Helena Sinervo - Runoilijan talossa

Runoilijan talon katto on romahtanut. Symbolisesti latautuneessa kuvassa runoilija Eeva-Liisa Manner tutkii maanjäristyksessä tuhoutunutta omaisuuttaan Elmidor-kodissaan Espanjan Churrianassa. Hän  löytää vanhoja kirjeitä ja valokuvia, jotka vievät hänet takaisin elämänsä taitekohtiin.

Runoilija-kirjailija Helena Sinervon rohkea elämäkertaromaani on varmasti ehtymätön aarre kaikille Mannerin runoja rakastaville. Toisaalta runoilijan kuoleman jälkeen minä-muodossa kirjoitettu elämäkerta voi hämmentää. Kuinka hyvin toinen ihminen voi päästä erakkona pidetyn runoilijan ihon alle? Mistä toinen voi tietää, mitä toinen on ajatellut, tuntenut?

Jätin suosiolla kaikki tällaiset kysymykset sivuun ja antauduin kirjan vietäväksi. Ja se vei. Sinervon kieli on upottavaa. Tekstin analysoinnin sijaan alkaa nähdä kuvia ja tuntea asioita. Tällaista lyriikan ja proosan yhteensulautumista kotimainen kirjallisuus tarvitsee lisää! Pidän Sinervon runoudesta. Se leikittelee sanojen soinnilla, rytmillä ja mitalla. Esimerkiksi Oodeja korvalle on nimensä mukaisesti äänteiden mannaa.

Samaa soljuvuutta Sinervo on siirtänyt proosaan, mutta hän on tehnyt sen Eeva-Liisa Mannerin hallittua henkeä mukaillen. Lyhyet luvut ovat kuin välähdyksiä, pieniä rakennuspalikoita, joiden avulla lukijan silmien eteen muodostuu elävä kuva arvostetusta modernistista.

Sinervo yhdistelee yleisesti tunnettua ja persoonallisia yksityiskohtia. Erakkoluonteinen Manner kaihtoi julkisuutta ja kirjoitti mesenaattiensa nurkissa milloin Espanjassa, milloin Orivedellä tai omissa tiheään vaihtuvissa, mutta aina rapistuvissa asunnoissaan.

Sinervo ei kaihda inhimillisiä oikullisuuksia, sitä kuinka runoilijan tunteet leiskuivat laidasta laitaan, kuinka hän himoitsi pinaattia, katkoi tupakasta filtterit, pelasi pajatsoa kunnes se oli tyhjä, kittasi yksin skumppaa ja raivosi ja äyski.

Ennen kaikkea Mannerin elämäntarinan keskiössä on yksinäisyys ja sen ambivalentti raastavuus: halu eristäytyä ja halu saada rakkautta. Halu luottaa ihmisiin ja pelätä pettymystä. Mitä piilee Mannerin eristäytyneisyyden taustalla? Eikö juuri yksinäisyys saanut hänen mielensä järkkymään?

Ehkä kaikki regressoituvat rakastuessaan, mutta minä, koska minulle ei ole ollut äitiä, olen kokenut liian totaalisen pettymyksen liian varhain; en osaa rakastuessani luottaa siihen ettei elämän lähde katoa. Olen koko ajan tuhoutumisen kynnyksellä, kuolemanpelon vallassa. 

Elämäkerta avautuu särkyneen katon alla vailla varsinaista juonta. Kaukaisen maiseman syvässä rauhassa lukijalle näytetään Mannerin lapsuuden haavat, kivuliaat rakkaussuhteet ja hämmentävä taiteilijakuva.

Näyttäkää minulle tasapainoinen taiteilija niin minä osoitan teille, että hänen työnsä on nollataidetta. 

Suomalaisen sodanjälkeisen kirjallisuuden perinpohjaisesti myllertänyt nero väheksyi ja jopa häpesi omia teoksiaan.

Mannerin suhde ystäväänsä Anna-Liisaan on kirjan keskeisintä ydintä. Suhteessa kulminoituu kirjailijan yksinäisyys, kaipuu toisen luo ja kaipuu jonkinlaiseen uskonnolliseen armahdukseen.

Runoilijan talossa on tiiviis kirja, joka kuitenkin onnistuu valottamaan Mannerin elämää ja persoonaa useasta suunnasta. Sinervo kertoo kirjan jälkisanoissa, että häntä pyydettiin kirjoittamaan Mannerista tietokirjamainen elämäkerta. Kirjailija kuitenkin turhautui alkuunsa, koska haastateltavat "tarjosivat pelkkää kiiltokuvaa."

Ajat ja paikat olivat hämärtyneet ihmisten muisteissa, mutta tapahtumissa oli jotain, joka alkoi elää omaa elämäänsä Sinervon mielikuvituksessa. Hän antoi äänen fiktiiviselle Eeva-Liisa Mannerille ja onnistui tuomaan lukijan lähelle jotain aivan muuta kuin pelkän kiiltokuvan.

Henrik Tikkanen - Osoitetrilogia: Kulosaantie 8, Majavatie 11, Mariankatu 26

En muista koska viimeksi olisin nakannut kirjan lattialle raivoissani kesken lukemisen – ja sitten heti poiminut sen lattialta ja etsinyt kohdan johon jäin. Suomenruotsalainen kirjailija ja taiteilija Henrik Tikkanen nousi tunnustuskirjallisuuden ilmiöksi osoitekirjoillaan 70-luvulla. Hän ikuisti omat ja lähimmäistensä synnit tyylillä, jonka rinnalla Karl Ove Knausgård mielestäni kalpenee.


Osoitekirjoja on viisi, mutta varsinaiseksi trilogiaksi lasketaan pienoisromaanit Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977).  Näitä seurasivat vielä Yrjönkatu (1980) ja Henrikinkatu (1982). 

Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena on eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtaloaan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus. 

Näin alkaa trilogian ensimmäinen Kulosaareen sijoittuva kirja, jossa Tikkanen käy läpi sukunsa historiaa etsien syitä perheensä onnettomuudelle. Kohtaloa, eli perheen kirousta vastaan taistelu muodostaa trilogian traagisen pohjavireen. Kirousta aletaan purkamaan ensimmäisistä sivuista lähtien ja Tikkanen kuvaa säälimättömästi perheensä tragedioita: alkoholismia, pettämistä ja itsemurhia.

Lukija pistetään heti aluksi punnitsemaan kertojan luotettavuutta. Tikkanen myöntää olevansa kertojana subjektiivinen ja ailahtelevainen.

Esimerkkinä epäluotettavuudestani todistajana voin kertoa, että isäni kuoleman aikoihin pidin häntä roistona ja äitiäni (melkein) enkelinä. Kun äitini sitten kuoli, olin päinvastaista mieltä.

Tikkasen lapsuus on korutonta, mutta etenkin nuoruusvuosia hallinneet sodat on kirjassa riisuttu kaikesta kunniasta ja sankaruudesta. Vapaaehtoiseksi jatkosotaan ilmoittautunut Tikkanen piti itseään pelkurina. Sotaan lähteminen oli vaihtoehdoista helpoin, koska tällöin ei tarvinut vastustaa yhteisön painetta.

Aiheet ovat raskaita, mutta toisin kuin Knausgård, Tikkanen onnistuu tuomaan tekstiin ilmavuutta ilkikurisella huumorillaan. Tikkasen tyyli on satiirinen ja surkuhupaisat huomautukset saavat pyrskähtelemään ääneen. Tikkanen myös kertoo elämänpiiristään laveammin ja sivistävämmin kuin Norjan kohukirjailija.

Hän piirtää terävää pilakuvaa boheemeista taiteilijapiireistä ja vaikutusvaltaisista suomenruotsalaissuvuista. Tikkanen käyttää hykerryttäviä anekdootteja, jotka saavat kaivelemaan henkilöhistorioita myös kirjan ulkopuolelta. Kuinka todellisia nämä pilakuvat ovat, jäänee arvoitukseksi. Uskoisin, että ne ovat huolella valikoituja ja mielivaltaisesti painotettuja.

