maanantai 29. lokakuuta 2012

Ernest Hemingway - Nuoruuteni Pariisi


Tartuin tähän kirjaan ensinnäkin siksi, että olen suuri Hemingway-fani ja toisekseen siksi, että katsoin Woody Allenin elokuvan Midnight in Paris. Kyömynenäisen Owen Wilsonin tähdittämä elokuva on fantasiakertomus miehestä, joka pääsee kurkistamaan haaveidensa miljööseen: alkoholinhuuruiseen ja eroottiseen taiteilijaelämään 1920-luvun Pariisissa. Hän pääsee hengailemaan ihailemiensa modernismin superstarojen kanssa, ja tapaa muun muassa karskin ja suorapuheisen Hemingwayn,  parisuhdekriiseilevät Fizgeraldit ja taidemaailman matriarkaatin Gertrude Steinin
Elokuvan jälkeen minun oli pakko saada tietää lisää tästä ilmeisen inspiroivasta Pariisin ajasta. Ernest Hemingwayn helppolukuinen muistelmateos Nuoruuteni Pariisi (A Moveable Feast 1960) vie suoraan näihin taiteilijaympyröihin.

Kirja kertoo ajasta, jolloin Hemingway oli vasta nuori lehtimies ja aloitteleva novellisti. Hän asui ensimmäisen vaimonsa kanssa vaatimattomasti, näki nälkää, kirjoitti kurinalaisesti ja haki taiteellista tukea Steiniltä ja F. Scott Fizgeraldilta.

Odotin kirjalta ehkä enemmän riettauksia, mutta Hemingway eli muistelmiensa perusteella varsin nuhteettomasti (vaikka loppu antaakin viiteitä hänen vinkeistään suurena naistenmiehenä). Hemingwayn suurin pahe tuntuu olevan sen ajan toto-kuponkien täyttö, vaikka samaan aikaan hänen tuttavapiirinsä taiteilijahörhöt hyppivät katoilta ja pyytävät piilottamaan intiaanioopiumia saappaan varteen.

Huvittavimmat kohdat kertovatkin kirjailijan taiteilijakollegoiden neuroosien täytteisestä elämästä. Mielenkiintoista on myös se, että Hemingway tuntui joko vilpittömästi ihailevansa tiettyjä taiteilijoita tai vastaavasti vihaavansa sydämensä pohjalta kaikkia tekotaiteilijoina pitämiään pyrkyreitä.

Kun tulee katsottua googlesta näitä taiteilijoita, joita Hemingway saattaa kuvailla esimerkiksi näin: "hänellä on epäonnistuneen raiskarin katse", ei voi muuta kuin hihittää ja tuntea outoa tyydytystä yli sadan vuoden takaisesta sosiaalipornosta. Sisäpiirin tuntua on myös siinä, miten lähelle Hemingway päästää lukijansa sisään Fizgeraldien hämärään suhteeseen ja herra Fizgeraldin irrationaaleihin pelkotiloihin liittyen milloin mihinkin (muun muassa miehuutensa kokoon). 

Kaiken kaikkiaan kirja lunasti odotukset ja päästi vähän lähemmäs unelmien Pariisia. Lainasin toisenkin tuosta ajasta kertovan kirjan, nimittäin Gertrude Steinin muistelmateoksen nimeltä Alice B. Toklasin omaelämäkerta. Selvennykseksi: Alice oli Gertruden naisystävä, joka on kirjoitettu tähän kirjaan kertojaksi. 

Tosin saas nähdä. Hemingwayn mukaan Stein oli todellinen änkyrä, ja olen nyt valinnut puoleni tässä riidassa. Ehkä annan tädille kuitenkin mahdollisuuden, sillä hieman kiinnostaisi kurkistaa vielä Rue de Fleurusin asuntoon numero 27.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Arthur Rimbaud


Arthur Rimbaud 1854-1891


Arthur Rimbaudin syntymäpäivä on tänään. Sen kunniaksi runo ja absinttia.

