Khaleid Hosseini - Ja vuoret kaikuivat

Hei ja anteeksi!

Blogini on aina ensimmäinen prokastinaation uhri! Se lipsahtaa helposti pois tekemisten listaltani etenkin silloin, jos olen lukenut kasan tyhjäksi jättäneitä kirjoja. Miten te muut, jotka kirjoitatte työksenne, koette blogin pitämisen? Minustä välillä tuntuu, että blogi on henkireikä: ainoa paikka, jossa voin kirjoittaa siitä mistä itse haluan. Välillä taas tuntuu turhauttavalta kirjoittaa a) niille tyypeille, jotka löytävät blogiini vain koska eivät jaksa itse ajatella, mitä laittaisivat äidinkielen esseeseensä b) ilmaiseksi ilman palkitsevuuden tunnetta.

Mutta jokin tänne aina vain pakottaa tulemaan takaisin kuukausien tauon jälkeenkin. Olkoon niin, mitä siitä paineita ottamaan!

Blogiavautuminen sopii hyvin tänään käsiteltävään kirjaan, koska sen kautta sulkeutuu ympyrä. Ensimmäisissä teksteissäni kuusi vuotta sitten (!!!)  kirjoitin nimittäin afganistanilais-amerikkalaisen Khaleid Hosseinin kirjoista. Käsittelin rönsyillen molempia siihen mennessä ilmestyneitä teoksia: Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa. Olin niistä erittäin vaikuttunut

Olin tuolloin ja olen edelleen sitä mieltä, että parhaat kirjat herättivät ajatuksia, itkettävät ja lisäävät empatiaa toisia ihmisiä ja kulttuureja kohtaan. Hosseinin kirjat kuvasivat elävästi yksilön aseman maassa, josta uskonto, politiikka ja sokea vallanhimo ovat tehneet kansainvälisen sotatantereen. Kirjat toivat persialaisen kulttuurin lähelle: muinaisten kansojen ja uskontojen lävitse tislautuneen ajattelutavan kunniasta ja perheestä. Eli ennen kaikkea kirjat tekivät vieraasta ymmärrettävää.

Edellä maalasin esiin sen tason, jolle odotukset oli viritetty Hosseinin uusimman kirjan suhteen. Ja vuoret kaikuivat sisältää edellisten kirjojen tapaan tunnetusti kirjailijan omia kokemuksia. Lehtijuttujen  perusteella omaelämänkerrallisuutta on mukana jopa enemmän kuin aiemmissa teoksissa. Uudelta kirjalta oli siis lupa odottaa autenttista tunnetta. Miten kävikään?

Ensin täytyy sanoa, että Khaleid Hosseini on uskomaton tarinankertoja. Kuin tästä tietoisena, kirja alkaa lumoavalla tarinalla, joka – kuten arvata saattaa – latautuu kirjan edetessä kivuliailla merkityksillä.  Kirja itsessään on tarina Abdullahista ja hänen pikkusiskostaan Parista, jotka joutuvat eroon toisistaan. Heidän välilleen repeytyy fyysinen ja ajallinen kuilu, jonka kirjailija täyttää aina vain uusilla kertomuksilla, hahmoilla ja paikoilla.

Silti ydinkertomusta viedään eteenpäin jokaisen yksittäisen tarinan ja henkilön kautta. Jokainen kappale voisi olla itsenäinen novellinsa. Ne sisältävät oman draaman kaarensa, toisinaan henkilöhahmon  lopullinen kehityskaari valottuu vasta jonkun toisen henkilön tarinassa.

Rinnakkaisten kertomusten sarja antaa mahdollisuuden käsitellä useista eri näkökulmista kirjan ydintematiikkaa: lähtemistä ja jäämistä. Kirjailijaa tuntuu kovasti vaivaavan pakenemisen ja palaamisen syyt ja seuraukset.

