Stallarista

Hei, koska oon hias, enkä saa tänne ikinä mitään täytettä, niin pistän tuon Stallari-jutun, minkä kirjoitin meidän lehteen. Oon hirvee huijari, mutta antakee anteeksi. Pahoittelen myös lopun epäjournalistista saarnaa, mutta olkoon se siellä, koska se on niin hellyyttävä.

Älkää unohtako sirppiä ja vasaraa

Oopee, eli Olli-Pekka, Nevakivi haluaa kertoa teille nuorille tarinan ajasta, jota vanhemmat eivät halua muistella. Seuratkaa Oopeen kävelyretkeä pitkin keväisiä Helsingin katuja ja kuunnelkaa tarkkaan. On aika pölyttää muistoja taistolaisen luokka-ajattelun ajoilta, jolloin baskeripäiset humanistit vakosamettihousuissaan paransivat maailmaa huuruisissa kuppiloissa. Miten Suomi nöyristyi ison karhun kainalossa, miten aatteet lopulta haudattiin ja takit käännettiin?

Nyt ei työnnetä tikulla silmään vanhojen muistelijaa. Uusi sukupolvi haluaa kuulla missä mentiin ja minkälaisessa maailmassa kasvoivat tämän päivän valtaa pitävä eliitti ja suuri ikäryhmä? Juha Ruusuvuoren tuore teos Stallari kuvaa humoristisesti ja ripauksella ivallista kyynisyyttä puna-aatteen syntyä ja kuolemaa 60–70- luvun Suomesta näihin päiviin asti.

On aika tonkia kipeää menneisyyttä, tuoda virheet esiin ja oppia niistä. Vahvat periaatteet toimivat itsepetoksen avulla ja hajoavat sujuvasti samalla tavalla. Kirja kertoo vahvasti politisoituneesta ajanjaksosta, joka hukkui pikkuhiljaa opportunistiseen ja pragmaattiseen omaneduntavoitteluun.

Työn orjat, sorron yöstä nouskaa

Kirja maalaa aikalaiskuvaa, joka luo uskottavat kehykset tarinalle. Tarinalle, joka on tarua ihmeellisempää, koska se on totta. Kylmän sodan kaksinapainen maailma jaettiin hyvään ja pahaan. Oli valittava puolensa. ”Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan.”

Kirjan päähenkilö ja kertoja Oopee oli yksi heistä Tampereella tiedotusoppia opiskelevista punalipun kantajista. He kaikki kuuluivat 70-luvulla suureen taistelurintamaan kapitalismin diktatuuria vastaan. Siipi ei ollut yhtenäinen: oli tymriläisiä, tossilaisia, revareita, tasylaisia, revisionisteja, aleniuslaisia. Luokkatietoisuus oli vakava asia, eikä aitojen yli hypitty: oltiin joko meikäläisiä tai teikäläisiä.

Yhtenäinen puoluerintama toi turvaa. Äidit ja isät olivat sodan nähneitä, hiljaisia, stressaantuneita ja osittain tunnevammaisia. Opiskelutoverit muodostivat kiinteän aateperheen, jonka puolesta tehtiin töitä tosissaan. Sen tuoma yhteenkuuluvuuden tunne paikkasi lapsuuden kipeitä haavoja.

Toveriseura imaisi mukaansa ja sai uskomaan mustavalkoiseen totuuteen. Porvarillista individualismia tuli vihata koko nuoruuden voimalla. Materialistinen dialektiikka oli tieteellisesti pitävä järjestelmä, joka toteutuisi vääjäämättä: sosialismi tulisi ja vasemmistolaisnuorten etujoukot nousisivat sen johtoon.

Kuinka sirppi ja vasara haudattiin

Kirja sekoittaa fiktiota ja dokumentarismia, todellisia ja fiktiivisiä henkilöitä. Jotkut heistä jätetään nimeämättä, mutta ovat jokseenkin tunnistettavissa. Voi vain arvailla kuka nykyelämän valtaa pitävistä elitisteistä on jauhanut suu vaahdossa luokkataistelusta jossain savuisen kuppilan nurkkapöydässä. Eikä tarvitse edes arvata, siellä kirjassahan se seisoo: Björn Wahlroos.

