Kauranen ei petä koskaan!

Leijapoika (Osa 2)

On kuulemma huonoa kirjallisuutta, jos kirjoittaa omasta elämästään. Kirjan päähenkilön, Amirin ja kirjailijan lapsuudessa on kiistämättä aika paljon samankaltaisuuksia (no ainakin wikipedian mukaan). Silti en epäile hetkeäkään Hosseinin kyvykkyyttä – onhan hän kirjoittanut naistenkin sielunelämästä todella taitavasti. Leijapoika on kuitenkin fiktiota, vaikka kuinka kutkuttaisikin vertailla sitä kirjailijan omaan elämään.

Vaikka teoksessa on paljon raakuutta: kivityksiä ja raiskauksia, se on myös toiveikas. Se on kuin heijastus Afganistanin kansan periksiantamattomuudesta ja optimismista, kyvystä nousta pommitusten raunioista. Mitä muuta ihmiset voivatkaan enää tehdä sen kaiken kamaluuden jälkeen kuin yrittää uudelleen? Kirjoitan ehkä taas molemmista kirjoista, mutta niiden kuvaama kulttuuri on sama ja erotus on vaikeaa, varsinkin kun kirjoitan näin yleisluontoisesti.
En halua tarttua yksityiskohtiin ja loppuratkaisuihin ihan sillä varauksella, että joku sattuu tätä blogia lukemaan, ennen kuin on lukenut itse kirjoja. En halua spoilata kenenkään lukunautintoa.

Äiti-tytär –suhteista on tullut luettua muutamaan otteeseen, mutta isä-poika –suhteista ei niin usein. Kas kummaa, nekin voivat olla aika monimutkaisia jollain miehisellä tuppisuu- ja machokulttuuritasolla. Kun tähän yhdistetään vielä islamilaisen kulttuurin kunnia-, rotu- ja uskontokäsitykset sekä valtava syyllisyyden paino, monimutkaisten ihmissuhteiden soppa on valmis. Kirjassa syyllisyys siirtyy isältä pojalle ja näyttää olevan loppujenlopuksi melkein ainoa heitä yhdistävä asia.

Nyt en kerkeä enää puimaan tätä enempää. Palaan Leijapoikaan ehkä myöhemmin tai sitten en.