Satiirisuudella voi olla myös kääntöpuolensa. Kirjan lattialle heittäminen oli pitkään kumuloitunutta turhautumista kirjailijan kyynisyydellä peiteltyyn itsesääliin. Kertojan kyvyttömyys tuntea rakkautta muita kuin isoäitiä ja lapsuuden ajan koiraa kohtaan teki surulliseksi ja vihaiseksi.

Huokaisin helpotuksesta, kun kuvioihin tuli viimein Märta (uskomaton ymmärtävä, rakastava Märta), sillä heidän rakkaussuhteensa myrskysi ja salamoi. He onnistuivat pitämään suhteensa salassa vuosia puolisoiltaan ja työkavereiltaan Hufvudstadsbladetissa. Rakkaussuhde on kuvattu samaan tyyliin kuin kaikki muukin: vailla häveliäisyyksiä.

Henrik Tikkasen kirjoihin sommittelema maailma hämmentää, vaikka niiden kuvaamasta ajanjaksosta on suhteellisen vähän aikaa. Avioliittoja solmittiin ja pidettiin yllä käytännön syistä. Ihmiset olivat joko porvareita, sosialisteja tai boheemeja. Maailma oli sinipunainen ja mustavalkoinen. Yhtä suoraviivaista oli myös Henrikin vääjäämätön valuminen kohti isänsä kohtaloa, sukunsa kirousta.

Ennen osoitekirjoja luin Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan, jonka vastinpariksi trilogia kitkatta loksahtaa. Ne paljastavat molemmat puolet alkoholismista, mutta muodostavat yhdessä erottamattoman kokonaiskuvan sen aiheuttamasta kärsimyksestä. Se kuva on vihlovan todellinen:  alkoholismia sairastava ei näe kuin oman tuskansa.

Kuten tästä sepustuksesta voi huomata, trilogia sisältää valtavasti aineksia ja pohdittavaa. Mutta jos niitä yrittää sitoa suurempaan konseptiin, törmää subjektiivisesti värittyneeseen todellisuuteen ja erittäin hallitsevaan persoonaan. Siksi osoitekirjoista oli yllättävän hankalaa kirjoittaa mitään yleispätevää. Oli vain perattava omia reaktioita lähtien siitä kirjan viskomisesta. Vihastuminen on kuitenkin hyvä tunne, koska se saa ajattelemaan. Sekin on vain yksi monista pätevistä syistä lukea osoitetrilogia.

Tikkasta on ruodittu monissa blogeissa. Hänen kanssaan aikaa ovat viettäneet muiden muassa Jaana, Sara, Niina T. ja Hanna.

Yksi lempirunoistani

Pentti Saarikoski - Mitä tapahtuu todella? (1962)

Jennifer Egan - Aika suuri hämäys

Yhdysvaltalaisen Jennifer Eganin palkittu Aika suuri hämäys on muodoltaan rohkea viritelmä. Muoto nouseekin päällimmäiseksi puheenaiheeksi aina kun tämä kirja mainitaan. Itse kavahdin arvioissa ja kirjan sisäkansitekstissäkin mainittua Facebookia kirjan rakenteen kuvaajana. Pelkäsin, että kirja sisältää tilapäivityksiä ja bloggauksia ja sosiaalisen median vilinää. Sellainen saattaa nopeasti kehittyvässä maailmassa tuntua huomenna yhtä noloilta ja vanhanaikaiselta kuin kirjan sivuille siirretyt sähköpostikeskustelut ja mesetykset tuntuvat jo tänään.

Onneksi Eganin kirjassa ei mennä alleviivaavasti tälle alueelle. Kyse on enemmänkin muodosta, joka pysyy kasassa myös ilman ymmärrystä sosiaalisen median rakenteesta. Kokeelliseksi joku saattaa sanoa jo sitä, että teoksessa ei ole yhtenäistä juonta. Päähenkilön sijaan teoksessa on kirjava hahmogalleria, jotka ovat vähintään muutaman ihmisen kautta tuttuja toisilleen.

Vaikka hahmot eivät jatka omaa kertomustaan, se voi jatkua muiden tarinoissa, muissa aikakausissa. Niin juuri, Egan on päättänyt ryydittää kertomusta vielä eri aikatasoilla. Kirjassa liikutaan ainakin tässä päivässä, 70-luvulla ja tulevaisuudessa. Monista hahmoistaan ja aikakausista huolimatta lukija pystyy vaivattomasti hahmottamaan ja pitämään mielessään, kuka oli kuka, ja millainen suhde hänellä oli kehenkin. Tämä osoittaa, että vaikka tehdään "kokeellista" proosaa, taitava kirjailija osaa tehdä siitä lukijalle tarpeeksi vaivatonta.

Kirjassa on runsaasti aineksia, mutta siitä hahmottuu kaksi olennaista teemaa: aika ja musiikki. Musiikkiin ei niinkään keskitytä taiteellisena tai vapauttavana kokemuksena, vaan se on ulompi kehys, jonka sisällä tarinat kerrotaan. Se tuo esiin yhteiskunnan ilmiöitä kaupallistumisesta ja massakulttuurista. Musiikki on osuva valinta näiden ilmiöiden kuvaajana, koska se lienee kaikista taidelajeista kaupallistetuin. Musiikkiin liittyy tietenkin myös inhimillisiä piirteitä. Se on väylä unelmiin, rock-tähteyteen, maineeseen ja rikkauksiin. Entä sitten toinen teemoista: aika. Juuri aika on se armoton tappaja, joka tekee näistä inhimillisistä unelmista silppua tavalla tai toisella. 

Yksi syy siihen, miksi kirja imaisee sisäänsä vailla varsinaista juontakin, on henkilöhahmot. Egan on  rakentanut jokaiseen jonkun mielenkiintoisen piirteen tai ristiriidan (kuin dramaturgian oppikirjasta). Parhaimmillaan hahmot ovat mielestäni sopivan etäällä todellisuudesta, mutta sopivan lähellä realismia. Huonoimmillaan ne uhkaavat lipsua karaktäärien puolelle, jolloin ne on luotu paperinukeiksi, joiden päälle kirjailija liimaa ajallemme leimallisia ominaisuuksia (esimerkiksi himottu naisjulkimo tai itseään maailmalta etsivä nuori).

Yksi kirjan keskushahmoista on entinen punk-muusikko, Bennie, josta on tullut suuren levy-yhtiön tuottaja. Hänen sihteerinsä Sasha painii kleptomaniaansa vastaan ja painaa pinnan alle huuruista menneisyyttään. Kaikki hahmot liittyvät tavalla tai toisella musiikkiin tai julkisuuden maailmaan.

Kirjan voi lukea kokonaisuutena tai omaksua sarjana itsenäisiä kertomuksia, tosin risteävyyksiä ei voi olla huomaamatta. Kokonaisuus on antoisa, mutta sen lopullinen anti nojaa enemmän viihdyttävyyteen kuin syvälliseen elämänfilosofiaan. Vaikka kirjassa on ihmisenä olemisen kirjoa kuolemasta avioeroihin, se ei polje ihmiskohtaloissa, vaan pikemminkin räiskii silmiemme eteen ajankuvia. 

Millainen sitten on yhteiskuntamme ja sen tulevaisuus kirjan mukaan? Nopeasti muuttuva, läpikaupallistunut ja verkostoitunut. Kirjailija ennustaa, että tulevaisuudessa jo vauvat valjastetaan mukaan tietoyhteiskuntaan, joka puolestaan on pyhitetty markkinatalouden tarpeisiin. Tulevaisuudessa verkostoituneen ihmisen jatkuva"online-tila" muuttaa perusteellisesti tapaamme kommunikoida ja kirjoittaa. 

Egan ei aliarvioi lukijaansa. Jokainen saa poimia nopeasti kiitävistä yksityiskohdista itseään liikuttavat seikat. Itse poimin hauskan yksityiskohdan kirjan loppupuolelta, jossa käy ilmi, että heittomerkit ovat tulevaisuudessa yleistyneet pysyväksi osaksi joitain sanoja. Ironian taso on levinnyt jopa sellaisiin sanoihin kuin "ystävä." Kommunikaatio muuttaa tapojamme käyttää sanoja, sanat muokkaavat ajatuksiamme ja meitä. Luen tämän tärkeänä kannanonttona toimittaja-kirjailijalta. Olisin halunnut lukea tästä aiheesta lisää!