BEING BEAUTEOUS

Lumen äärellä kookas Kaunis Olento. Kuolonpihahdukset ja kumean musiikin kehät saavat tämän palvotun ruumiin kohoamaan, paisumaan ja värisemään kuin aave; helakanpunaiset ja mustat haavat puhkeavat upeaan lihaan. Elämän omat värit tummenevat, tanssivat ja huokuvat. Näyn ympärillä, työmaalla. Ja väristykset voimistuvat ja hurisevat, näiden vaikuttimien hourupäisen maun liittyessä kuolonpihahduksiin ja römeään musiikkin, jota maailma kaukana takanamme viskoo kauneuden äitimme päälle - hän perääntyy, kohoontuu. Voi! luillemme on puettu uusi rakastunut ruumis!

***

Oi tuhkanharmaat kasvot, karvainen kilpi, kristallikäsivarret! Tykki johon minun on iskettävä kiinni puiden ja kevyen ilman sekasorron läpi!


Suom. Einari Aaltonen, Kustannusyhtiö Sammakko 2003

torstai 18. lokakuuta 2012

Plath, Baez ja pako arjesta

Olen aivan viimeisillä sivuilla Norwegian Woodissa, eli ei siitä vielä sen enempää. Vaikka minulla on kirjoja kesken (esseitä, runoja, tietokirjoja), en  kuitenkaan voinut olla hamstraamatta kirjastosta lisää proosaa. Haluaisin vain käpertyä kotiin ja ahmia niitä (valitettavasti se ei ole mahdollista. Mietin eilen poikaystäväni kanssa, että missäköhän ammatissa voisin vain lukea).

Elän tällä hetkellä erittäin todellisuuspakoisesti (mitä muutakaan voi kun pakahtuu raivoon siitä, ettei kuule coltranea aamuruuhkan alta, kun työkaveri kiroilee kovempaa kuin allen lausuu runoja, kun ei kehtaa lukea helkavirsiä lounaalla, voi sinä kapinen toimistotaulukkoexcelikahdeksastaneljäänarki).

Haluaisin vain upottaa aivoni kaikkeen herkkään ja melankoliseen mössöön. Tällä hetkellä olen liikuttunut ihanista naisista. Heistä, jotka ovat repineet auki haavojaan mitä kauneimmilla tavoin meidän tavallisten kuolevaisten lohduksi.

Tällä hetkellä mielessäni pyörivät tuon tuosta Baez ja Plath. Olen kuunnellut yhtä kappaletta ja yhtä runoa kymmeniä kertoja uudestaan ja löydän joka kerta jonkun uuden ajatuksen/tunteen.

Menee alle kategorian: Pettymyksiä + MIEHET PERKELE.

Tämä kappale kertoo Bob Dylanista:



Tämä Plathin runo puolestaan kertoo hänen isästään ja hänen petollisesta runoilijamiehestään Ted Hughesista (jotka ovat runossa kuin yksi ja sama verta imevä vampyyri, "brute man"). En tiedä millä sanoin voisin ylistää tätä runoa tarpeeksi. Rakkaus on tässä yhtä ihana kuin holokausti ja loppua kohti kasvava raivo on puhdistavaa. Plath tappoi itsensä vain muutama kuukausi tämän runon kirjoittamisen jälkeen. Kyseessä on tietenkin Daddy:





Melankoliamössöä hamuaville vinkiksi vain nämä. En voi olla ainoa, joka mässäilee surulla näin syksyisin?

tiistai 2. lokakuuta 2012

Ellin kirjablogi suosittelee



Luettavaa:



Katsottavaa:



Kuunneltavaa:



Jos tämä olisi muotiblogi, niin voisin tässä samalla esitellä myös viimeisimmät vaateostokset. Ostin nimittäin koko henkkamaukan tyhjäksi niistä Lana Del Rey -romppeista.

Mmmmm.