Ironia on huipussaan, kun kirjassa kuvataan aatteen hautaamista. Se rikkoo koko siihen asti vallinneen puolueromanttisen kuvauksen katkeransuloisella tavalla. Yleisen ilmapiirin muuttuessa korttitalo alkoi sortua. Vähin äänin vaihdettiin puolueen jäsenkirjat tuntuvaan palkkashekkiin. Silloiset tymriläiset ja tossilaiset omistavat tänään yhtiöitä, ovat menestyneitä poliitikkoja ja valtaapitäviä isokenkiä.

”Oikea elämä odotti tiedostavia opiskelijoita, oikeat työpaikat avautuivat ja opintolainat lankesivat maksuun. Elämä ei ollutkaan purppuranhehkuinen auringonnousu.”

He käänsivät takkinsa, pettivät puolueen ja puolue petti lopulta kaikki. Reaalisosialismi ei koskaan tullut suomeen.

Elämää Kekkoslovakiassa

Suomettuminen on vieläkin kirosana, mutta Ruusuvuori ei jätä tarttumatta tähän tabuun. 70-luvun opiskeluaktivistien punapolitiikka istuin hyvin siihen poliittiseen ympäristöön. Kaikki olivat kallellaan Neuvostoliiton puoleen. Se oli maan tapa, ainoa mahdollinen vaihtoehto.

Oopeen tehdessä töitä toimittajana, hän huomasi, että journalistiset ihanteet oli haudattava, kun Neuvostoliitosta oli kyse. Sensoreita ei erikseen tarvittu, koska ne olivat jokaisen toimittajan omassa päässä. Vallan vahtikoirat hiljensivät itsensä.

Elettiin lumedemokratian aikoja hiljaisen hyväksynnän siunauksella. Kortensa kekoon kantoivat kaikki: poliitikot, virkamiehet kirjakustantajat ja toimittajat.

Tässä vaiheessa kirjaa Oopee alkaa vaahdota niin että sylki lentää. Hän paasaa pateettisella tavalla avoimen demokratian ja journalistin kunnian vuoksi niin, että hänen nuori lukijansa ja seuraajansa meinaa jäädä matkalle, mutta sitten hän tekee ryhtiliikkeen ja palaa itse tarinaan. Meidän päässämme pyörii vielä yksi kysymys, johon ei ole tullut kunnon vastausta: miksi?

Selitysten aika

Miten oli mahdollista, että fiksut, tiedostavat yliopisto-opiskelijat päätyivät kannattamaan neuvosto-diktatuuria? Miksi Suomi lensi rähmälleen Venäjän eteen? Ette te nuoret voi ymmärtää sitä aatemaailmaa, joka kieltäytyi näkemästä totuutta, Oopee vuodattaa. Se pystyi selittämään mustan valkoiseksi kymmenillä eri tavoilla. Sen mielettömyyttä ei saa koskaan unohtaa, kuuluu kirjan terävin sanoma.

”Kun alan palauttaa mieleeni, mitä ihmiset puhuivat ja mitä he tekivät niinä vuosina, en usko sitä itsekään. Meidän sanamme ja tekomme olivat niin järjettömiä, että sellaista voi tapahtua vain todellisuudessa, ei kenenkään kirjailijan mielikuvituksessa - - Merkityksellistä tässä kaikessa on se, että me olimme tosissamme.”

Ihminen pettää itseään säilyttääkseen kynsin ja hampain lapsenuskonsa. Aatteet tuovat yksinkertaisia vastauksia ihmisten pirstaleiseen maailmaan. Ne luovat toivoa paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta maailmasta, maailmasta, joka rakennettaisiin yhteisrintamassa tovereiden kanssa verellä ja hiellä. Sen varjolla voi ummistaa silmät ongelmilta ja keskittyä taisteluun.

Verta on aina vuodatettu uskonnon ja politiikan vuoksi. Mikään ei ole oikeastaan muuttunut. Suuret aatteet ovat hajonneet, mutta silmät pysyvät ummessa. Musta on valkoista, jos niin väitetään tarpeeksi monta kertaa.

Kuka arvaa?

Hei, tässä pieni vihje kirjasta, jota luen tällä hetkellä. Olen aika innoissani siitä. Olen matematiikan suhteen idiootti, mutta sen filosofiset ulottuvuudet kiehtovat.

Joo ja luen myös Jane Fondan elämäkertaa, joka on loppusuoralla. Olin yllättynyt, miten vähän siinä puhutaan glamourista ja miten paljon Vietnamin sodasta ja Nixonista. Tämän innoittamana aion kuitenkin katsoa tänään Frost/Nixonin.