Esimerkkejä: Afganistanista lapsina Yhdysvaltoihin paenneet veljekset palaavat länsimaalaistuneina pommien runtelemaan kotimaahansa. Nainen jää hoitamaan vanhusta, jonka oma poika pyörii maailmalla. Poika pakenee rauhallista elämäänsä ja löytää lopulta kotinsa Kabulista, jossa täytyy kantaa asetta kauppareissuilla.

Kirja esittää toistuvasti sen inhottavan kysymyksen, jonka jokaisen meistä joutuu joskus kohtaamaan:  kuka jää huolehtimaan heikoista, sairaista, kuolevista? Hosseini kaihtaa stereotypioita käsitellessään ihmisen taipumuksia peitellä moraalisia heikkouksiaan hyvillä tarkoituksilla. Eikä missään tapauksessa käy niin, että hyvät ihmiset tekisivät vain hyviä tekoja ja pahat pahoja.

Runsaasta hahmogalleriasta ja fragmentaarisesta kerronnasta huolimatta kirja on helppolukuinen. Se sisältää paljon dialogia ja suoraa minäkerrontaa. Välillä se on turhankin ilmeinen. Se ikään kuin varmistaa, että lukija on ymmärtänyt kaiken. Aukkoja tai tulkinnanvaraa ei juuri ole.

Kirjan pahin ongelma on kuitenkin paikka paikoin imelyyden puolelle taipuva sentimentaalisuus. Kirjailija tiristää hahmojensa kohtaloista koskettavuutta esiin niin raastavasti, että siitä tulee jossain vaiheessa vaivaannuttavaa. Vähempikin olisi riittänyt.

Jotain kömpelösti ilmeistä oli myös joidenkin tilojen luomisessa. Esimerkiksi ranskalaisuuden kuvaus oli tahattoman huvittavaa. Se tuntui toistavan jokaisen ihmisen mielikuvia pariisilaisesta eleganssista: patongeista ja levylautasella pyörivästä Gainsbourgista lähtien.

Parhaiten kirja kuitenkin tiivistää kuvan tämän ajan ihmisestä, joka on revitty juuriltaan ja jonka elämäntarina on ripoteltuna eri mantereille. Globalisaatio on pienentänyt maailmaa, tehnyt lähtemisen niin helpoksi, että ne jotka jäävät, korostuvat uudella tavalla.

Autenttisuus, jota kirjalta odotin, osoittautui lopulta sen pahimmaksi ongelmaksi. Silti tarinat imaisivat mukaansa. Ne olivat kuin oppikirjasta. Riippuu sitten varmaan lukijasta, kuinka hyvin tämä sietää täydelliseksi hiottuja nyyhkytarinoita.

Ps. Kirja on muuten Goodreads -sivuston käyttäjien valitsema Vuoden kirja 2013. Kuinka moni teistä kahdesta lukijastani käyttää kyseistä sovellusta? Lisätkää minut kaveriksi!

Lopuksi: (teko)syy siihen miksi, kirjojen lukeminen on ollut hidasta. Infinite Jest.

Saan joskus siskoltani lainaan lukuseuraa.

Jennifer Egan - Aika suuri hämäys

Yhdysvaltalaisen Jennifer Eganin palkittu Aika suuri hämäys on muodoltaan rohkea viritelmä. Muoto nouseekin päällimmäiseksi puheenaiheeksi aina kun tämä kirja mainitaan. Itse kavahdin arvioissa ja kirjan sisäkansitekstissäkin mainittua Facebookia kirjan rakenteen kuvaajana. Pelkäsin, että kirja sisältää tilapäivityksiä ja bloggauksia ja sosiaalisen median vilinää. Sellainen saattaa nopeasti kehittyvässä maailmassa tuntua huomenna yhtä noloilta ja vanhanaikaiselta kuin kirjan sivuille siirretyt sähköpostikeskustelut ja mesetykset tuntuvat jo tänään.

