Lena Andersson – Omavaltaista menettelyä: Romaani rakkaudesta

Maša. (kuva lavastettu)

Öh, olen hämilläni. Oliko tämä August-palkittu, kriitikoiden ja kirjabloggareiden ylistämä teos läpeensä ironinen vai tahattoman koominen? Kirja asetti minut taas lukijana ja tulevana ammattilukijana tiukan paikan eteen: olenko naiivi vai kyyninen lukija?

Ruotsalaisen Lena Anderssonin teos Omavaltaista menettelyä (mielestäni aivan hirveä kirjan nimi) kertoo 31-vuotiaan Esterin, runoilijan ja esseistin epätoivoisesta rakkaudesta itseriittoiseen taiteilijamieheen Hugo Raskiin. Heidän välilleen kehkeytyy laskelmoitu kissa ja hiiri -leikki. Kissa on välillä Hugo, joka leikkii säälimättä saaliinsa tunteilla kiduttaen tätä tekstiviestihiljaisuudella ja kylmällä kohtelulla. Välillä kissa on Ester, joka ahdistaa hermostuneen miehen nurkkaan tukehduttaen tämän omilla epätoivoisilla tunteillaan. 

Sinänsä kirja tarjoaakin paljon tarttumapintaa kaikille, jotka ovat olleet rakastuneita tai jotka ovat paenneet kiusaantuneina rakastuneen ihmisen vaatimuksia. Mutta kaikesta huolimatta huomasin välillä tuijottavani lauseita epäuskon ja hämmennyksen vallassa. Tunsin myötähäpeän väristyksiä esimerkiksi kohdassa, jossa Ester menee ensimmäistä kertaa rakastamansa taiteilijan kanssa sänkyyn ja heittää ilmoille tämän kuolemattoman replan:

– Tämä on kaikkein suurinta, Ester kuiskasi. – Suurinta ihmisen elämässä. Tämä kohtaaminen. Suurinta mitä on. 

Joo ei ihme, että koko kirjan ajan mies juoksee pakoon tätä kajahtanutta naista. 

Sinänsä teos sisältää hyviä psykologisia havaintoja ihmisten käyttäytymisestä. Päähenkilö huomaa hätävalheet, sanojen ja käyttäytymisen ristiriidan sekä tuskallisen paljastavan ruumiinkielen. Tästä huolimatta nainen käyttäytyy kuin psykopaatti. Rakkaudella on sellainen voima ihmiseen, ja sen kirjailija tuo ironisesti ja jopa ivallisesti ilmi.

Silti tämä jätti erittäin oudon jälkimaun. Dialogi oli välillä jopa hämmästyttävän tönkköä ja ilmeistä, välillä käsittämätöntä, arkipuheesta täysin irrallista kyökkifilosofointia utilitarismista, kommunismista ja vallasta, jotka kaikki jotenkin toimivat eufemismeina Esterin epätoivoiselle rakkaudelle.

Kirja oli todella nopealukuinen. Lauseet olivat lyhyitä ja selkeitä. Välillä sen "älykköys" tuntui päälleliimatulta. Miten muka niin älykäs ja kriittinen nainen voi olla samalla niin typerä, suorastaan autistinen? Ja miksi en ole löytänyt yhtään samanhenkistä arviota tästä kirjasta? 

Ps. Huomaatteko, etten enää edes jaksa selitellä blogihiljaisuutta?

Khaleid Hosseini - Ja vuoret kaikuivat

Hei ja anteeksi!

Blogini on aina ensimmäinen prokastinaation uhri! Se lipsahtaa helposti pois tekemisten listaltani etenkin silloin, jos olen lukenut kasan tyhjäksi jättäneitä kirjoja. Miten te muut, jotka kirjoitatte työksenne, koette blogin pitämisen? Minustä välillä tuntuu, että blogi on henkireikä: ainoa paikka, jossa voin kirjoittaa siitä mistä itse haluan. Välillä taas tuntuu turhauttavalta kirjoittaa a) niille tyypeille, jotka löytävät blogiini vain koska eivät jaksa itse ajatella, mitä laittaisivat äidinkielen esseeseensä b) ilmaiseksi ilman palkitsevuuden tunnetta.