Taivaan pilarit

En ole kerennyt kunnolla paneutua lukemiseen kesällä, kun olen lukenut lähinnä koulukirjoja kesäopintoja varten. Sen jälkeen ei riitä oikein puhtia lukea. SELI ja SELI jne.

Kahlasin kuitenkin läpi runsaan yhdeksänsataa sivuisen järkäleen Ken Folletin Taivaan pilarit. Tartuin kirjaan hieman epäillen, sillä siskoni olivat suositelleet sitä ja täytyy myöntää ettei meidän kirjamakumme usein kohtaa.

Kirja sijoittuu keskiajan Englantiin, kertoo sen ajan uskonnollisuudest, politiikasta, katedraalin rakentamisesta ja arkkitehtuurista. Kiinnostavaa kyllä, aiheestaan ja järkälemäisyydestään huolimatta se on ollut myyntimenestys, kuten sen jatko-osakin Maailma vailla loppua.

Taivaan pilareiden keskushahmo on Tom Rakentaja, jonka haaveena on rakentaa joskus oma katedraali. Toinen päähahmoista on kunnianhimoinen, mutta äärimmäisen hurskas priori Philip. Rakenteilla on uusi katedraali, jonka kohoamista taivaallisiin korkeuksiin seurataan koko kirjan ajan. Vastoinkäymisiä nimittäin tulee ja tuskastumiseen asti.

Täytyy sanoa, että ennakkoluuloni osoittautuivat osittain oikeaan. Kirjaa oli helppo lukea, eikä se tuntunut yhtään pitkältä, mutta jokin tökki. Se ei jättänyt minua pohtimaan. En nähnyt vaivaa. Miksi se on niin, että kirja on mielestäni hyvä vain jos näen vaivaa? Kirjassa pitää olla filosofiaa, mielenkiintoisia teemoja ja ristiriitoja ja kerronnan täytyy olla kaunista tai edes erikoista. Tiivistettynä sen täytyy tuoda jotain muutakin kuin sen, mitä tarinalla itsellään on annettavaa.

Taivaan pilareiden henkilöhahmot ovat mielestäni liian yksiulotteisia. On hyviksiä ja pahiksia. Toki hyviksienkin teot ovat välillä kyseenalaistettavissa. Hahmot tulivat hyvin tutuiksi, mutta silti jokin jätti kylmäksi.

En voinut olla vertaamatta tätä kirjaa Umberto Econ Ruusun nimi ja Herman Hessen Narkissos ja kultasuu -teoksiin, sillä nekin sijoittuvat keskiaikaan ja luostarielämään. Nämä mestariteokset pesevät tämän myyntimenestyksen sata-nolla. Niissä kiinnosti enemmän uskon ja taiteen filosofiat. Keskiaikainen luostarielämä on mielenkiintoista sen kurin ja oppineisuuden takia. Taivaan pilarit keskittyi mielestäni vain hahmojen välisiin suhteisiin, sotimiseen, vastoinkäymisiin, katedraalien kuoriin, laivaan ja pylväisiin.

Luin kirjaa ihan mielelläni, mutta se etten jaksa kirjottaa siitä mitään syvällisempää, kielii siitä, että se jätti minut melko tyhjäksi.

A Farewell to Arms

A Farewell to Arms 1932, Helen Hayes, Gary Cooper

"Let's drink to your liver's sake!"

Päätin vähän verestää kielitaitoani lukemalla vaihteeksi englanniksi. Hemingway on siihen oiva vaihtoehto. Juoni ei poukkoile. Juju on kerronnassa ja kauniisti soljuvassa kuvauksessa.

A Farewell to Arms on kaikesta sentimentaalisuudesta riisuttu koruton kertomus. Se on rakkaustarina, sotatarina ja tarina toveruudesta. Se on tragedia ja komedia. Tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan mittelöihin. Kirjan päähenkilön ja Hemingwayn elämät törmäävät: molemmat ovat olleet amerikkalaisina Italiassa ambulanssikuskeina. Molemmat sotilaat haavoittuivat sodassa ja ovat samaa mieltä: paska sota. Sota on paskaa, eikä sitä tarvitse moneen otteeseen mainita. Rivien välistä sen voi lukea jokainen itsekin.