Ja palataksemme jälleen siihen muotoon: muoto voi joskus nousta sisällön edelle häiritsevästi. Moni vieroksuu jo lähtökohtaisesti "outoa rakennetta." Uskon, että joku on paiskannut tämän kirjan takaisin hyllyyn huomattuaan sivuilla Powerpoint -palluroita. Muodon kohosteisuuteen liittyy toki olennaisia pelkoja. On vaara, että kirjailijan itsetietoinen palikoiden mallailu näkyy rivien välistä ja häiritsee eläytymistä.

Muotorikkonaista teosta voidaan rankaista vähäisistäkin puutteista ankarammin kuin suoraviivaista romaania. Tekstin ja hahmojen täytyy kantaa. Kirjailijalta ja kustantajalta vaatiikin näinä päivinä rohkeutta lähteä kehittelemään jotain uutta. Rakenteiden rikkomisessa ei tosin sinänsä ole mitään uutta (mikä olisikaan post-postmodernismissa). Eganin teos ei kuitenkaan ole vallankumousellinen tai edes kovin syvällinen teos. Se on jopa helposti lähestyttävä ja kevyt.

Mutta koska nykykirjallisuus on erittäin juonivetoista ja jopa kaavamaista, kaikenlainen vaihtoehtoisuus on virkistävää. Täytyy vain huolehtia, ettei kokeilu mene kikkailuksi. Missä se raja kulkee, onkin sitten varmaan makuasia. Powerpoint-luku oli ihan hauska, mutta onneksi niitä oli vain yksi.

Ps. Mielestäni kirjan suomennoksen nimi on parempi ja kuvaavampi kuin alkuperäinen:  "A Visit from the Goon Squad"

Johanna Sinisalo - Auringon ydin

Dystopia on itsessään kirjailijan varoitus, moraalinen pelote. Dystopian haasteena on nyrjähtäneen yhteiskunnan rakentaminen uskottavasti ja tunnistettavasti. Koko kertomus on huolella rakennetun illuusion varassa. Johanna Sinisalon tuoreimassa romaanissa Auringon ydin (Teos) vaihtoehtoinen todellisuus rakentuu lukijan eteen nopein vedoin ja muutamalla selkeällä palikalla.

Kirjassa eletään eusistokraattisessa Suomessa, joka on totalitaristinen hyvinvointivaltio. Eusistokratiassa naiset on jaettu rodunjalostuksen ja tapakasvatuksen avulla kahteen lajiin: eloisiin ja morlokkeihin. Eloisat ovat miesten tarpeisiin kasvatettuja bimboja. Morlokit ovat kastroituja työmyyriä. Miehet ovat alfauroksia eli maskoja tai vähäpätöisiä miinusmiehiä, joita ei juuri kirjassa esitellä.

Kirjan päähenkilö Vanna/Vera, on eloisen ruumiiseen syntynyt morlokki. Hänen kapinallinen tätinsä auttaa häntä esittämään typerää eloista, jonka ahdas rooli tarjoaa sekin paremman paikan yhteiskunnassa kuin hyljeksityn morlokin. Mallin eloisen kikakattavalle olemukselle antaa myös Vannan nuorempi sisko Manna, jonka kohtalon selvittäminen muodostuu Vannan elämäntehtäväksi.

Eusistokratiassa terveysfasismi on viety niin pitkälle, että kaikki nautintoaineet: alkoholi, nikotiini ja kofeiini ovat kiellettyjä. Viimeisimpänä listalle on laitettu myös chili, jonka diilaus ja käyttö vertautuvat todellisuutemme kovimpiin huumausaineisiin. Vanna löytää chilistä tajuntaa laajentavan ulottuvuuden, joka pitää tukahduttavan syyllisyyden loitolla. Vannan ystävä Jare taas löytää oman adrenaliininsa chilin laittomasta  diilaamisesta.

Kirjan tapahtumat etenevät Vannan ja Jaren kertojaäänten kautta. Suuri rooli on myös kirjeillä ja erilaisilla dystopiaa rakentavilla tekstipätkillä kansanrunoista lakiteksteihin. Illuusion vahvistamiseksi Sinisalo osoittaa lukijalle ne kohdat, joissa yhteiskunta olisi voinut lähteä kehittymään eri suuntaan kohtalokkain, käsillä olevin seurauksin.

Se, että miesten tarpeiden tyydyttäminen poistaa turhautumista ja väkivaltaa, ei ole aivan vieras argumentti tämänkään päivän keskusteluissa, heikomman aineksen karsinta suvunjatkamisen yhteydessä taas oli validi keskustelunaihe vielä 50-luvullakin, (tämän Sinisalo osoittaa todelliseksi lähdeaineistossaan), eloisten käyttäytymisoppaat ovat puolestaan kuin suoraan 1950-60 -luvun "Hyvä vaimo" -valistusteksteistä.

Kirjassa on trillerimäistä imua, teksti on luotu ihailtavalla rytmitajulla ja kertomuksen paino on juonella ja tunnelmalla. Dystopiapelotteen moralismi jää onneksi liikaa alleviivaamatta. Koska kirjan elementit on punottu yhteen niin herkän osaavalla otteella, en tiedä mitä osa-alueita olisi voinut painottaa toisin. Venytettynä tekstin jännite olisi voinut helposti väljähtää. Tällaisenaan kirjan luki helppoina ahmaisuina.

Dystopia tuo meille maailman johon verrata omaa todellisuuttamme. Se on lukijan kannalta herkullista, mutta se voi olla myös etäännyttävää. Tämä kirja oli nopeasti luettu, ja yleensä se tarkoittaa myös nopeasti unohdettavaa. Kieli ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta, eikä henkilöihin kasvanut kiinni. Etenkin Vannan siskoon Mannaan oli vaikea saada lämpöistä kosketusta ja sitä kautta lukijalle jäi ainoastaan sääli Vannaa kohtaan (jos edes sekään).

Joissain kohtaa illuusion verho hieman repeili, ja saattoi nähdä, millaisia temppuja taikurilla on hihassaan. Tälla tarkoitan, että lukija saattoi aavistaa, missä kohdin toden ja fantasiamaailman välisiä aukkoja täytyi paikata selitettelyllä. Onneksi näitä häiritseviä kohtia oli vähän. Sekin kertoo Sinisalon taituruudesta: miten luoda häiriintynyt maailma, joka tuntuu miltein yhtä todelta kuin omamme, ja mikä tärkeintä: osoittaa maailmastamme ne häiriintyneisyyden merkit, joissa piilee todellinen vaara.

Kokonaisuutena kirja oli kaikessa järjestäytyneisyydessään aika turvallinen tapaus. Se ei suoranaisesti tarttunut raiveleihin ja ravistellut. Sen kuritus ei jättänyt pysyviä jälkiä.

Salman Rushdie - Saatanalliset säkeet

Takakansitekstissä intialaissyntyinen britti Salman Rushdie julistaa: "halusin kirjoittaa maailmannieleviä, laajoja kirjoja, joissa on todella koon tuntua, romaaneja jotka julistavat historiaa."

Ja sen hän teki. Rushdie kirjoitti myyttejä ja teesejä rusikoivan kirjan, joka palaa maailmanuskontojen syntylähteille, hetkeen jolloin hyvän ja pahan käsityksistä muodostettiin tuonpuoleisen kohtalomme ratkaisevia lakeja.

Saatanalliset säkeet -teoksesta (1988) on jo muodostunut läntisen sananvapauden symboli. Se on verinen osoitus siitä, ettei fundalistinen muslimimaailma ole valmis modernin maailman taiteelle – taiteelle, jolla on tarve epäillä ja kyseenalaistaa.

Ajatollah Ruhollah Khomeini julisti 14. helmikuuta 1989 Salman Rushdielle fatwan, peruuttamattoman  murhakäskyn. Siitä lähtien kirjailija on joutunut elämään elämäänsä piilossa henkivartioiden ympäröimänä, peläten henkensä edestä.

Saatanalliset säkeet alkaa mahtavasti. Terroristien kaappaama lentokone räjähtää kappaleiksi taivaalla. Kaksi matkustajaa, legendaarinen intialaisnäyttelijä Gibreel Farishta ja lontoolaistunut ääninäyttelijä Saladin Chamcha putoavat tuhansien metrien korkeudesta mereen. Ihmeen kaupalla he selviävät pudotuksesta.