Mutta jokin tänne aina vain pakottaa tulemaan takaisin kuukausien tauon jälkeenkin. Olkoon niin, mitä siitä paineita ottamaan!

Blogiavautuminen sopii hyvin tänään käsiteltävään kirjaan, koska sen kautta sulkeutuu ympyrä. Ensimmäisissä teksteissäni kuusi vuotta sitten (!!!)  kirjoitin nimittäin afganistanilais-amerikkalaisen Khaleid Hosseinin kirjoista. Käsittelin rönsyillen molempia siihen mennessä ilmestyneitä teoksia: Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa. Olin niistä erittäin vaikuttunut

Olin tuolloin ja olen edelleen sitä mieltä, että parhaat kirjat herättivät ajatuksia, itkettävät ja lisäävät empatiaa toisia ihmisiä ja kulttuureja kohtaan. Hosseinin kirjat kuvasivat elävästi yksilön aseman maassa, josta uskonto, politiikka ja sokea vallanhimo ovat tehneet kansainvälisen sotatantereen. Kirjat toivat persialaisen kulttuurin lähelle: muinaisten kansojen ja uskontojen lävitse tislautuneen ajattelutavan kunniasta ja perheestä. Eli ennen kaikkea kirjat tekivät vieraasta ymmärrettävää.

Edellä maalasin esiin sen tason, jolle odotukset oli viritetty Hosseinin uusimman kirjan suhteen. Ja vuoret kaikuivat sisältää edellisten kirjojen tapaan tunnetusti kirjailijan omia kokemuksia. Lehtijuttujen  perusteella omaelämänkerrallisuutta on mukana jopa enemmän kuin aiemmissa teoksissa. Uudelta kirjalta oli siis lupa odottaa autenttista tunnetta. Miten kävikään?

Ensin täytyy sanoa, että Khaleid Hosseini on uskomaton tarinankertoja. Kuin tästä tietoisena, kirja alkaa lumoavalla tarinalla, joka – kuten arvata saattaa – latautuu kirjan edetessä kivuliailla merkityksillä.  Kirja itsessään on tarina Abdullahista ja hänen pikkusiskostaan Parista, jotka joutuvat eroon toisistaan. Heidän välilleen repeytyy fyysinen ja ajallinen kuilu, jonka kirjailija täyttää aina vain uusilla kertomuksilla, hahmoilla ja paikoilla.

Silti ydinkertomusta viedään eteenpäin jokaisen yksittäisen tarinan ja henkilön kautta. Jokainen kappale voisi olla itsenäinen novellinsa. Ne sisältävät oman draaman kaarensa, toisinaan henkilöhahmon  lopullinen kehityskaari valottuu vasta jonkun toisen henkilön tarinassa.

Rinnakkaisten kertomusten sarja antaa mahdollisuuden käsitellä useista eri näkökulmista kirjan ydintematiikkaa: lähtemistä ja jäämistä. Kirjailijaa tuntuu kovasti vaivaavan pakenemisen ja palaamisen syyt ja seuraukset.

Esimerkkejä: Afganistanista lapsina Yhdysvaltoihin paenneet veljekset palaavat länsimaalaistuneina pommien runtelemaan kotimaahansa. Nainen jää hoitamaan vanhusta, jonka oma poika pyörii maailmalla. Poika pakenee rauhallista elämäänsä ja löytää lopulta kotinsa Kabulista, jossa täytyy kantaa asetta kauppareissuilla.

Kirja esittää toistuvasti sen inhottavan kysymyksen, jonka jokaisen meistä joutuu joskus kohtaamaan:  kuka jää huolehtimaan heikoista, sairaista, kuolevista? Hosseini kaihtaa stereotypioita käsitellessään ihmisen taipumuksia peitellä moraalisia heikkouksiaan hyvillä tarkoituksilla. Eikä missään tapauksessa käy niin, että hyvät ihmiset tekisivät vain hyviä tekoja ja pahat pahoja.

Runsaasta hahmogalleriasta ja fragmentaarisesta kerronnasta huolimatta kirja on helppolukuinen. Se sisältää paljon dialogia ja suoraa minäkerrontaa. Välillä se on turhankin ilmeinen. Se ikään kuin varmistaa, että lukija on ymmärtänyt kaiken. Aukkoja tai tulkinnanvaraa ei juuri ole.

