Näytetään tekstit, joissa on tunniste klassikko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste klassikko. Näytä kaikki tekstit

perjantai 8. marraskuuta 2013

Salman Rushdie - Saatanalliset säkeet

Takakansitekstissä intialaissyntyinen britti Salman Rushdie julistaa: "halusin kirjoittaa maailmannieleviä, laajoja kirjoja, joissa on todella koon tuntua, romaaneja jotka julistavat historiaa."

Ja sen hän teki. Rushdie kirjoitti myyttejä ja teesejä rusikoivan kirjan, joka palaa maailmanuskontojen syntylähteille, hetkeen jolloin hyvän ja pahan käsityksistä muodostettiin tuonpuoleisen kohtalomme ratkaisevia lakeja.

Saatanalliset säkeet -teoksesta (1988) on jo muodostunut läntisen sananvapauden symboli. Se on verinen osoitus siitä, ettei fundalistinen muslimimaailma ole valmis modernin maailman taiteelle – taiteelle, jolla on tarve epäillä ja kyseenalaistaa.

Ajatollah Ruhollah Khomeini julisti 14. helmikuuta 1989 Salman Rushdielle fatwan, peruuttamattoman  murhakäskyn. Siitä lähtien kirjailija on joutunut elämään elämäänsä piilossa henkivartioiden ympäröimänä, peläten henkensä edestä.

Saatanalliset säkeet alkaa mahtavasti. Terroristien kaappaama lentokone räjähtää kappaleiksi taivaalla. Kaksi matkustajaa, legendaarinen intialaisnäyttelijä Gibreel Farishta ja lontoolaistunut ääninäyttelijä Saladin Chamcha putoavat tuhansien metrien korkeudesta mereen. Ihmeen kaupalla he selviävät pudotuksesta.

Jotain kuitenkin alkaa tapahtua: korskealle Gibreel Farishtalle ilmestyy sädekehä ja hienostuneelle Saladin Chamchalle sarvet ja pukin kaviot. Farishta alkaa nähdä uninäkyjä, joissa hän on itse arkkienkeli Gabriel, Jumalan sanansaattaja. Chamcha puolestaan joutuu poikkeavan ulkomuotonsa takia häväistyksi ja hyljeksityksi, maahanmuuttoviranomaisten kiduttamaksi. Kirjan tapahtumat etenevät montaasimaisesti vilisten. Kerrontatyylissä unet, näyt ja myytit sekoittuvat suureksi fantasiaksi.

Muslimifundamentalistien raivon sytyttivät juuri kirjan uniosat, jotka kuvaavat profeetta Mahoundia. Varsinkin kahta kirjan kohtaa, irrottettuna unen allegorioista, on käytetty uskonnollisen raivon lietsomiseen. Toiseen näistä kohdista viittaa kirjan nimi: Saatanalliset säkeet.

Saatanalliset säkeet ovat Koraanissa olevia jakeita, joissa Muhammed julisti, että jumalia on yhden sijasta neljä. Muhammed kelpuutti Allahin rinnalle aluksi kolme jumalatarta, jotka ovat nimeltään Al-Lat, Al-Uzza ja Manat. Myöhemmin säkeet on julistettu saatanan tekosiksi.

Kirjassa kyseiset säkeet kuvaavat Muhammedin inhimillisyyttä ja päättämättömyyttä. Hän teki tiukassa tilanteessa varsin pragmaattisen ratkaisun ja ajatteli, että polyteistinen, useammat jumalat hyväksyvä uskonto, menisi sen ajan uskonkulttuurissa paremmin läpi kuin monoteismi.

Mieleeni tulee hieman vähemmän tunnettu uskontotulkinta, José Saramagon Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi (1998). Teoksessa Saramago selittää Uuden Testamentin tapahtumat uudelleen. Jeesus on pyhän marttyyrin sijasta inhimillinen mies, jonka ristikuolema on Jumalan juoni saada ihmiset elämään syyllisyydessä ja ikuisessa velassa. Kirja aiheutti ilmestyttyään jonkin verran kohua katolisessa maailmassa, mutta reaktio ei tietenkään ole mitenkään verrannollinen Rushdien tapaukseen.