Jotain kuitenkin alkaa tapahtua: korskealle Gibreel Farishtalle ilmestyy sädekehä ja hienostuneelle Saladin Chamchalle sarvet ja pukin kaviot. Farishta alkaa nähdä uninäkyjä, joissa hän on itse arkkienkeli Gabriel, Jumalan sanansaattaja. Chamcha puolestaan joutuu poikkeavan ulkomuotonsa takia häväistyksi ja hyljeksityksi, maahanmuuttoviranomaisten kiduttamaksi. Kirjan tapahtumat etenevät montaasimaisesti vilisten. Kerrontatyylissä unet, näyt ja myytit sekoittuvat suureksi fantasiaksi.

Muslimifundamentalistien raivon sytyttivät juuri kirjan uniosat, jotka kuvaavat profeetta Mahoundia. Varsinkin kahta kirjan kohtaa, irrottettuna unen allegorioista, on käytetty uskonnollisen raivon lietsomiseen. Toiseen näistä kohdista viittaa kirjan nimi: Saatanalliset säkeet.

Saatanalliset säkeet ovat Koraanissa olevia jakeita, joissa Muhammed julisti, että jumalia on yhden sijasta neljä. Muhammed kelpuutti Allahin rinnalle aluksi kolme jumalatarta, jotka ovat nimeltään Al-Lat, Al-Uzza ja Manat. Myöhemmin säkeet on julistettu saatanan tekosiksi.

Kirjassa kyseiset säkeet kuvaavat Muhammedin inhimillisyyttä ja päättämättömyyttä. Hän teki tiukassa tilanteessa varsin pragmaattisen ratkaisun ja ajatteli, että polyteistinen, useammat jumalat hyväksyvä uskonto, menisi sen ajan uskonkulttuurissa paremmin läpi kuin monoteismi.

Mieleeni tulee hieman vähemmän tunnettu uskontotulkinta, José Saramagon Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi (1998). Teoksessa Saramago selittää Uuden Testamentin tapahtumat uudelleen. Jeesus on pyhän marttyyrin sijasta inhimillinen mies, jonka ristikuolema on Jumalan juoni saada ihmiset elämään syyllisyydessä ja ikuisessa velassa. Kirja aiheutti ilmestyttyään jonkin verran kohua katolisessa maailmassa, mutta reaktio ei tietenkään ole mitenkään verrannollinen Rushdien tapaukseen.

Muhammedin inhimillinen epäröinti ei ole kuitenkaan edes kirjan raisuinta muunnelmaa. Nimittäin kirjassa on Verho -niminen bordelli, josta tulee valtavan suosittu sen jälkeen, kun 12 prostituoitua omaksuvat Muhammedin vaimojen roolit. Kuvaelman voi nähdä vertauksena islamin hunnutetuille naisille – verhojen taakse piilotetuille himolle.

Saatanallisissa säkeissä on valtavasti kiinnostavia elementtejä. Se yhdistää maagisrealismia ja islamilaista teologiaa. Lisäksi kirjan ympärillä vuosikymmeniä pyörinyt uskonnollispoliittinen vaino on voimakas ulkokirjallinen tekijä, joka tekee mielestäni kirjan lukemisesta sananvapautta puolustavan teon.

Näiden seikkojen vuoksi olenkin aika pettynyt kirjaan kokonaisuutena. Etenkin olen pettynyt siksi, että  edellä mainittujen lähtökohtien lisäksi kirjassa on monia oivallisia kohtia: mukaansatempaavia tapahtumia, värikästä kerrontaa ja jännittävää surrealismia.

Kirjasta kuitenkin puuttuu punainen lanka, jokin viritys, joka pitäisi leviävää vyyhtiä kasassa. Kiinnostus ei meinannut riittää 558-sivuisen kirjan loppuun asti. Luin tätä teosta lähes kuukauden! Jouduin jatkuvasti palaamaan tekstissä taaksepäin, koska unohdin nopeasti sirpaleiset tapahtumat ja vierasperäiset nimet ja ilmaukset. Voi tosin olla, että kirjan koraaniin ja arabialaiseen tarukuvastoon nojaava kerronta ei vain avautunut minulle, perehtymättömälle pulliaiselle.

Harmittaa, sillä olisin halunnut innostua tästä kirjasta. Arvostan Salman Rushdieta, joka haastattelujen perusteella on rohkea intellektuelli ja järkähtämätön sananvapauden puolustaja. En vain saanut kirjasta paljoakaan irti. Päähenkilöiden sinänsä mielenkiintoinen kamppailu hyvyyden ja pahuuden kanssa hautautui kirjavaan hahmogalleriaan ja irrallisiin tapahtumiin. Terävämmällä editoinnilla kirjasta olisi voinut tulla maineensa veroinen klassikko.

Märta Tikkanen - Miestä ei voi raiskata

Kuva: Kirjasampo.fi

-Tarvitsen vain erästä tietoa, sanoo hän nyt asianajajalle. Mitä seuraamuksia lain mukaan on miehen raiskaamisesta?
[- -]
 - Nyt minä en ymmärrä mitä rouva Randers tarkoittaa. Naista ei rikoslain 20. luvun mukaan voida syyttää raiskauksesta. Ainoastaan miestä. Miestä voi rangaista mutta häntä ei voi raiskata.

Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata kuuluu ylöskirjaamattoman "luettavat merkkiteokset" -listaani. Kirja ilmestyi vuonna 1975 ja aiheutti valtavan kohun. Muistan erään haastattelun, jossa Tikkanen sanoi, että häneen kohdistui noihin aikoihin avointa vihaa ja halveksuntaa. Häntä saatettiin huoritella kadulla päin naamaa. Elettiin vielä aikaa, jolloin laki ei pitänyt oman aviopuolison raiskausta rikoksena.

Kirjan päähenkilö, Tova Randers on keski-ikäinen kirjastonhoitaja ja kahden lapsen yksinhuoltaja. Hän on juhlistamassa vaatimattomasti syntymäpäiväänsä pihvi-illallisella, kun seuraan lyöttäytyy mies. Tova ei haluaisi mennä yksin tyhjään kotiin. Pojat ovat isänsä luona.

Hän menee miehen luo yömyssyille, muttei halua muuta. Mies ei anna vaihtoehtoja ja raiskaa Tovan. Tästä saa alkunsa kirjan kostotarina. Miehen vankeusrangaistus (jos Tovaa edes uskottaisiin) ei riitä Tovalle. Hän haluaa silmän silmästä ja hampaan hampaasta.

Kosto ei kuitenkaan ole ainoa motiivi raiskata miestä. Hän haluaa uhrata itsensä varoittavan esimerkin toivossa. Hän haluaa, että raiskaavat miehet ymmärtävät tekonsa aiheuttaman syvän tuskan ja nöyryytyksen.

Mikä kulttuuri se on jolle on tunnusomaista että miehet raiskaavat naisia mutta naiset eivät miehiä. [- -]
Naisten naisellisuutta voidaan halventaa tuhansilla tavoilla. [- -] Mutta voivatko naiset halventaa miesten miehisyyttä? Voidaanko miehisyyttä yleensä nöyryyttää? Vai onko se mahdotonta? Koska kaikki naisten sukupolvet ovat kunnioitettavasti jättäneet raiskaajansa raiskaamatta. Eikö ole aika ajatella asiaa uudelleen? Niin ettei vielä yksi sukupolvi.

Tovan kostosuunnitelmien ohella kirja käy läpi naisten ja miesten välisiä valta-asetelmia työelämässä ja parisuhteessa. Tovalla on naispuolinen pomo, joka pitää neuroottisesti huolta siitä, ettei kukaan näe hänen (naisellisia) tunteitaan. Naiseutta edustaa myös käsilaukku, jonka pomo piilottaa näkyvista työhuoneessaan.