Kirjan pahin ongelma on kuitenkin paikka paikoin imelyyden puolelle taipuva sentimentaalisuus. Kirjailija tiristää hahmojensa kohtaloista koskettavuutta esiin niin raastavasti, että siitä tulee jossain vaiheessa vaivaannuttavaa. Vähempikin olisi riittänyt.

Jotain kömpelösti ilmeistä oli myös joidenkin tilojen luomisessa. Esimerkiksi ranskalaisuuden kuvaus oli tahattoman huvittavaa. Se tuntui toistavan jokaisen ihmisen mielikuvia pariisilaisesta eleganssista: patongeista ja levylautasella pyörivästä Gainsbourgista lähtien.

Parhaiten kirja kuitenkin tiivistää kuvan tämän ajan ihmisestä, joka on revitty juuriltaan ja jonka elämäntarina on ripoteltuna eri mantereille. Globalisaatio on pienentänyt maailmaa, tehnyt lähtemisen niin helpoksi, että ne jotka jäävät, korostuvat uudella tavalla.

Autenttisuus, jota kirjalta odotin, osoittautui lopulta sen pahimmaksi ongelmaksi. Silti tarinat imaisivat mukaansa. Ne olivat kuin oppikirjasta. Riippuu sitten varmaan lukijasta, kuinka hyvin tämä sietää täydelliseksi hiottuja nyyhkytarinoita.

Ps. Kirja on muuten Goodreads -sivuston käyttäjien valitsema Vuoden kirja 2013. Kuinka moni teistä kahdesta lukijastani käyttää kyseistä sovellusta? Lisätkää minut kaveriksi!

Lopuksi: (teko)syy siihen miksi, kirjojen lukeminen on ollut hidasta. Infinite Jest.

Saan joskus siskoltani lainaan lukuseuraa.

Helena Sinervo - Runoilijan talossa

Runoilijan talon katto on romahtanut. Symbolisesti latautuneessa kuvassa runoilija Eeva-Liisa Manner tutkii maanjäristyksessä tuhoutunutta omaisuuttaan Elmidor-kodissaan Espanjan Churrianassa. Hän  löytää vanhoja kirjeitä ja valokuvia, jotka vievät hänet takaisin elämänsä taitekohtiin.

Runoilija-kirjailija Helena Sinervon rohkea elämäkertaromaani on varmasti ehtymätön aarre kaikille Mannerin runoja rakastaville. Toisaalta runoilijan kuoleman jälkeen minä-muodossa kirjoitettu elämäkerta voi hämmentää. Kuinka hyvin toinen ihminen voi päästä erakkona pidetyn runoilijan ihon alle? Mistä toinen voi tietää, mitä toinen on ajatellut, tuntenut?

Jätin suosiolla kaikki tällaiset kysymykset sivuun ja antauduin kirjan vietäväksi. Ja se vei. Sinervon kieli on upottavaa. Tekstin analysoinnin sijaan alkaa nähdä kuvia ja tuntea asioita. Tällaista lyriikan ja proosan yhteensulautumista kotimainen kirjallisuus tarvitsee lisää! Pidän Sinervon runoudesta. Se leikittelee sanojen soinnilla, rytmillä ja mitalla. Esimerkiksi Oodeja korvalle on nimensä mukaisesti äänteiden mannaa.

Samaa soljuvuutta Sinervo on siirtänyt proosaan, mutta hän on tehnyt sen Eeva-Liisa Mannerin hallittua henkeä mukaillen. Lyhyet luvut ovat kuin välähdyksiä, pieniä rakennuspalikoita, joiden avulla lukijan silmien eteen muodostuu elävä kuva arvostetusta modernistista.

Sinervo yhdistelee yleisesti tunnettua ja persoonallisia yksityiskohtia. Erakkoluonteinen Manner kaihtoi julkisuutta ja kirjoitti mesenaattiensa nurkissa milloin Espanjassa, milloin Orivedellä tai omissa tiheään vaihtuvissa, mutta aina rapistuvissa asunnoissaan.