Onneksi Eganin kirjassa ei mennä alleviivaavasti tälle alueelle. Kyse on enemmänkin muodosta, joka pysyy kasassa myös ilman ymmärrystä sosiaalisen median rakenteesta. Kokeelliseksi joku saattaa sanoa jo sitä, että teoksessa ei ole yhtenäistä juonta. Päähenkilön sijaan teoksessa on kirjava hahmogalleria, jotka ovat vähintään muutaman ihmisen kautta tuttuja toisilleen.

Vaikka hahmot eivät jatka omaa kertomustaan, se voi jatkua muiden tarinoissa, muissa aikakausissa. Niin juuri, Egan on päättänyt ryydittää kertomusta vielä eri aikatasoilla. Kirjassa liikutaan ainakin tässä päivässä, 70-luvulla ja tulevaisuudessa. Monista hahmoistaan ja aikakausista huolimatta lukija pystyy vaivattomasti hahmottamaan ja pitämään mielessään, kuka oli kuka, ja millainen suhde hänellä oli kehenkin. Tämä osoittaa, että vaikka tehdään "kokeellista" proosaa, taitava kirjailija osaa tehdä siitä lukijalle tarpeeksi vaivatonta.

Kirjassa on runsaasti aineksia, mutta siitä hahmottuu kaksi olennaista teemaa: aika ja musiikki. Musiikkiin ei niinkään keskitytä taiteellisena tai vapauttavana kokemuksena, vaan se on ulompi kehys, jonka sisällä tarinat kerrotaan. Se tuo esiin yhteiskunnan ilmiöitä kaupallistumisesta ja massakulttuurista. Musiikki on osuva valinta näiden ilmiöiden kuvaajana, koska se lienee kaikista taidelajeista kaupallistetuin. Musiikkiin liittyy tietenkin myös inhimillisiä piirteitä. Se on väylä unelmiin, rock-tähteyteen, maineeseen ja rikkauksiin. Entä sitten toinen teemoista: aika. Juuri aika on se armoton tappaja, joka tekee näistä inhimillisistä unelmista silppua tavalla tai toisella. 

Yksi syy siihen, miksi kirja imaisee sisäänsä vailla varsinaista juontakin, on henkilöhahmot. Egan on  rakentanut jokaiseen jonkun mielenkiintoisen piirteen tai ristiriidan (kuin dramaturgian oppikirjasta). Parhaimmillaan hahmot ovat mielestäni sopivan etäällä todellisuudesta, mutta sopivan lähellä realismia. Huonoimmillaan ne uhkaavat lipsua karaktäärien puolelle, jolloin ne on luotu paperinukeiksi, joiden päälle kirjailija liimaa ajallemme leimallisia ominaisuuksia (esimerkiksi himottu naisjulkimo tai itseään maailmalta etsivä nuori).

Yksi kirjan keskushahmoista on entinen punk-muusikko, Bennie, josta on tullut suuren levy-yhtiön tuottaja. Hänen sihteerinsä Sasha painii kleptomaniaansa vastaan ja painaa pinnan alle huuruista menneisyyttään. Kaikki hahmot liittyvät tavalla tai toisella musiikkiin tai julkisuuden maailmaan.

Kirjan voi lukea kokonaisuutena tai omaksua sarjana itsenäisiä kertomuksia, tosin risteävyyksiä ei voi olla huomaamatta. Kokonaisuus on antoisa, mutta sen lopullinen anti nojaa enemmän viihdyttävyyteen kuin syvälliseen elämänfilosofiaan. Vaikka kirjassa on ihmisenä olemisen kirjoa kuolemasta avioeroihin, se ei polje ihmiskohtaloissa, vaan pikemminkin räiskii silmiemme eteen ajankuvia. 

Millainen sitten on yhteiskuntamme ja sen tulevaisuus kirjan mukaan? Nopeasti muuttuva, läpikaupallistunut ja verkostoitunut. Kirjailija ennustaa, että tulevaisuudessa jo vauvat valjastetaan mukaan tietoyhteiskuntaan, joka puolestaan on pyhitetty markkinatalouden tarpeisiin. Tulevaisuudessa verkostoituneen ihmisen jatkuva"online-tila" muuttaa perusteellisesti tapaamme kommunikoida ja kirjoittaa. 