Avioliitossa Tova joutui ottamaan hiljaisen kärsijän roolin, vaikka molemmilla oli rakastajansa. Hän oli kuitenkin lopulta aina se, joka korvattiin nuoremmalla. Vaikka kirja on suhteellisen lyhyt, 184 sivua, mieleeni nousee nyt mitä moninaisempia teemoja, joita kirja sivuaa naisen taakkoina aina äitiyden varjopuolista raskaaksi tulemisen pelkoon.

Kirjan nimi antaa ymmärtää paljon loppuratkaisusta. Se ja puhdas logiikka: mies on tässä asiassa toiminnan alku, eikä aktia voi suorittaa ilman tämän seksuaalista halua. Se ei kuitenkaan vastaa kaikkiin kysymyksiin. Voiko mieheyttä halventaa samalla tavalla kuin naiseutta, ja pitääkö voida? Hukkuuko se miekkaan, joka siihen tarttuu? Täytyykö naisen hallita maailmaa miehen keinoin? Taistella?

Vallitsevat sukupuolirakenteet tuodaan kirjassa ihmisen tasolle. Mieskuva tosin tulee brutaalisti jyrätyksi – ainakin niiden miesten osalta, jotka alistavat henkisesti ja/tai fyysisesti. Mutta jonkinlaisen poikkeuksen tässä tekee kirjan loppu, joka sijoittuu varsinaisen kostotarinan ulkopuolelle.

Paljastamatta kuitenkaan enempää, lopun merkityksen pohtiminen loksautti aivonystyräni sijoiltaan. Halusiko kirjailija viestittää, että miehen halu ottaa nainen väkisin, on mieheen sisäänrakennettua, joka voi purskahtaa esiin vahingossa, ikään kuin tämä toimisi syyntakeettomasti? Vai tarkoittiko se, ettei raiskaaja ole aina läpeensä paha, vaan jopa lähimmäinen? Tai ehkä lopun käänne oli vain todiste siitä, että Tova oli epäonnistunut mahtipontisessa tavoitteessaan. Raiskaukset saavat jatkua sukupolvesta toiseen. Te, jotka olette kirjan lukeneet, kertokaa mielipiteenne näistä lohduttomista tulkinnoista.

Kaiken kaikkiaan, ymmärrän nyt paremmin, miksi Märta Tikkanen on lunastanut paikkansa feministien ihailemana kirjailijana ja eräänlaisena esitaistelijana. Tikkanen uhrasi itsensä vihan maalitauluksi ja tasoitti tietä seuraavan sukupolven naiskirjailijoille, kuten Anja Snellmanille, ja sellaisille kirjoille kuin Pelon Maantiede ja Sonja O. kävi täällä.

Kiinnostaisi tarttua Tikkasen, tai oikeastaan molempien Tikkasten tuotantoihin vastaisuudessakin. Etenkin Henrik Tikkasen omaelämäkerrallinen osoitetrilogia ja Märta Tikkasen runollinen vastine Vuosisadan rakkaustarina ovat päässeet luettavien merkkiteosten listalle. Seuraavaksi käsittelyssä samalta listalta Salman Rushdien Saatanalliset säkeet.

Sylvia Plath - Lasikellon alla ja Sylvia Plathin päiväkirjat

Lasikellon alla joutuu hengittämään omaa kitkerää myrkkyään. Ympäristöllä ei ole väliä – Pariisi, Venetsia, Rooma – lasikellon alta ei näe masennusta pidemmälle. Kuolema tuntuu ainoalta pakokeinolta. Tähän päätyy Esther Greenwood, nuori lahjakas opiskelija Sylvia Plathin omaelämäkerrallisessa klassikkoromaanissa Lasikellon alla.

Esther on saanut kuukauden stipendin New Yorkiin. Hän pääsee avustamaan muotilehteä muutaman muun tytön kanssa. Lupaavalle ja lahjakkaalle tytölle aukeaa portti suurkaupungin huvituksiin. On hulppeita illallisia, ylellisiä lahjoja, uusia uramahdollisuuksia, palavasilmäisiä miehiä. Esther elää unelmaa, mutta hän menettää kyvyn nauttia siitä.

Masennus alkaa saada otetta Estheristä, kun hän ei pääse haluamalleen kirjoittamiskurssille. Esther joutuu palaamaan kesäksi kotiin, jossa hän alkaa kunnianhimoisesti kirjoittamaan romaania. Hän suhtautuu vainoharhaisesti naapurinrouviin, eikä yhtäkkiä löydäkään voimia nousta sängystä. Esther eristäytyy omiin oloihinsa ja alkaa kaivata kuolemaa. Eräänä päivänä Esther liki onnistuu itsemurhayrityksessään ja joutuu laitoskierteeseen.

Plath kuvaa uskottavasti masennuksen luomaa näköalattomuuden harsoa, mutta tekee sen ilman turhaa sentimentaalisuutta. Tässä kohtaa on hankala olla kirjoittamatta eteenpäin mainitsematta Plathin omaa elämää, sillä luin heti kirjan perään Sylvia Plathin päiväkirjat, jotka hänen miehensä Ted Hughes on toimittanut (ja sensuroinut) postuumisti. Tosin ajanjaksoa, jota Plath ainoaksi jäänessä proosateoksessaan kuvaa, ei löydy päiväkirjoista.

Selitys löytynee Estherin tarinasta, sillä on vaikea sanoa kumman masennus vie häneltä ensiksi: elämänhalun vai kyvyn kirjoittaa. Kynä ei pysy kädessä, ja sanoista tulee mahdottomia harakanvarpaisia väkkyröitä paperille.

Mielisairaala 1950-luvulla on mielenkiintoinen miljöö. Mielisairauksia hoidettiin muun muassa insuliinishokki-hoidolla, jossa potilaalle annettiin insuliinia injektioina. Potilas vaipui horrokseen ja lopulta insuliinikoomaan. Esther kuvaa, kuinka hänen koomasta herättyään oli pakko juoda mehua. Se oli glukoosia, jota ilman potilas olisi kuollut. Hurjaa.

Lasikellon alla ei ole ainoastaan kertomus masennuksesta, vaan myös toipumisesta. Tarina valaa uskoa Estherin pelastettuun tulevaisuuteen. Kirja ilmestyi Englannissa salanimellä Victoria Lucas tammikuussa vuonna 1963. Sylvia Plath tappoi itsensä helmikuun 11. päivä.

Tämän tietäminen antaa kirjalle pakostakin dramaattisen sävyn. Plathin ja Hughesin elämää on kaiveltu heidän tuotostensa ympäriltä. Heistä on kirjoitettu lukuisia kirjoja, tehty dokumentteja ja elokuva. Traagisuus ei pääty Plathiin. Myös hänen poikansa tappoi itsensä. Niin kuin tässä ei olisi tarpeeksi, myös Hughesin rakastaja Assia Wevill teki kopioitsemurhan ja tappoi kaasulla myös heidän yhteisen lapsensa. Ja kyllä, myös Assiasta on tehty kirja.

Plathin elämän ympäröimien tragedioiden ja avio-ongelmien julkinen puntaroiminen kiinnostaa monia kyseenalaisella (joskin myös hyvin inhimillisellä) tavalla paljon enemmän kuin Hughesin tai Plathin kaunokirjallinen tuotanto. Minua vähän nolottaa myöntää, että tuhahdin, kun Hughes kirjoitti tuhonneensa Plathin päiväkirjan, joka oli kirjoitettu hieman ennen hänen itsemurhaansa. Ikään kuin minulla olisi oikeus tietää. Onko meillä oikeus tietää?

Uskon, että Hughes teki oikein. Plathin päiväkirjat ilman likaisia paljastuksia ja itsemurhan hautomisia antavat lukijalle mahdollisuuden keskittyä olennaiseen. Ne piirtävät kuvan kunnianhimoisesta, herkästä ja älykkäästä kirjailijasta. Päiväkirjat ovat antoisaa luettavaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita runoudesta, kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.

Päiväkirjoista on havaittavissa selkeä kehityskaari. Vuosien varrella hän kasvaa kirjoittajana kohti omaa voimakasta ilmaisutyyliään. Itsetarkoituksellinen ja mahtipontinen maalailu karisee pois ja jäljelle jää rönsyistä tislautunutta rajua tekstiä, joka menee selittämättömästi ihon alle - kuin Plathin parhaat runot.

