tiistai 27. marraskuuta 2012

Riku Korhonen - Lääkäriromaani

Olen jo jonkin aikaa uppoutunut kirjoihin, jotka vievät mieleni jonnekin muualle: romanttisiin kartanoihin, alkukantaiseen kaamokseen, vuosikymmenien taakse tai maailmaan, jossa kissat osaavat puhua. Suomalaista, tähän päivään uppoavaa realismia koin viimeksi Itkosen muodossa muutama kuukausi sitten (eikä se hirveästi maistunut).

Olen hieman vierastanut sellaista laman ja sodan jälkeistä postraumaattista ja melankolista suomikuvaa ja ns. kuumia aiheita käsitteleviä ajankohtaisromaaneja, jotka pursuavat persuja, syömishäiriöitä, tuulipuvuista kahisevia lähiöitä ja arjelta maistuvia parisuhdekriisejä. En tiedä, voiko Riku Korhosen Lääkäriromaania lyödä tyylipuhtaasti tähän kastiin, mutta jonnekin sinne sen luokittelen omassa lukemisen kontekstissani.

Lääkäriromaani on poliitiikan- ja seksintäyteinen (en käyttäisi kuitenkaan sanaa seksikäs) parisuhderomaani. Kirja kertoo Niklaksen ja Innan suhteesta, joka käpristelee surun, kuoleman ja vuosien paineessa. Niklas yrittää hoivata heidän rakkauttaan, mutta löytää tarkoitukseen vain vääriä lääkkeitä.

"Rakkaus on parantamista. Mutta joskus sattuu hoitovirheitä.”

Kuten hyvän kirjailijan kuuluukin, Korhonen on tarkka luodessaan hahmojaan ja porautuessaan naisena ja miehenä olemisen luonteeseen, ja varsinkin viimeksi mainittuun: viettien pakottaman miehen pyristelyyn. Joku voisi ulkokohtaisesti kommentoida Niklasta tai jopa kirjailijaääntä sovinistiksi, mutta näen miehen osan tässä tasa-arvoisen lohduttomana, jollei se ole jopa hirveämpi. Naisena olemisen toivottomuus on suoraa seurausta miehen kyvyttömyydestä rakastaa.


"Jos miehistä tulee näitä, missä on naisen toivo?"


Korhonen on onnistunut tallentamaan jotain erittäin olennaista hötkyilevästä ajastamme. Hän saa lukijan kokemaan sen kaikessa aitoudessaan sekä hyvässä että pahassa. Pahaa tekee juuri se, mikä saa minut välillä vierastamaan nykykirjallisuutta. Se onnistuu kuvaamaan sellaista liian tutun oloista, kyynisyyteen kääriytyvää pahoinvointia, joka tuntuu purkautuvan puhtaana ilkeytenä ja väkivaltana, henkisenä ja fyysisenä, itseä ja muita kohtaan. Siinä on jotain viiltävää kylmyyttä, joka myrkyttää kartanoromantiikalla kuorrutetut hattara-ajatukseni.

Vaikka tarinaa on ryhditetty maailmanpolitiikalla, en pidä sitä teoksen olennaisimpana antina muutoin kuin yhtenä osuvana viittauksena miehisyyden rappiosta ja raakuudesta sotien, väkivallan ja valtataistelujen maailmassa.

Romaanissa siteerataan Hemingwayn kirjoittamisen ytimeen pureutuvaa toteamaa: "Kirjoita todenmukaisin lause, jonka tiedät." Suitsutukseksi täytyy todeta, että sen Korhonen ainakin osaa. Sen verran iso annos realismia tuli tämän kirjan osalta nieltyä ja vieläpä ahmien.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Ian McEwan - Sovitus

   Joskus tekee ihan hirveästi mieli katsoa joitain elokuvia, mutta kieltää ne itseltään, koska kirja on lukematta. Ian McEwanin Sovitus (Atonement 2001) oli sellainen. Sen verran kuitenkin elokuva pääsi pelkästään tämän kannen perusteella kummittelemaan mielikuviini, että kuvittelin Cecilian Keira Knightleytä muistuttavaksi siroksi kaunotteraksi. En ole vielä muuten katsonut elokuvaa, mutta nyt siihen on lupa.

Tarina sijoittuu maailmansodan alle Englantiin, kartanomaisemiin ja sotakuvauksissaan näännyttävän mutaiselle taistelutantereelle Ranskaan.

Nyt seuraa takakansityyliin kyhätty esittely kirjan juonesta. Tarina alkaa oivallisella kuvauksella esiteini-ikäisen ja mielikuvitusrikkaan Brionyn vauhkosta ajatuksenjuoksusta. Kirja piirtää ihailtavan tunnistettavasti ja tarkasti hänen hämmenystään aikuisten maailmassa. Hänen ylpeytensä kokee pieneltä vaikuttavia, mutta lapsen silmissä maailman kokosia kolauksia. Ne kolaukset tekevät hänestä kohtalokkaan typerän. Briony tulee tehneeksi virheen, jonka taakkaa hän joutuu kantamaan loppuelämänsä. Samalla hän tulee pilanneeksi myös sisarensa Cecilian ja perheen kasvattipojan Robbien elämän.

Kirjalla on takanaan niin paljon suitsutusta, että odotukset olivat todella korkealla, ja kyllähän tämä kantoi. McEwanin kynästä lähtee tolstoimaisen tarkkaa, realismin ajan kirjallisuutta henkivää tekstiä. Siinä on jotain klassikon tuntua. Maisemien, mielen, luonnon ja sodan kuvaukset ovat yksityiskohtaisia ja viipyileviä. Hahmojen inhimillisyys pidätteli mielen pitkään Tallisien elämässä kirjan loputtuakin. Tykkäsin myös sotakuvauksesta, joka tuntui väkevältä ja uskottavalta. Saattaa tosin johtua siitäkin, etten yleensä lue sotakirjoja.

Toki jotain häiritsevääkin kirjassa oli, kuten outo irrallinen lopetus. Toisaalta tykkään hämmentymisestä ja epäsuorista linjoista, joten en antanut sen pilata kokonaisvaikutelmaa.
Silti täytyy sanoa, ettei Sovitus päässyt täysin yllättämään tai kurottamaan yli korkeiden odotusteni. Tässä, kuten hyvissä tarinoissa yleensä, rakkaus oli elämän todennäköisyyksiä ja maailmoja repiviä sotia suurempi voima, mutta olisin halunnut tuntea sen jotenkin vahvemmin. 

PS. Pidin aivan älyttömästi siitä kohdasta, missä Tallisien perheen äiti makaa sängyssään kroonisen migreeninsä pelossa ja pysyttelee kärryillä perheensä elämästä kuuntelemalla talon huoneista ja käytävistä kantautuvia ääniä. Näin esimerkiksi.