Muhammedin inhimillinen epäröinti ei ole kuitenkaan edes kirjan raisuinta muunnelmaa. Nimittäin kirjassa on Verho -niminen bordelli, josta tulee valtavan suosittu sen jälkeen, kun 12 prostituoitua omaksuvat Muhammedin vaimojen roolit. Kuvaelman voi nähdä vertauksena islamin hunnutetuille naisille – verhojen taakse piilotetuille himolle.

Saatanallisissa säkeissä on valtavasti kiinnostavia elementtejä. Se yhdistää maagisrealismia ja islamilaista teologiaa. Lisäksi kirjan ympärillä vuosikymmeniä pyörinyt uskonnollispoliittinen vaino on voimakas ulkokirjallinen tekijä, joka tekee mielestäni kirjan lukemisesta sananvapautta puolustavan teon.

Näiden seikkojen vuoksi olenkin aika pettynyt kirjaan kokonaisuutena. Etenkin olen pettynyt siksi, että  edellä mainittujen lähtökohtien lisäksi kirjassa on monia oivallisia kohtia: mukaansatempaavia tapahtumia, värikästä kerrontaa ja jännittävää surrealismia.

Kirjasta kuitenkin puuttuu punainen lanka, jokin viritys, joka pitäisi leviävää vyyhtiä kasassa. Kiinnostus ei meinannut riittää 558-sivuisen kirjan loppuun asti. Luin tätä teosta lähes kuukauden! Jouduin jatkuvasti palaamaan tekstissä taaksepäin, koska unohdin nopeasti sirpaleiset tapahtumat ja vierasperäiset nimet ja ilmaukset. Voi tosin olla, että kirjan koraaniin ja arabialaiseen tarukuvastoon nojaava kerronta ei vain avautunut minulle, perehtymättömälle pulliaiselle.

Harmittaa, sillä olisin halunnut innostua tästä kirjasta. Arvostan Salman Rushdieta, joka haastattelujen perusteella on rohkea intellektuelli ja järkähtämätön sananvapauden puolustaja. En vain saanut kirjasta paljoakaan irti. Päähenkilöiden sinänsä mielenkiintoinen kamppailu hyvyyden ja pahuuden kanssa hautautui kirjavaan hahmogalleriaan ja irrallisiin tapahtumiin. Terävämmällä editoinnilla kirjasta olisi voinut tulla maineensa veroinen klassikko.

torstai 17. lokakuuta 2013

Märta Tikkanen - Miestä ei voi raiskata

Kuva: Kirjasampo.fi

-Tarvitsen vain erästä tietoa, sanoo hän nyt asianajajalle. Mitä seuraamuksia lain mukaan on miehen raiskaamisesta?
[- -]
 - Nyt minä en ymmärrä mitä rouva Randers tarkoittaa. Naista ei rikoslain 20. luvun mukaan voida syyttää raiskauksesta. Ainoastaan miestä. Miestä voi rangaista mutta häntä ei voi raiskata.
Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata kuuluu ylöskirjaamattoman "luettavat merkkiteokset" -listaani. Kirja ilmestyi vuonna 1975 ja aiheutti valtavan kohun. Muistan erään haastattelun, jossa Tikkanen sanoi, että häneen kohdistui noihin aikoihin avointa vihaa ja halveksuntaa. Häntä saatettiin huoritella kadulla päin naamaa. Elettiin vielä aikaa, jolloin laki ei pitänyt oman aviopuolison raiskausta rikoksena.

Kirjan päähenkilö, Tova Randers on keski-ikäinen kirjastonhoitaja ja kahden lapsen yksinhuoltaja. Hän on juhlistamassa vaatimattomasti syntymäpäiväänsä pihvi-illallisella, kun seuraan lyöttäytyy mies. Tova ei haluaisi mennä yksin tyhjään kotiin. Pojat ovat isänsä luona.

Hän menee miehen luo yömyssyille, muttei halua muuta. Mies ei anna vaihtoehtoja ja raiskaa Tovan. Tästä saa alkunsa kirjan kostotarina. Miehen vankeusrangaistus (jos Tovaa edes uskottaisiin) ei riitä Tovalle. Hän haluaa silmän silmästä ja hampaan hampaasta.