Plathin kaunokirjallisuuden ja päiväkirjojen välillä on yllättävä ristiriita, joka voi selittyä sillä, että Plath kirjoitti terävimmän runoteoksensa Arielin vasta näiden päiväkirjojen ja avioeron jälkeen. Päiväkirjassa hänen rakkautensa Ted Hughesiin on hieman alistuvaa. Hän palvoo neroa miestään ja asettaa hänet jalustalle. Rivien välistä on tulkittavissa, että hän katsoo sormien läpi monia asioita.

Proosateoksessa ja etenkin runoissa Plath on voimakkaampi, feministinen hahmo. Hänen elämänsä miehet, Hughes ja hänen isänsä (joka kuoli Plathin ollessa kahdeksanvuotias) sulautuvat yhdeksi hirviöksi, vampyyriksi, joka imee hänet kuiviin.

Voisin varmaan kirjoittaa Plathista loputtomiin, mutta tyydyn nyt laittamaan loppuun pätkän runosta Lady Lazarus.

Herr God, Herr Lucifer

Beware

Beware.


Out of the ash

I rise with my red hair

And I eat men like air.

Lasikellon alla -teoksesta on kirjoitettu myös blogeissa Järjellä ja tunteella ja Lumiomena.

Karl Ove Knausgård - Taisteluni Ensimäinen kirja

Ostin tämän kirjan nähtyäni televisiossa parrakkaan miehen, jolla oli rasvainen, pitkä tukka ja otsassa T:n muotoiset uurteet. Mies poltti tupakkaa ketjussa ja kertoi vihaansa itseään syvästi.

Oli pakko saada tietää, miten noin rehellisestä itseinhosta voi syntyä suurta yleisöä kiinnostavaa omaelämäkerrallista kirjallisuutta. Sitä ihmetteli tosin kirjailija itsekin: "Ajattelin, ettei tämä varmasti kiinnosta ketään."

Mutta kun norjalainen Karl Ove Knausgård repi auki oman ja lähimmäistensä elämän, syntyi välirikkoja ja oikeusjuttuja, joista puolestaan syntyi kirjaan liitettävät markkinointiystävälliset määreet "skandaali-" ja "kohu-." Kuten satojen tuhansien muidenkin, minun oli pakko tietää, mistä on kyse.

Knausgårdin rohtunut habitus antoi ymmärtää, että hän on elänyt kuluttavan elämän, sellaisen josta voi nähtävästi kirjoittaa tuhansia sivuja. Lisäksi laitoin merkille, että Knausgårdin kirjallisen tilinteon kuuluisuusarvo ei näyttänyt lepäävän vain norjalaisen iltapäivälehdistön harteilla, vaan myös kriitikot julistivat, että kyseessä on kirjallisuuden konventioita kaatava merkkiteos. Nämä olivat tunnetut lähtökohdat, joista sukelsin Karl Oven elämään.

Ensimmäinen kirja käsittelee Knausgårdin vaikeaa isäsuhdetta. Kirjan alkuosa kertoo Karl Oven lapsuudesta ja etenee nuoruuteen, jolloin hän muun muassa piilotteli pussikaljoja metsään, soitti surkeassa bändissä ja sai sormet tytön sisään. Tässä vaiheessa ei siis ollut tarjolla yhtään mitään, mitä ei olisi kuvattu jo lukemattomia kertoja aikaisemmin. Kirjan jälkiosa taas käsittelee isän alkoholisoitumista ja siihen liittyvää saastaa, häpeää ja kuolemaa.

Kirjan luettuani olo oli hämmentynyt. En vain löytänyt tästä sitä jotain, joka selittäisi suitsutuksen. Kirjoitustyyli ei ole erikoinen, se on hetkittäin jopa todella puuduttava. Esimerkiksi dialogi on suoraa elävästä elämästä, vailla tyylittelyä ja proosallisia vapauksia. Tuskastuttavaa on myös yksityiskohtien runsaus vailla sisältöä, päiväkirjamaiset itseruoskinnat, purkan taittelu sanomalehteen, teeveden tuijottelu (Noita minäkin teen aina! Kirjailija! Päästä minut todellisuudesta!)

Knausgårdin elämän tapahtumat eivät myöskään ole kovin erityisiä. En osaa kuvailla, miksi se on vaivaannuttavaa juuri tämän kirjan kohdalla. Olen lukenut kirjoja, joissa ei suoranaisesti tapahdu mitään, mutta joista olen saanut enemmän irti.

Mieleeni hiipii pakostakin perusteluja, jotka eivät mitenkään liity itse kirjaan, vaan juuri siihen seikkaan, että tämä on kaikki on "oikeasti" tapahtunut. En haluaisi uskoa siihen, että kirja on tulos  individualistisen narsismin ja perverssin kurkistelukulttuurin liitosta. En kuitenkaan saa tällaisia perusteluja pois ajatuksistani, sillä on selvää, ettei tämä kirja olisi eksynyt minunkaan luettavaksi fiktiona myytynä.

Kirjailijan puolustukseksi on mainittava vielä pari asiaa. Kuulemma tämä pääsee vauhtiin vasta myöhemmissä osissa. Minua jopa hieman kiinnostaa, minkälaisella avioliittokuvauksella hän sai vaimonsa masentumaan.

Pidän myös edelleen Knausgårdin rehellisyydestä, joka käy ilmi hänen haastatteluissaan sekä kirjoissaan. On virkistävää, että joku myöntää kirjansa olevan kosto maailmalle ja että kohu on tuntunut hyvältä. Kirja on tarkka ja raadollinen kuvaus todellisuudesta, jossa dialogit ovat puisevia, itseinhon puuskat noloja ja arki uuvuttavaa (mitä muuta se voi olla?)

Lähemmäs totuutta pääsee kuitenkin kohottautumalla sen kaiken yläpuolelle. Mielestäni Knausgårdin kirja ei ole siinä mielessä taidetta.

Mark Simpson - Pyhä Morrissey

Arvoituksellinen, kyyninen, idealistinen, jumaloitu, pyhä Morrissey.

Mark Simpsonin Morrisseystä kirjoittama kirja ei ole elämäkerta. Se on tulkinta Morrisseystä, "psykobiografia" kuten kirjailija itse sanoo.

Morrissey ei tietenkään suostuisi tällaiseen kirjaprojektiin itse. Simpsonin teos on hurmioituneen fanin omistautunut yritys päästä tämän androgyynin pop-askeetin ihon alle.

Kyseessä ei ole ensimmäinen yritys. Morrisseystä ja The Smithsistä on kirjoitettu kymmeniä kirjoja.

Tämä kirja ei edes yritä olla objektiivinen, tietokirjamainen selonteko Morrisseystä. Jo alussa käy ilmi, millaisen järisyttävän peruuttamattoman vaikutuksen nuoreen Simpsoniin teki televisiosta kantautuneen This Charming Man-kappaleen eläimellinen hihkaisu.

Simpson kuvaa Morrisseyta lähinnä lehtijutuista ja kappaleiden sanoituksista kasattujen tulkintojen kautta. Hän käsittelee myös nuoreen Morrisseyyn vaikuttaneita idoleita kuten James Deania ja Oscar Wildeä.

Kirjan pääosassa on kuitenkin yritys purkaa Morrisseyn vaikutusta meihin. Miten tämä elämän himoista kieltäytyvä pahantuulinen marttyyri pystyy sytyttämään laulullaan pohjattoman kaipuun ja samalla lohdullisesti suutelemaan kyyneleet pois itsensä uneen itkevien Smiths-teinien poskilta?

Morrissey on itse sanonut, että hän vain esittää. Hän väittää, ettei ole koskaan ollut edes rakastunut. Vaikea uskoa. Morrissey on arvoituksellinen ja ristiriitainen. Popkulttuurin pakkomielteistä, seksistä ja itsensä myymisestä, kieltäytyessään hän asettautuu maallisen yläpuolelle. Ja sekös ärsyttää monia, mutta samalla tietenkin kerää ympärilleen uskollisia ja kiihkeitä faneja, joiden vakaa omistautuminen saa kirjoittamaan tällaisia kirjoja kuin Pyhä Morrissey.