Hemingwayn kirjoja ennenkin lukeneena en yhtään ihmettele miksi baariketju on nimetty hänen mukaansa. Keskustelu, seurustelu, syöminen ja sotiminen eivät suju samalla lailla ilman alkoholia. Drinksua vedetään jopa sairaalapedissa. Viinapullot ovat sängyn alla piilossa. Juopottelua se ei kuitenkaan ole. Se on kuin tupakka ranskalaisessa taide-elokuvassa: hienovarainen, kontekstiin uppoava taide-elementti.

Loppu oli yllättävä, vaikka osasinkin enteillä jo jotain. Hemingway nimittäin tuohtui legendaarisen elokuvanversion pilaamisella onnellisimman lopun vaihtoehdolla. Elokuvaversioita taitaa olla parikin: 30- ja 60-luvulla tehdyt versiot.

Suosittelen alkukielillä lukemista. Suomennos on kuitenkin aina osittain suomentajan tulkintaa. Toisaalta äidinkieli sitoo sanat merkitsemään enemmän tai ainakin eri tavoin kuin vieraalla kielellä. Tunnelma on erilainen. Onko kirja sama vai eri eri kielellä?

minusta ja kirjoista

Rupesin pohtimaan suhdettani lukemiseen. Varsinkin viimeaikoina se on tuntunut hieman velvollisuudelta. Muistan kuinka varsinkin nuorempana rohmusin kirjoja ja nautin lukuelämyksistä oikeasti. Mietin onko minulla enää samaa paloa kuin silloin?

Silloin kuin aloin ajatella tulevan työni liittyvän kirjallisuuteen ja sen tutkimukseen, aloin tuntea velvollisuutta lukea ja tuntea tärkeitä teoksia ja kirjailijoita. Aloin analysoimaan ja tulkitsemaan lukemaani, asettamaan sitä yhteiskunnan, taiteen ja kulttuurin kontekstiin. Aloin tuntemaan huonoa omatuntoa, jos en ollut lukenut jotain suurta klassikkoteosta.

Tietenkin vieläkin tartun kirjaan, joka kiinnostaa, mutta yhä useammin siinä on mukana sitä, että tiedostan, että minun olisi luettava juuri tämä kirja, koska sivistyksessäni on aukko.

Kuten useat muutkin, jotka ovat tekemässä rakkaasta harrastuksestaan ammattia, minusta tuntuu, että olen menettämässä sen ensirakkauden ja intohimon tunteen lukemiseen. Kun luen jotain koulutehtävää varten, en lue sitä kokonaan itseäni varten. Ruusuvuoren uusi teos Stallari, kiinnostaa minua oikeasti, mutta muuttuu työvälineeksi ja taakaksi, joka täytyy kantaa tehdäkseni siitä jutun luokkamme lehteen. Minun täytyy etsimällä etsiä siitä jotain järkevää sanomaa, ajankohtaistaa se ja tehdä siitä hyvä journalistisesti kiinnostava juttu.

Koska ahdistun kaiken maailman velvollisuuksista, alan ahdistua lukemisestakin ja se on aivan hirveä ajatus. Toivottavasti se ei mene siihen.

Kirjahylly

Ja tuossa vasemmalla syy, miksi minulla kestää niin kauan lukea yhtä kirjaa. Luen nyt vähän noita kaikkia. Kirjat ovat kaikki kirjastosta, paitsi Hemingway, josta kirjoittelen tänne seuraavaksi.

oikukas blogi

Hahaa luulitte etten enää ikinä päivitä tätä. Niin luulin minäkin, mutta yritin vain tehdä hiljaiselon ennätystä! Noniin koulussa on ollut kiirettä ja seli seli. Ehkä minua jäi vaivaamaan se etten haluakaan arvostella Mätämunan muistelmia, niin en sitten halunnut kirjoittaa ollenkaan. Nytkin vähän huijaan, koska tämäkin päivitys on itseasiassa koulutehtävä, mutta puolustuksekseni voin sanoa, että nautin sen kirjoittamisesta erittäin paljon. Tämä on nyt tarkoitettu enemmänkin julkaistavaksi lehtikontekstissa, mutta menköön nyt blogiin ihan tällaisenaan.

Uusinta Saramagoa siis syynissä:


Oikukas Saramago

Oikukas kuolema (2008, Tammi, Suom. Erkki Kirjalainen) on Nobel-palkitun portugalilaiskirjailija José Saramagon viimeisin teos. Saramago tunnetaan inhimillisestä tavastaan kuvata ihmisyyttä ja yhteiskuntaa. Hänen kuuluisin kirjansa on vuonna 1995 ilmestynyt Kertomus sokeudesta, johon hänen koko kirjallista tuotantoaan on taipumus verrata. Kirjasta on tekeillä myös elokuva, jota työstää Oscar-ehdokas ja Golden Globe palkittu brasilialaisohjaaja Fernando Meirelles.