Kosto ei kuitenkaan ole ainoa motiivi raiskata miestä. Hän haluaa uhrata itsensä varoittavan esimerkin toivossa. Hän haluaa, että raiskaavat miehet ymmärtävät tekonsa aiheuttaman syvän tuskan ja nöyryytyksen.

Mikä kulttuuri se on jolle on tunnusomaista että miehet raiskaavat naisia mutta naiset eivät miehiä. [- -]
Naisten naisellisuutta voidaan halventaa tuhansilla tavoilla. [- -] Mutta voivatko naiset halventaa miesten miehisyyttä? Voidaanko miehisyyttä yleensä nöyryyttää? Vai onko se mahdotonta? Koska kaikki naisten sukupolvet ovat kunnioitettavasti jättäneet raiskaajansa raiskaamatta. Eikö ole aika ajatella asiaa uudelleen? Niin ettei vielä yksi sukupolvi.
Tovan kostosuunnitelmien ohella kirja käy läpi naisten ja miesten välisiä valta-asetelmia työelämässä ja parisuhteessa. Tovalla on naispuolinen pomo, joka pitää neuroottisesti huolta siitä, ettei kukaan näe hänen (naisellisia) tunteitaan. Naiseutta edustaa myös käsilaukku, jonka pomo piilottaa näkyvista työhuoneessaan.

Avioliitossa Tova joutui ottamaan hiljaisen kärsijän roolin, vaikka molemmilla oli rakastajansa. Hän oli kuitenkin lopulta aina se, joka korvattiin nuoremmalla. Vaikka kirja on suhteellisen lyhyt, 184 sivua, mieleeni nousee nyt mitä moninaisempia teemoja, joita kirja sivuaa naisen taakkoina aina äitiyden varjopuolista raskaaksi tulemisen pelkoon.

Kirjan nimi antaa ymmärtää paljon loppuratkaisusta. Se ja puhdas logiikka: mies on tässä asiassa toiminnan alku, eikä aktia voi suorittaa ilman tämän seksuaalista halua. Se ei kuitenkaan vastaa kaikkiin kysymyksiin. Voiko mieheyttä halventaa samalla tavalla kuin naiseutta, ja pitääkö voida? Hukkuuko se miekkaan, joka siihen tarttuu? Täytyykö naisen hallita maailmaa miehen keinoin? Taistella?

Vallitsevat sukupuolirakenteet tuodaan kirjassa ihmisen tasolle. Mieskuva tosin tulee brutaalisti jyrätyksi – ainakin niiden miesten osalta, jotka alistavat henkisesti ja/tai fyysisesti. Mutta jonkinlaisen poikkeuksen tässä tekee kirjan loppu, joka sijoittuu varsinaisen kostotarinan ulkopuolelle.

Paljastamatta kuitenkaan enempää, lopun merkityksen pohtiminen loksautti aivonystyräni sijoiltaan. Halusiko kirjailija viestittää, että miehen halu ottaa nainen väkisin, on mieheen sisäänrakennettua, joka voi purskahtaa esiin vahingossa, ikään kuin tämä toimisi syyntakeettomasti? Vai tarkoittiko se, ettei raiskaaja ole aina läpeensä paha, vaan jopa lähimmäinen? Tai ehkä lopun käänne oli vain todiste siitä, että Tova oli epäonnistunut mahtipontisessa tavoitteessaan. Raiskaukset saavat jatkua sukupolvesta toiseen. Te, jotka olette kirjan lukeneet, kertokaa mielipiteenne näistä lohduttomista tulkinnoista.

Kaiken kaikkiaan, ymmärrän nyt paremmin, miksi Märta Tikkanen on lunastanut paikkansa feministien ihailemana kirjailijana ja eräänlaisena esitaistelijana. Tikkanen uhrasi itsensä vihan maalitauluksi ja tasoitti tietä seuraavan sukupolven naiskirjailijoille, kuten Anja Snellmanille, ja sellaisille kirjoille kuin Pelon Maantiede ja Sonja O. kävi täällä.

