Henrik Tikkanen - Osoitetrilogia: Kulosaantie 8, Majavatie 11, Mariankatu 26

En muista koska viimeksi olisin nakannut kirjan lattialle raivoissani kesken lukemisen – ja sitten heti poiminut sen lattialta ja etsinyt kohdan johon jäin. Suomenruotsalainen kirjailija ja taiteilija Henrik Tikkanen nousi tunnustuskirjallisuuden ilmiöksi osoitekirjoillaan 70-luvulla. Hän ikuisti omat ja lähimmäistensä synnit tyylillä, jonka rinnalla Karl Ove Knausgård mielestäni kalpenee.


Osoitekirjoja on viisi, mutta varsinaiseksi trilogiaksi lasketaan pienoisromaanit Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977).  Näitä seurasivat vielä Yrjönkatu (1980) ja Henrikinkatu (1982). 

Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena on eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtaloaan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus. 

Näin alkaa trilogian ensimmäinen Kulosaareen sijoittuva kirja, jossa Tikkanen käy läpi sukunsa historiaa etsien syitä perheensä onnettomuudelle. Kohtaloa, eli perheen kirousta vastaan taistelu muodostaa trilogian traagisen pohjavireen. Kirousta aletaan purkamaan ensimmäisistä sivuista lähtien ja Tikkanen kuvaa säälimättömästi perheensä tragedioita: alkoholismia, pettämistä ja itsemurhia.

Lukija pistetään heti aluksi punnitsemaan kertojan luotettavuutta. Tikkanen myöntää olevansa kertojana subjektiivinen ja ailahtelevainen.

Esimerkkinä epäluotettavuudestani todistajana voin kertoa, että isäni kuoleman aikoihin pidin häntä roistona ja äitiäni (melkein) enkelinä. Kun äitini sitten kuoli, olin päinvastaista mieltä.

Tikkasen lapsuus on korutonta, mutta etenkin nuoruusvuosia hallinneet sodat on kirjassa riisuttu kaikesta kunniasta ja sankaruudesta. Vapaaehtoiseksi jatkosotaan ilmoittautunut Tikkanen piti itseään pelkurina. Sotaan lähteminen oli vaihtoehdoista helpoin, koska tällöin ei tarvinut vastustaa yhteisön painetta.

Aiheet ovat raskaita, mutta toisin kuin Knausgård, Tikkanen onnistuu tuomaan tekstiin ilmavuutta ilkikurisella huumorillaan. Tikkasen tyyli on satiirinen ja surkuhupaisat huomautukset saavat pyrskähtelemään ääneen. Tikkanen myös kertoo elämänpiiristään laveammin ja sivistävämmin kuin Norjan kohukirjailija.

Hän piirtää terävää pilakuvaa boheemeista taiteilijapiireistä ja vaikutusvaltaisista suomenruotsalaissuvuista. Tikkanen käyttää hykerryttäviä anekdootteja, jotka saavat kaivelemaan henkilöhistorioita myös kirjan ulkopuolelta. Kuinka todellisia nämä pilakuvat ovat, jäänee arvoitukseksi. Uskoisin, että ne ovat huolella valikoituja ja mielivaltaisesti painotettuja.

Satiirisuudella voi olla myös kääntöpuolensa. Kirjan lattialle heittäminen oli pitkään kumuloitunutta turhautumista kirjailijan kyynisyydellä peiteltyyn itsesääliin. Kertojan kyvyttömyys tuntea rakkautta muita kuin isoäitiä ja lapsuuden ajan koiraa kohtaan teki surulliseksi ja vihaiseksi.

Huokaisin helpotuksesta, kun kuvioihin tuli viimein Märta (uskomaton ymmärtävä, rakastava Märta), sillä heidän rakkaussuhteensa myrskysi ja salamoi. He onnistuivat pitämään suhteensa salassa vuosia puolisoiltaan ja työkavereiltaan Hufvudstadsbladetissa. Rakkaussuhde on kuvattu samaan tyyliin kuin kaikki muukin: vailla häveliäisyyksiä.

Henrik Tikkasen kirjoihin sommittelema maailma hämmentää, vaikka niiden kuvaamasta ajanjaksosta on suhteellisen vähän aikaa. Avioliittoja solmittiin ja pidettiin yllä käytännön syistä. Ihmiset olivat joko porvareita, sosialisteja tai boheemeja. Maailma oli sinipunainen ja mustavalkoinen. Yhtä suoraviivaista oli myös Henrikin vääjäämätön valuminen kohti isänsä kohtaloa, sukunsa kirousta.

Ennen osoitekirjoja luin Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan, jonka vastinpariksi trilogia kitkatta loksahtaa. Ne paljastavat molemmat puolet alkoholismista, mutta muodostavat yhdessä erottamattoman kokonaiskuvan sen aiheuttamasta kärsimyksestä. Se kuva on vihlovan todellinen:  alkoholismia sairastava ei näe kuin oman tuskansa.