Egan ei aliarvioi lukijaansa. Jokainen saa poimia nopeasti kiitävistä yksityiskohdista itseään liikuttavat seikat. Itse poimin hauskan yksityiskohdan kirjan loppupuolelta, jossa käy ilmi, että heittomerkit ovat tulevaisuudessa yleistyneet pysyväksi osaksi joitain sanoja. Ironian taso on levinnyt jopa sellaisiin sanoihin kuin "ystävä." Kommunikaatio muuttaa tapojamme käyttää sanoja, sanat muokkaavat ajatuksiamme ja meitä. Luen tämän tärkeänä kannanonttona toimittaja-kirjailijalta. Olisin halunnut lukea tästä aiheesta lisää!

Ja palataksemme jälleen siihen muotoon: muoto voi joskus nousta sisällön edelle häiritsevästi. Moni vieroksuu jo lähtökohtaisesti "outoa rakennetta." Uskon, että joku on paiskannut tämän kirjan takaisin hyllyyn huomattuaan sivuilla Powerpoint -palluroita. Muodon kohosteisuuteen liittyy toki olennaisia pelkoja. On vaara, että kirjailijan itsetietoinen palikoiden mallailu näkyy rivien välistä ja häiritsee eläytymistä.

Muotorikkonaista teosta voidaan rankaista vähäisistäkin puutteista ankarammin kuin suoraviivaista romaania. Tekstin ja hahmojen täytyy kantaa. Kirjailijalta ja kustantajalta vaatiikin näinä päivinä rohkeutta lähteä kehittelemään jotain uutta. Rakenteiden rikkomisessa ei tosin sinänsä ole mitään uutta (mikä olisikaan post-postmodernismissa). Eganin teos ei kuitenkaan ole vallankumousellinen tai edes kovin syvällinen teos. Se on jopa helposti lähestyttävä ja kevyt.

Mutta koska nykykirjallisuus on erittäin juonivetoista ja jopa kaavamaista, kaikenlainen vaihtoehtoisuus on virkistävää. Täytyy vain huolehtia, ettei kokeilu mene kikkailuksi. Missä se raja kulkee, onkin sitten varmaan makuasia. Powerpoint-luku oli ihan hauska, mutta onneksi niitä oli vain yksi.

Ps. Mielestäni kirjan suomennoksen nimi on parempi ja kuvaavampi kuin alkuperäinen:  "A Visit from the Goon Squad"

Karl Ove Knausgård - Taisteluni Ensimäinen kirja

Ostin tämän kirjan nähtyäni televisiossa parrakkaan miehen, jolla oli rasvainen, pitkä tukka ja otsassa T:n muotoiset uurteet. Mies poltti tupakkaa ketjussa ja kertoi vihaansa itseään syvästi.

Oli pakko saada tietää, miten noin rehellisestä itseinhosta voi syntyä suurta yleisöä kiinnostavaa omaelämäkerrallista kirjallisuutta. Sitä ihmetteli tosin kirjailija itsekin: "Ajattelin, ettei tämä varmasti kiinnosta ketään."

Mutta kun norjalainen Karl Ove Knausgård repi auki oman ja lähimmäistensä elämän, syntyi välirikkoja ja oikeusjuttuja, joista puolestaan syntyi kirjaan liitettävät markkinointiystävälliset määreet "skandaali-" ja "kohu-." Kuten satojen tuhansien muidenkin, minun oli pakko tietää, mistä on kyse.

Knausgårdin rohtunut habitus antoi ymmärtää, että hän on elänyt kuluttavan elämän, sellaisen josta voi nähtävästi kirjoittaa tuhansia sivuja. Lisäksi laitoin merkille, että Knausgårdin kirjallisen tilinteon kuuluisuusarvo ei näyttänyt lepäävän vain norjalaisen iltapäivälehdistön harteilla, vaan myös kriitikot julistivat, että kyseessä on kirjallisuuden konventioita kaatava merkkiteos. Nämä olivat tunnetut lähtökohdat, joista sukelsin Karl Oven elämään.