Kiinnostaisi tarttua Tikkasen, tai oikeastaan molempien Tikkasten tuotantoihin vastaisuudessakin. Etenkin Henrik Tikkasen omaelämäkerrallinen osoitetrilogia ja Märta Tikkasen runollinen vastine Vuosisadan rakkaustarina ovat päässeet luettavien merkkiteosten listalle. Seuraavaksi käsittelyssä samalta listalta Salman Rushdien Saatanalliset säkeet.

lauantai 23. helmikuuta 2013

Jack Kerouac - Matkalla


On the Road: Sal Paradise / Kerouac (Sam Riley) ja Dean Moriarty / Cassady (Garrett Hedlund)



Paikkasin kulttiteoksen kokoisen aukon sivistyksessäni lukemalla beat-pioneerin Jack Kerouacin teoksen Matkalla (On the Road 1957).

Kerouacilla pyyhkii postuumisti hyvin: Matkalla ilmestyi viime kesänä elokuvaversiona ja tälle vuodelle valmistuu vielä toinenkin filmatisointi, joka perustuu hänen teokseensa Tuuliajolla Big Surissa. Lisäksi Kerouacin entisen heilan, Joyce Johnsonin, kirjoittama Kerouac-elämäkerta ilmestyi vastikään suomeksi käännettynä.

Elämäkerrallisuudesta on syntynyt myös Matkalla-teos. Sen keskushahmot muodostuvat beat-sukupolven soihdunkantajista, Neal Cassadysta, Allen Ginsbergistä ja William S. Burroughsista ja tietenkin tarkkailijan ja raportoijan roolissa on Kerouac itse. Luin kirjan alkuperäisversion, jossa käytetään alter egojen sijaan oikeita nimiä.

Matkalla on tajunnanvirran vyöry. Legenda kuuluu, että Kerouac hakkasi tekstin spontaanin kiihkon vallassa katkeamattomalle paperirullalle ilman kappalejakoja. Vaikutelma on kuumeinen: rivit kiidättävät beat-sukupolven levottomia nuoria läpi sodanjälkeisen ja kaksinaismoralistisen Amerikan, yhteiskunnan, jolle he julistivat avoimen sodan aseinaan huumeet, seksi ja jazz-musiikki.

Kerouac ei kuitenkaan jätä hurmiossaan kuvaamatta pienempiäkään yksityiskohtia tai vastaavasti maalamatta suuria ohikiitäviä maisemia: salviatasankoja, puuvillapeltoja tai pölyäviä aavikoita. Eniten hän kirjoittaa kuitenkin Neal Cassadysta. Hän on tarinan liikkeellepaneva voima ja Kerouacin naiivin ihailun kohde: pummien pummi. Cassady on myös Ginsbergin kuuluisan runon, Howlin, rietas protagonisti.

Ihana Marylou / LuAnne (Kristen Steward) lukee Proustia.


Matkalla ei ole juonellinen kirja vaan sukupolviromaani, erään ajanjakson kuvaus.  Tie on sen eteenpäin kiirehtivää liikettä kuvaava symboli: avoin ja täynnä uusia mahdollisuuksia. Kaikesta huolimatta tarinan elämänjanoiset nuoret eivät täysin pääse pakoon menneisyyttään, traumojaan tai ihmissuhteitaan. Kerouac yrittää karistaa mielestään kuolleen isänsä haamua ja Cassady etsii kadonnutta juoppo-isäänsä jokaisesta vastaantulevasta katuojasta.

Kirjan elokuvaversio oli mielestäni liian seesteinen ja huolellinen. Se ei tavoita samanlaista neuroottista kiihkoa kuin kirja. Teksti synnytti aivan omanlaisensa tunnelman, vapauden kaipuun ja vaaran tunteen. Vaara syntyy 180 kilometrin tuntivauhtia tehdyistä ohituksista kapeilla vuoristoteillä ja maan läpi kulkemisesta ilman rahan tuomaa turvaa, mutta ennen kaikkea ylistän sellaista vaaran tunnetta, joka korostuu vasten tätä päivää. Se syntyy siitä, kun ihminen murtautuu ulos yhteiskunnan yksilölle sovittamista määreistä.