Kuten tästä sepustuksesta voi huomata, trilogia sisältää valtavasti aineksia ja pohdittavaa. Mutta jos niitä yrittää sitoa suurempaan konseptiin, törmää subjektiivisesti värittyneeseen todellisuuteen ja erittäin hallitsevaan persoonaan. Siksi osoitekirjoista oli yllättävän hankalaa kirjoittaa mitään yleispätevää. Oli vain perattava omia reaktioita lähtien siitä kirjan viskomisesta. Vihastuminen on kuitenkin hyvä tunne, koska se saa ajattelemaan. Sekin on vain yksi monista pätevistä syistä lukea osoitetrilogia.

Tikkasta on ruodittu monissa blogeissa. Hänen kanssaan aikaa ovat viettäneet muiden muassa Jaana, Sara, Niina T. ja Hanna.

Karl Ove Knausgård - Taisteluni Ensimäinen kirja

Ostin tämän kirjan nähtyäni televisiossa parrakkaan miehen, jolla oli rasvainen, pitkä tukka ja otsassa T:n muotoiset uurteet. Mies poltti tupakkaa ketjussa ja kertoi vihaansa itseään syvästi.

Oli pakko saada tietää, miten noin rehellisestä itseinhosta voi syntyä suurta yleisöä kiinnostavaa omaelämäkerrallista kirjallisuutta. Sitä ihmetteli tosin kirjailija itsekin: "Ajattelin, ettei tämä varmasti kiinnosta ketään."

Mutta kun norjalainen Karl Ove Knausgård repi auki oman ja lähimmäistensä elämän, syntyi välirikkoja ja oikeusjuttuja, joista puolestaan syntyi kirjaan liitettävät markkinointiystävälliset määreet "skandaali-" ja "kohu-." Kuten satojen tuhansien muidenkin, minun oli pakko tietää, mistä on kyse.

Knausgårdin rohtunut habitus antoi ymmärtää, että hän on elänyt kuluttavan elämän, sellaisen josta voi nähtävästi kirjoittaa tuhansia sivuja. Lisäksi laitoin merkille, että Knausgårdin kirjallisen tilinteon kuuluisuusarvo ei näyttänyt lepäävän vain norjalaisen iltapäivälehdistön harteilla, vaan myös kriitikot julistivat, että kyseessä on kirjallisuuden konventioita kaatava merkkiteos. Nämä olivat tunnetut lähtökohdat, joista sukelsin Karl Oven elämään.

Ensimmäinen kirja käsittelee Knausgårdin vaikeaa isäsuhdetta. Kirjan alkuosa kertoo Karl Oven lapsuudesta ja etenee nuoruuteen, jolloin hän muun muassa piilotteli pussikaljoja metsään, soitti surkeassa bändissä ja sai sormet tytön sisään. Tässä vaiheessa ei siis ollut tarjolla yhtään mitään, mitä ei olisi kuvattu jo lukemattomia kertoja aikaisemmin. Kirjan jälkiosa taas käsittelee isän alkoholisoitumista ja siihen liittyvää saastaa, häpeää ja kuolemaa.

Kirjan luettuani olo oli hämmentynyt. En vain löytänyt tästä sitä jotain, joka selittäisi suitsutuksen. Kirjoitustyyli ei ole erikoinen, se on hetkittäin jopa todella puuduttava. Esimerkiksi dialogi on suoraa elävästä elämästä, vailla tyylittelyä ja proosallisia vapauksia. Tuskastuttavaa on myös yksityiskohtien runsaus vailla sisältöä, päiväkirjamaiset itseruoskinnat, purkan taittelu sanomalehteen, teeveden tuijottelu (Noita minäkin teen aina! Kirjailija! Päästä minut todellisuudesta!)

Knausgårdin elämän tapahtumat eivät myöskään ole kovin erityisiä. En osaa kuvailla, miksi se on vaivaannuttavaa juuri tämän kirjan kohdalla. Olen lukenut kirjoja, joissa ei suoranaisesti tapahdu mitään, mutta joista olen saanut enemmän irti.

Mieleeni hiipii pakostakin perusteluja, jotka eivät mitenkään liity itse kirjaan, vaan juuri siihen seikkaan, että tämä on kaikki on "oikeasti" tapahtunut. En haluaisi uskoa siihen, että kirja on tulos  individualistisen narsismin ja perverssin kurkistelukulttuurin liitosta. En kuitenkaan saa tällaisia perusteluja pois ajatuksistani, sillä on selvää, ettei tämä kirja olisi eksynyt minunkaan luettavaksi fiktiona myytynä.

Kirjailijan puolustukseksi on mainittava vielä pari asiaa. Kuulemma tämä pääsee vauhtiin vasta myöhemmissä osissa. Minua jopa hieman kiinnostaa, minkälaisella avioliittokuvauksella hän sai vaimonsa masentumaan.

Pidän myös edelleen Knausgårdin rehellisyydestä, joka käy ilmi hänen haastatteluissaan sekä kirjoissaan. On virkistävää, että joku myöntää kirjansa olevan kosto maailmalle ja että kohu on tuntunut hyvältä. Kirja on tarkka ja raadollinen kuvaus todellisuudesta, jossa dialogit ovat puisevia, itseinhon puuskat noloja ja arki uuvuttavaa (mitä muuta se voi olla?)

Lähemmäs totuutta pääsee kuitenkin kohottautumalla sen kaiken yläpuolelle. Mielestäni Knausgårdin kirja ei ole siinä mielessä taidetta.