Ja suomentamaan niitä. Kirjan on kääntänyt Suomen suurin Morrissey-fanaatikko Antti Nylén. Nylénmäisyyttä ei voi olla havaitsematta tekstistä. Sitä ei pysty, eikä tarvitsekaan pystyä selittämään, mutta jotenkin se vain huokuu rivien välistä.

Kirja on jaettu osiin teemoittain. Päätelmiä Morrisseyn sielunmaisemasta tuetaan laulunsanoin ja haastattelunpätkin, mutta yleensä kysymykset jäävät vaille suoraa vastausta. Samalla tavoin kuin toimittajien ja Morrisseyn välinen vuoropuhelukin. Morrissey yleensä vastaa (tai jättää vastaamatta) viiltävillä nokkeluuksilla.

Koska Morrisseyn ääni tässä kirjassa tuli esiin enemmän kyynisenä kuin idealistisena, laulajan pehmeä puoli jäi sanojen ja Simpsonin tulkintojen varaan. En ole varma, saiko tämä puoli tarpeeksi painoarvoa kirjassa.

Morrissey jäi hyvin etäiseksi hahmoksi, kuten oli varmaan tarkoitus. Ei pyhää voi tuoda arjen tasolle ja tuntea läpikotaisin, sillä sen hohto sammuisi.

T: Smiths-girl 4ever-88

Ps. Tämä teksti ei välttämättä ole merkki blogin maailmanmaineeseen syöksyvästä ylösnousemuksesta, vaan pikainen huikkaus, että täällä ollaan. Ja tuoreella avomiehellä on kirjahyllyllinen lukemattomia teoksia.

Pps. Morrisseyltä tulee kuin tuleekin omaelämäkerta! Koko julkaisu meinasi kertaalleen kaatua Morrisseyn ja kustantajan väliseen kiistaan (yllättyneet nostakaa kätenne ylos nyt.)

Boikotoin suomeksi käännettyä versiota, jos joku muu kuin Antti Nylén kääntää sen. Mutta pakkohan tämä on lukea! Huikeaa.

Michael Cunningham - Illan tullen

Hengästyttävän tiheän Matkalla-kirjan jälkeen Michael Cunninghamin tuorein teos Illan tullen (By Nightfall, 2011) tuntui raikkaalta ilmalta. New Yorkin taidemaailman ja rutinoituneen avioliiton kulisseihin upotettu tarina oli alusta loppuun viihdyttävä ja nopeasti luettu.

Illan tullen on kuvaus kauneuden tavoittelusta. Se kertoo ihmisen pakottavasta tarpeesta etsiä jotain maallisuudesta irrallaan olevaa kokemusta, aitoa taide-elämystä, johon on lyöty ikuisuuden sinetti. Vaikka avaruusoliot kaivaisivat maata tuhansien vuosien päästä ja törmäisivät Rodinin pronssiveistokseen, he ymmärtäisivät jotain olennaista ihmisyydestä. Joskus voi vain käydä niinkin, että taiteen sijaan estetiikanhakuinen ihminen etsii ikuista kauneutta, elämän pakotietä, toisesta ihmisestä.

Kirjan päähenkilön, Peter Harrisin ja hänen vaimonsa Rebeccan elämä on vuosien saatossa synkronoitunut mukavaksi parisuhdevalssiksi, joka keinahtelee hyvällä maulla tehtyjen taidekauppojen, laadukkaiden viskien ja kalliiden, mutta käytännöllisten pikkutakkien ja kotelomekkojen hienostuneessa maailmassa.

Newyorkilainen Peter on taidegalleristi ja Rebecca on päätoimittajana taidelehdessä. Peter kuvittelee tuntevansa vaimonsa läpikotaisin. Hän yrittää ennakoida jokaisen kohtauksen kulun heidän arkisessa parisuhdenäytelmässään, ja valikoi huolella omat vuorosanansa. Hän aistii vaaralliset ilmapiirinmuutokset pienimmästäkin eleestä.

Pidän Cunninghamin taidokkaasti luoduista dialogeista ja varsinkin niiden väliin ujutetuista ajatuksista, jotka raottavat näkymän puhujan todellisiin motiiveihin. Kirjailija näyttää, miten ihminen sanoo jotain ja tarkoittaa toista. Joskus sanat tosin eivät tottele. Niistä tulee viestejä, jotka eivät välity toivotulla tavalla. Ja Peter Harris huomaa heti, mihin kohtaan ihmistä sanat uppoavat.

Peterin ja Rebbecan elämä on siis ehtinyt seestyneeseen keski-ikään. Pariskunnan aikuinen tytär, Beatrice, on jo muuttanut omilleen ja avaran loft-asunnon sopivasti särmikkäät taulut ovat suorassa ja baarikaapista löytyy tarpeeksi viiniä. Mutta harmonia särkyy, kun Rebeccan pikkuveli, Mizzy, muuttaa heille asumaan väliaikaisesti. Hän on hukassa, kaunis, nuori ja itsetuhoinen.

Mizzystä tulee Peterin patoutuneiden halujen kohde. Hän näkee Mizzyssä mahdollisuuden korjata tyttärensä kohdalla tehdyt virheet ja saada takaisin vaimonsa nuoruuden kauneus. Cunninghamilla olisi mahdollisuus keikauttaa tarina kunnolla sijoiltaan, mutta hän päätyy hienostuneempaan ratkaisuun, ehkä jopa hieman laimeaan, kovin elämänmakuiseen. Kirja ei tarjoa pakotietä lukijallekaan.

Illan tullen on hieno ja viihdyttävä teos. Pidin erityisesti taidemaailman kuvauksesta ja lukisinkin estetiikan ja taiteen palvontaa mielelläni lisääkin. Tietääkö joku vinkata tällaisia teoksia?

Ainoa asia, mikä minua hiukan häiritsi tässä, oli Peterin suhde Beatriceen. Se tuntui hieman päälleliimatun oloiselta. Suhde etäiseen tyttäreen tunki tarinan väleihin tiheästi ja selittämättömästi, aivan kuin se olisi yrittänyt todistaa olevansa jotain muuta kuin pääkertomuksesta irrallaan oleva sivujuonne.

Myöskin teksti liukeni kaikessa keveydessään aika nopeasti mielestä lukemisen jälkeen. Toisaalta tasoja alkaa löytyä, kun kirjalle antaa aikaa ja ajatusta. Eniten ylistettävää löydän Cunninghamin kauneuden oivailluksista, joiden kuvaus ei kuitenkaan mene missään vaiheessa yli: pinnalta voi kiiltää ihanasti, mutta aito, uneton tuska ja epäilys tekevät lukukokemuksesta todentuntuisen. Kaiken kukkuraksi olen onnellinen siitä, että ostin tämän teoksen kirjahyllyyni. Se on kaunis ja elegantti esine.

Jack Kerouac - Matkalla

On the Road: Sal Paradise / Kerouac (Sam Riley) ja Dean Moriarty / Cassady (Garrett Hedlund)

Paikkasin kulttiteoksen kokoisen aukon sivistyksessäni lukemalla beat-pioneerin Jack Kerouacin teoksen Matkalla (On the Road 1957).

Kerouacilla pyyhkii postuumisti hyvin: Matkalla ilmestyi viime kesänä elokuvaversiona ja tälle vuodelle valmistuu vielä toinenkin filmatisointi, joka perustuu hänen teokseensa Tuuliajolla Big Surissa. Lisäksi Kerouacin entisen heilan, Joyce Johnsonin, kirjoittama Kerouac-elämäkerta ilmestyi vastikään suomeksi käännettynä.

Elämäkerrallisuudesta on syntynyt myös Matkalla-teos. Sen keskushahmot muodostuvat beat-sukupolven soihdunkantajista, Neal Cassadysta, Allen Ginsbergistä ja William S. Burroughsista ja tietenkin tarkkailijan ja raportoijan roolissa on Kerouac itse. Luin kirjan alkuperäisversion, jossa käytetään alter egojen sijaan oikeita nimiä.

Matkalla on tajunnanvirran vyöry. Legenda kuuluu, että Kerouac hakkasi tekstin spontaanin kiihkon vallassa katkeamattomalle paperirullalle ilman kappalejakoja. Vaikutelma on kuumeinen: rivit kiidättävät beat-sukupolven levottomia nuoria läpi sodanjälkeisen ja kaksinaismoralistisen Amerikan, yhteiskunnan, jolle he julistivat avoimen sodan aseinaan huumeet, seksi ja jazz-musiikki.