Sinervo ei kaihda inhimillisiä oikullisuuksia, sitä kuinka runoilijan tunteet leiskuivat laidasta laitaan, kuinka hän himoitsi pinaattia, katkoi tupakasta filtterit, pelasi pajatsoa kunnes se oli tyhjä, kittasi yksin skumppaa ja raivosi ja äyski.

Ennen kaikkea Mannerin elämäntarinan keskiössä on yksinäisyys ja sen ambivalentti raastavuus: halu eristäytyä ja halu saada rakkautta. Halu luottaa ihmisiin ja pelätä pettymystä. Mitä piilee Mannerin eristäytyneisyyden taustalla? Eikö juuri yksinäisyys saanut hänen mielensä järkkymään?

Ehkä kaikki regressoituvat rakastuessaan, mutta minä, koska minulle ei ole ollut äitiä, olen kokenut liian totaalisen pettymyksen liian varhain; en osaa rakastuessani luottaa siihen ettei elämän lähde katoa. Olen koko ajan tuhoutumisen kynnyksellä, kuolemanpelon vallassa. 

Elämäkerta avautuu särkyneen katon alla vailla varsinaista juonta. Kaukaisen maiseman syvässä rauhassa lukijalle näytetään Mannerin lapsuuden haavat, kivuliaat rakkaussuhteet ja hämmentävä taiteilijakuva.

Näyttäkää minulle tasapainoinen taiteilija niin minä osoitan teille, että hänen työnsä on nollataidetta. 

Suomalaisen sodanjälkeisen kirjallisuuden perinpohjaisesti myllertänyt nero väheksyi ja jopa häpesi omia teoksiaan.

Mannerin suhde ystäväänsä Anna-Liisaan on kirjan keskeisintä ydintä. Suhteessa kulminoituu kirjailijan yksinäisyys, kaipuu toisen luo ja kaipuu jonkinlaiseen uskonnolliseen armahdukseen.

Runoilijan talossa on tiiviis kirja, joka kuitenkin onnistuu valottamaan Mannerin elämää ja persoonaa useasta suunnasta. Sinervo kertoo kirjan jälkisanoissa, että häntä pyydettiin kirjoittamaan Mannerista tietokirjamainen elämäkerta. Kirjailija kuitenkin turhautui alkuunsa, koska haastateltavat "tarjosivat pelkkää kiiltokuvaa."

Ajat ja paikat olivat hämärtyneet ihmisten muisteissa, mutta tapahtumissa oli jotain, joka alkoi elää omaa elämäänsä Sinervon mielikuvituksessa. Hän antoi äänen fiktiiviselle Eeva-Liisa Mannerille ja onnistui tuomaan lukijan lähelle jotain aivan muuta kuin pelkän kiiltokuvan.

Henrik Tikkanen - Osoitetrilogia: Kulosaantie 8, Majavatie 11, Mariankatu 26

En muista koska viimeksi olisin nakannut kirjan lattialle raivoissani kesken lukemisen – ja sitten heti poiminut sen lattialta ja etsinyt kohdan johon jäin. Suomenruotsalainen kirjailija ja taiteilija Henrik Tikkanen nousi tunnustuskirjallisuuden ilmiöksi osoitekirjoillaan 70-luvulla. Hän ikuisti omat ja lähimmäistensä synnit tyylillä, jonka rinnalla Karl Ove Knausgård mielestäni kalpenee.


Osoitekirjoja on viisi, mutta varsinaiseksi trilogiaksi lasketaan pienoisromaanit Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977).  Näitä seurasivat vielä Yrjönkatu (1980) ja Henrikinkatu (1982). 

Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena on eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtaloaan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus. 

Näin alkaa trilogian ensimmäinen Kulosaareen sijoittuva kirja, jossa Tikkanen käy läpi sukunsa historiaa etsien syitä perheensä onnettomuudelle. Kohtaloa, eli perheen kirousta vastaan taistelu muodostaa trilogian traagisen pohjavireen. Kirousta aletaan purkamaan ensimmäisistä sivuista lähtien ja Tikkanen kuvaa säälimättömästi perheensä tragedioita: alkoholismia, pettämistä ja itsemurhia.

Lukija pistetään heti aluksi punnitsemaan kertojan luotettavuutta. Tikkanen myöntää olevansa kertojana subjektiivinen ja ailahtelevainen.