Ensimmäinen kirja käsittelee Knausgårdin vaikeaa isäsuhdetta. Kirjan alkuosa kertoo Karl Oven lapsuudesta ja etenee nuoruuteen, jolloin hän muun muassa piilotteli pussikaljoja metsään, soitti surkeassa bändissä ja sai sormet tytön sisään. Tässä vaiheessa ei siis ollut tarjolla yhtään mitään, mitä ei olisi kuvattu jo lukemattomia kertoja aikaisemmin. Kirjan jälkiosa taas käsittelee isän alkoholisoitumista ja siihen liittyvää saastaa, häpeää ja kuolemaa.

Kirjan luettuani olo oli hämmentynyt. En vain löytänyt tästä sitä jotain, joka selittäisi suitsutuksen. Kirjoitustyyli ei ole erikoinen, se on hetkittäin jopa todella puuduttava. Esimerkiksi dialogi on suoraa elävästä elämästä, vailla tyylittelyä ja proosallisia vapauksia. Tuskastuttavaa on myös yksityiskohtien runsaus vailla sisältöä, päiväkirjamaiset itseruoskinnat, purkan taittelu sanomalehteen, teeveden tuijottelu (Noita minäkin teen aina! Kirjailija! Päästä minut todellisuudesta!)

Knausgårdin elämän tapahtumat eivät myöskään ole kovin erityisiä. En osaa kuvailla, miksi se on vaivaannuttavaa juuri tämän kirjan kohdalla. Olen lukenut kirjoja, joissa ei suoranaisesti tapahdu mitään, mutta joista olen saanut enemmän irti.

Mieleeni hiipii pakostakin perusteluja, jotka eivät mitenkään liity itse kirjaan, vaan juuri siihen seikkaan, että tämä on kaikki on "oikeasti" tapahtunut. En haluaisi uskoa siihen, että kirja on tulos  individualistisen narsismin ja perverssin kurkistelukulttuurin liitosta. En kuitenkaan saa tällaisia perusteluja pois ajatuksistani, sillä on selvää, ettei tämä kirja olisi eksynyt minunkaan luettavaksi fiktiona myytynä.

Kirjailijan puolustukseksi on mainittava vielä pari asiaa. Kuulemma tämä pääsee vauhtiin vasta myöhemmissä osissa. Minua jopa hieman kiinnostaa, minkälaisella avioliittokuvauksella hän sai vaimonsa masentumaan.

Pidän myös edelleen Knausgårdin rehellisyydestä, joka käy ilmi hänen haastatteluissaan sekä kirjoissaan. On virkistävää, että joku myöntää kirjansa olevan kosto maailmalle ja että kohu on tuntunut hyvältä. Kirja on tarkka ja raadollinen kuvaus todellisuudesta, jossa dialogit ovat puisevia, itseinhon puuskat noloja ja arki uuvuttavaa (mitä muuta se voi olla?)

Lähemmäs totuutta pääsee kuitenkin kohottautumalla sen kaiken yläpuolelle. Mielestäni Knausgårdin kirja ei ole siinä mielessä taidetta.

Michael Cunningham - Illan tullen

Hengästyttävän tiheän Matkalla-kirjan jälkeen Michael Cunninghamin tuorein teos Illan tullen (By Nightfall, 2011) tuntui raikkaalta ilmalta. New Yorkin taidemaailman ja rutinoituneen avioliiton kulisseihin upotettu tarina oli alusta loppuun viihdyttävä ja nopeasti luettu.

Illan tullen on kuvaus kauneuden tavoittelusta. Se kertoo ihmisen pakottavasta tarpeesta etsiä jotain maallisuudesta irrallaan olevaa kokemusta, aitoa taide-elämystä, johon on lyöty ikuisuuden sinetti. Vaikka avaruusoliot kaivaisivat maata tuhansien vuosien päästä ja törmäisivät Rodinin pronssiveistokseen, he ymmärtäisivät jotain olennaista ihmisyydestä. Joskus voi vain käydä niinkin, että taiteen sijaan estetiikanhakuinen ihminen etsii ikuista kauneutta, elämän pakotietä, toisesta ihmisestä.