Kerouac ei kuitenkaan jätä hurmiossaan kuvaamatta pienempiäkään yksityiskohtia tai vastaavasti maalamatta suuria ohikiitäviä maisemia: salviatasankoja, puuvillapeltoja tai pölyäviä aavikoita. Eniten hän kirjoittaa kuitenkin Neal Cassadysta. Hän on tarinan liikkeellepaneva voima ja Kerouacin naiivin ihailun kohde: pummien pummi. Cassady on myös Ginsbergin kuuluisan runon, Howlin, rietas protagonisti.

Ihana Marylou / LuAnne (Kristen Steward) lukee Proustia.

Matkalla ei ole juonellinen kirja vaan sukupolviromaani, erään ajanjakson kuvaus.  Tie on sen eteenpäin kiirehtivää liikettä kuvaava symboli: avoin ja täynnä uusia mahdollisuuksia. Kaikesta huolimatta tarinan elämänjanoiset nuoret eivät täysin pääse pakoon menneisyyttään, traumojaan tai ihmissuhteitaan. Kerouac yrittää karistaa mielestään kuolleen isänsä haamua ja Cassady etsii kadonnutta juoppo-isäänsä jokaisesta vastaantulevasta katuojasta.

Kirjan elokuvaversio oli mielestäni liian seesteinen ja huolellinen. Se ei tavoita samanlaista neuroottista kiihkoa kuin kirja. Teksti synnytti aivan omanlaisensa tunnelman, vapauden kaipuun ja vaaran tunteen. Vaara syntyy 180 kilometrin tuntivauhtia tehdyistä ohituksista kapeilla vuoristoteillä ja maan läpi kulkemisesta ilman rahan tuomaa turvaa, mutta ennen kaikkea ylistän sellaista vaaran tunnetta, joka korostuu vasten tätä päivää. Se syntyy siitä, kun ihminen murtautuu ulos yhteiskunnan yksilölle sovittamista määreistä.

Viktor E. Frankl - Ihmisyyden rajalla

"Dostojevski sanoi kerran: 'On vain yksi asia, jota pelkään: etten ole kärsimysteni mittainen.' Nämä sanat tulivat usein mieleeni tutustuessani marttyyreihin, joiden käyttäytyminen leirissä, joiden kärsimys ja kuolema todistivat, ettei perimmäistä sisäistä vapautta voida menettää."

Ihmisyyden rajalla on itävaltalaisen psykiatrin kirjoittama kuvaus keskitysleirien elämästä. Viktor E. Frankl kirjoittaa omista kokemuksistaan. Niiden pohjalta hän kehitti myöhemmin psykoterapian muodon, logoterapian. Logoterapian ytimessä on olemisen tarkoituksen löytäminen.

Frankl joutui leirillä tämän kaikkein perimmäisen kysymyksen juurelle. Mistä löytää elämälle tarkoitus, halu elää, kun ihminen on riisuttu perustarpeistaan, toivosta ja vapaudesta, erotettu omista rakkaistaan. Mitä valintoja ihminen voi tehdä tilanteessa, kun häneltä on viety päätäntävalta kohtalonsa suhteen ja jäljelle jää vain kärsimys vailla tietoa sen päättymisestä?

Franklin mukaan ainoa vaihtoehto on tulla kärsimystensä mittaiseksi, kantaa ristinsä suoraselkäisesti loppuun asti. Kun ihmisellä ei ole enää mitään, hänelle jää viimeinen valinta: vapaus valita oma suhtautumisensa kohtaloonsa.

Frankl kuvaa leirin psykologisia vaiheita ja vankien ja vartioiden valitsemia sosiaalisia rooleja. Hän selittää, miksi toisista vangeista tuli julmia kapoja, opportunistisia luottovankeja, ja toisista tuskan kirkastamia marttyyrejä.

Kirja on vain 120 sivua pitkä, mutta se rakentaa konkreettisen kuvan leirin tuhovoimasta. Se ei kuitenkaan pohjimmiltaan kerro vain historiallisen joukkomurhan raakuudesta vaan inhimillisyydestä ja elämän arvokkuudesta.

Kirjan loppuosa keskittyy Franklin kehittämän logoterapian esittelyyn. Psykiatrin mukaan 20. vuosituhannen joukkoneuroosi on eksistentiaalinen tyhjiö: elämän tarkoituksettomuus. Nihilistisen aikamme ongelmat, masennus, alkoholismi ja itsemurhat, johtuvat valintojen loputtamasta vapaudesta ja onnellisuuden harhasta.

Frankl lainaa useaan otteeseen Nietzschen ajatusta: "Kun tietää elämälleen miksi, kestää melkein mitä tahansa miten." Elämän tarkoitus on jatkuvasti muutoksen tilassa oleva jännite nykyisen minän ja tulevan, kehittyneen minän välillä. Ihmiselle jää vastuu ymmärtää oman elämänsä ainutlaatuinen potentiaali. 

Ihmisyyden rajalla -teosta ei voi olla lukematta ilman omakohtaista pohdiskelua. Se haastaa ja ravistelee. Se pakottaa miettimään elämän perimmäisiä kysymyksiä, muttei tarjoa valmiita vastauksia.

Puhuu mainosten kanssa

Hei blogi ja mainosbotit!

Ilostuin parista koruttomasta kommentista, jotka tänne oli jätetty. Vastasin jopa yhteen hehkuttaen Nylénin ehdottomuutta ja loogistunteellisia perusteluita. Klikatessani näitä riittoja ja annoja päädyin kirjanettikauppoihin (joista toinen myi kristillisiä opuksia!). Todella karvas pettymys! Mistä lähtien tällaista piilomainontaa on harrastettu kirjablogeissa?

En minä halua tänne blogiin mitään mainostyyppejä kalastelemaan ostajia tai klikkauksia (on muuten epätoivoista toimintaa, jos niitä täältä yrittää hakea). Tämä vilunkipeli sai aikaan samanlaisen tunteen, joka tulee kun saa tekstiviestin, jota sitten kiinnostuneena avaa ja paljastuu, että kyseessä on ilmoitus Lindexin alusvaatealesta tai pahimmassa tapauksessa kutsu jonnekin sedulaan.

Todella masentavaa. Kirjallisuuteen syventyviä tekstejäni kommentoi vain kapitalismi. Olen rikki! Toisaalta mainosriitta sai minut pohtimaan Nylénin kiistatonta erinomaisuutta. Luen parhaillaan Halun ja epäluulon esseitä ja meneillään on tiedemies Enqvistin uskonnonvastaisen retoriikan jyräys.

Nylénin rakentama dialogi uskonnottomien ja uskonnollisten välillä on kiinnostavaa varsinkin, kun oma uskonnottomuuteni on näiden tulistusten maalitauluna. Hän ampuu suoraan niihin ehdottomiin ajatuskulkuihin, joita olen pyöritellyt päässäni ainakin nuorempana.

Ehdottomuus on mielenkiintoinen näkökulma Nylénin teksteihin. Nuorena luin paljon Linkolan tekstejä ja saarnasin lihansyönnin paheesta niin, että lähipiiri kyllästyi totaalisesti. Ajan myötä mielipiteiltä katkeaa yleensä terävin kärki ja asenteet pehmentyvät. Nylénille tämän kaltainen änkyröivä moralisointi on kuitenkin aukotonta loogista perustelua. Se on virkistävää ajassa, jossa kaikki tuntuu olevan pinnallisesti ok ja sallittua  ilman syvempiä arvoja.

Nylén saa ajattelemaan lämpimästi konservatismista ja traditioista, kun hän asettaa ne vastakkain länsimaalaisen häikäilemättömän kulutusjuhlan, eläinten alistamisten ja luonnon raiskauksen kanssa. Olen sitä mieltä, että tarvitsemme lisää änkyröintiä, lisää kyseenalaistusta ja kumartelemattomuutta vallitsevien olosuhteiden edessä. Haluan enemmän nyléneitä ja vähemmän mainosriittoja!