Oikukas kuolema on kieleltään ja kerronnaltaan tunnettua Saramagoa. Saramagon on sanottu edustavan maagista realismia, joka on Latinalaisesta Amerikasta lähtöisin oleva kirjallisuustyyli. Tyylin muita kuuluisia edustajia ovat muun muassa Gabriel Garcia Marquez ja Jorge Luis Borges.

Kuten tyylin nimestä voisi päätellä, maaginen realismi kietoo mielikuvituksellisia elementtejä realistiseen tarinaan. Tyylin liitetään myös omalaatuinen kerronnallisuus. Saramagon virkkeet voivat olla sivun mittaisia, keskustelua erottaa vain pilkut ja isot kirjaimet, olennaiset henkilöt ja paikat jätetään nimeämättä. Kerronta on kuin ajatusvirtaa, joka välillä kuohuu ja poukkoilee minne haluaa.

Oikukas kuolema kertoo maasta, jossa kukaan ei yhtäkkiä kuolekaan: tuoni on mennyt lakkoon. Teos lähestyy yllättävää tilannetta kertoen inhimillisistä reaktioista, joita tämä kummallisuus aiheuttaa. Ikuisen elämän riemuitseminen muuttuu melko pian epätoivoksi. Yhteiskunnan rakenteet alkavat notkua kuoleman ja elämän rajamailla roikkuvista ihmisraunioista. Miten tässä uudessa tilanteessa käy institutionaalisten rakenteiden, hautaustoimistojen, vakuutusyhtiöiden ja kirkon?

Saramagon tarkat ja sarkastiset huomiot saavat lukijan hymistelemään. Suu vetäytyy pakostakin hymyyn, kun tunnistaa ihmiselle ominaisia piirteitä kasvatettuna farssimaiseksi esitykseksi. Hyväntuulisen pilkan ohella kirjan kantavin voima on sen filosofia ja hykerryttävät ajatusleikit. Saramagon teokset saavat pohtimana kysymystä ”entä jos?” Niin kuin Kertomus sokeudesta: entä jos olisimme kaikki yhtäkkiä sokeita, tai sen tytärteos Kertomus näkevistä saa kysymään mitä tapahtuu demokraattiselle yhteiskunnalle, jos kaikki äänestävät tyhjää?

Maagisen realismin tyyliin tottumattomille kirjan lukeminen vaatii pitkäjännitteisyyttä. Kun on tottunut kyseiseen tyyliin, unohtaa sen vaikeuden ja teksti soljuu tajuntaan kuin itsestään. Nykykirjallisuuden henkilökeskeiseen tarinointiin tottuneet lukijat voivat kavahtaa anonyymiyttä. Välillä ei voi olla varma kuka puhuu, välillä puhuja voi olla jopa eloton esine. Saramagon kirjoissa tekstillä ei ole rajoja eikä tarinalla varsinkaan.

Ehkä tähän kiteytyykin Oikukas kuolema –teoksen ongelma: se ei ole kiinteä kokonaisuus. Lukiessani teosta minusta alkoi tuntua että luen kahta eri kirjaa. Se mikä alkoi ihmisluonteen satiirista, päätyy lopulta eriskummalliseen rakkaustarinaan. Teoksen luettuani olen kuitenkin iloinen sen outoudesta. Se on mielestäni paljon piristävämpi kuin Saramagon edellinen teos Kertomus näkevistä, joka keskittyy liikaa jauhamaan kuivakkaa huumoria byrokratiakoneistosta ja vallan rakenteista.

Syy miksi lähestyn Oikukas kuolema -teoksen arviota näin biografisesti (kirjailijalähtöisesti), on se että hän ei itse malttanut olla puuttumatta lukijan lukemiseen. Hän tunkee itsensä rivien väliin ja huomauttelee ja puhuttelee. Hän mainitsee jopa tapahtumien sivunumeroita ja osoittaa näin kirjan fyysiseen olemuksen rikkoen jonkin lukemisen illuusion. Hän on kuin kaikkitietävä kertoja joka suhteellisen mielivaltaisesti päättää, mihin suurennuslasinsa kohdistaa. Tiivistettynä: Saramago on oikukas.