Esimerkkinä epäluotettavuudestani todistajana voin kertoa, että isäni kuoleman aikoihin pidin häntä roistona ja äitiäni (melkein) enkelinä. Kun äitini sitten kuoli, olin päinvastaista mieltä.

Tikkasen lapsuus on korutonta, mutta etenkin nuoruusvuosia hallinneet sodat on kirjassa riisuttu kaikesta kunniasta ja sankaruudesta. Vapaaehtoiseksi jatkosotaan ilmoittautunut Tikkanen piti itseään pelkurina. Sotaan lähteminen oli vaihtoehdoista helpoin, koska tällöin ei tarvinut vastustaa yhteisön painetta.

Aiheet ovat raskaita, mutta toisin kuin Knausgård, Tikkanen onnistuu tuomaan tekstiin ilmavuutta ilkikurisella huumorillaan. Tikkasen tyyli on satiirinen ja surkuhupaisat huomautukset saavat pyrskähtelemään ääneen. Tikkanen myös kertoo elämänpiiristään laveammin ja sivistävämmin kuin Norjan kohukirjailija.

Hän piirtää terävää pilakuvaa boheemeista taiteilijapiireistä ja vaikutusvaltaisista suomenruotsalaissuvuista. Tikkanen käyttää hykerryttäviä anekdootteja, jotka saavat kaivelemaan henkilöhistorioita myös kirjan ulkopuolelta. Kuinka todellisia nämä pilakuvat ovat, jäänee arvoitukseksi. Uskoisin, että ne ovat huolella valikoituja ja mielivaltaisesti painotettuja.

Satiirisuudella voi olla myös kääntöpuolensa. Kirjan lattialle heittäminen oli pitkään kumuloitunutta turhautumista kirjailijan kyynisyydellä peiteltyyn itsesääliin. Kertojan kyvyttömyys tuntea rakkautta muita kuin isoäitiä ja lapsuuden ajan koiraa kohtaan teki surulliseksi ja vihaiseksi.

Huokaisin helpotuksesta, kun kuvioihin tuli viimein Märta (uskomaton ymmärtävä, rakastava Märta), sillä heidän rakkaussuhteensa myrskysi ja salamoi. He onnistuivat pitämään suhteensa salassa vuosia puolisoiltaan ja työkavereiltaan Hufvudstadsbladetissa. Rakkaussuhde on kuvattu samaan tyyliin kuin kaikki muukin: vailla häveliäisyyksiä.

Henrik Tikkasen kirjoihin sommittelema maailma hämmentää, vaikka niiden kuvaamasta ajanjaksosta on suhteellisen vähän aikaa. Avioliittoja solmittiin ja pidettiin yllä käytännön syistä. Ihmiset olivat joko porvareita, sosialisteja tai boheemeja. Maailma oli sinipunainen ja mustavalkoinen. Yhtä suoraviivaista oli myös Henrikin vääjäämätön valuminen kohti isänsä kohtaloa, sukunsa kirousta.

Ennen osoitekirjoja luin Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan, jonka vastinpariksi trilogia kitkatta loksahtaa. Ne paljastavat molemmat puolet alkoholismista, mutta muodostavat yhdessä erottamattoman kokonaiskuvan sen aiheuttamasta kärsimyksestä. Se kuva on vihlovan todellinen:  alkoholismia sairastava ei näe kuin oman tuskansa.

Kuten tästä sepustuksesta voi huomata, trilogia sisältää valtavasti aineksia ja pohdittavaa. Mutta jos niitä yrittää sitoa suurempaan konseptiin, törmää subjektiivisesti värittyneeseen todellisuuteen ja erittäin hallitsevaan persoonaan. Siksi osoitekirjoista oli yllättävän hankalaa kirjoittaa mitään yleispätevää. Oli vain perattava omia reaktioita lähtien siitä kirjan viskomisesta. Vihastuminen on kuitenkin hyvä tunne, koska se saa ajattelemaan. Sekin on vain yksi monista pätevistä syistä lukea osoitetrilogia.

Tikkasta on ruodittu monissa blogeissa. Hänen kanssaan aikaa ovat viettäneet muiden muassa Jaana, Sara, Niina T. ja Hanna.