Kirjan päähenkilön, Peter Harrisin ja hänen vaimonsa Rebeccan elämä on vuosien saatossa synkronoitunut mukavaksi parisuhdevalssiksi, joka keinahtelee hyvällä maulla tehtyjen taidekauppojen, laadukkaiden viskien ja kalliiden, mutta käytännöllisten pikkutakkien ja kotelomekkojen hienostuneessa maailmassa.

Newyorkilainen Peter on taidegalleristi ja Rebecca on päätoimittajana taidelehdessä. Peter kuvittelee tuntevansa vaimonsa läpikotaisin. Hän yrittää ennakoida jokaisen kohtauksen kulun heidän arkisessa parisuhdenäytelmässään, ja valikoi huolella omat vuorosanansa. Hän aistii vaaralliset ilmapiirinmuutokset pienimmästäkin eleestä.

Pidän Cunninghamin taidokkaasti luoduista dialogeista ja varsinkin niiden väliin ujutetuista ajatuksista, jotka raottavat näkymän puhujan todellisiin motiiveihin. Kirjailija näyttää, miten ihminen sanoo jotain ja tarkoittaa toista. Joskus sanat tosin eivät tottele. Niistä tulee viestejä, jotka eivät välity toivotulla tavalla. Ja Peter Harris huomaa heti, mihin kohtaan ihmistä sanat uppoavat.

Peterin ja Rebbecan elämä on siis ehtinyt seestyneeseen keski-ikään. Pariskunnan aikuinen tytär, Beatrice, on jo muuttanut omilleen ja avaran loft-asunnon sopivasti särmikkäät taulut ovat suorassa ja baarikaapista löytyy tarpeeksi viiniä. Mutta harmonia särkyy, kun Rebeccan pikkuveli, Mizzy, muuttaa heille asumaan väliaikaisesti. Hän on hukassa, kaunis, nuori ja itsetuhoinen.

Mizzystä tulee Peterin patoutuneiden halujen kohde. Hän näkee Mizzyssä mahdollisuuden korjata tyttärensä kohdalla tehdyt virheet ja saada takaisin vaimonsa nuoruuden kauneus. Cunninghamilla olisi mahdollisuus keikauttaa tarina kunnolla sijoiltaan, mutta hän päätyy hienostuneempaan ratkaisuun, ehkä jopa hieman laimeaan, kovin elämänmakuiseen. Kirja ei tarjoa pakotietä lukijallekaan.

Illan tullen on hieno ja viihdyttävä teos. Pidin erityisesti taidemaailman kuvauksesta ja lukisinkin estetiikan ja taiteen palvontaa mielelläni lisääkin. Tietääkö joku vinkata tällaisia teoksia?

Ainoa asia, mikä minua hiukan häiritsi tässä, oli Peterin suhde Beatriceen. Se tuntui hieman päälleliimatun oloiselta. Suhde etäiseen tyttäreen tunki tarinan väleihin tiheästi ja selittämättömästi, aivan kuin se olisi yrittänyt todistaa olevansa jotain muuta kuin pääkertomuksesta irrallaan oleva sivujuonne.

Myöskin teksti liukeni kaikessa keveydessään aika nopeasti mielestä lukemisen jälkeen. Toisaalta tasoja alkaa löytyä, kun kirjalle antaa aikaa ja ajatusta. Eniten ylistettävää löydän Cunninghamin kauneuden oivailluksista, joiden kuvaus ei kuitenkaan mene missään vaiheessa yli: pinnalta voi kiiltää ihanasti, mutta aito, uneton tuska ja epäilys tekevät lukukokemuksesta todentuntuisen. Kaiken kukkuraksi olen onnellinen siitä, että ostin tämän teoksen kirjahyllyyni. Se on kaunis ja elegantti esine.