Michael Cunningham - Illan tullen

Hengästyttävän tiheän Matkalla-kirjan jälkeen Michael Cunninghamin tuorein teos Illan tullen (By Nightfall, 2011) tuntui raikkaalta ilmalta. New Yorkin taidemaailman ja rutinoituneen avioliiton kulisseihin upotettu tarina oli alusta loppuun viihdyttävä ja nopeasti luettu.

Illan tullen on kuvaus kauneuden tavoittelusta. Se kertoo ihmisen pakottavasta tarpeesta etsiä jotain maallisuudesta irrallaan olevaa kokemusta, aitoa taide-elämystä, johon on lyöty ikuisuuden sinetti. Vaikka avaruusoliot kaivaisivat maata tuhansien vuosien päästä ja törmäisivät Rodinin pronssiveistokseen, he ymmärtäisivät jotain olennaista ihmisyydestä. Joskus voi vain käydä niinkin, että taiteen sijaan estetiikanhakuinen ihminen etsii ikuista kauneutta, elämän pakotietä, toisesta ihmisestä.

Kirjan päähenkilön, Peter Harrisin ja hänen vaimonsa Rebeccan elämä on vuosien saatossa synkronoitunut mukavaksi parisuhdevalssiksi, joka keinahtelee hyvällä maulla tehtyjen taidekauppojen, laadukkaiden viskien ja kalliiden, mutta käytännöllisten pikkutakkien ja kotelomekkojen hienostuneessa maailmassa.

Newyorkilainen Peter on taidegalleristi ja Rebecca on päätoimittajana taidelehdessä. Peter kuvittelee tuntevansa vaimonsa läpikotaisin. Hän yrittää ennakoida jokaisen kohtauksen kulun heidän arkisessa parisuhdenäytelmässään, ja valikoi huolella omat vuorosanansa. Hän aistii vaaralliset ilmapiirinmuutokset pienimmästäkin eleestä.

Pidän Cunninghamin taidokkaasti luoduista dialogeista ja varsinkin niiden väliin ujutetuista ajatuksista, jotka raottavat näkymän puhujan todellisiin motiiveihin. Kirjailija näyttää, miten ihminen sanoo jotain ja tarkoittaa toista. Joskus sanat tosin eivät tottele. Niistä tulee viestejä, jotka eivät välity toivotulla tavalla. Ja Peter Harris huomaa heti, mihin kohtaan ihmistä sanat uppoavat.

Peterin ja Rebbecan elämä on siis ehtinyt seestyneeseen keski-ikään. Pariskunnan aikuinen tytär, Beatrice, on jo muuttanut omilleen ja avaran loft-asunnon sopivasti särmikkäät taulut ovat suorassa ja baarikaapista löytyy tarpeeksi viiniä. Mutta harmonia särkyy, kun Rebeccan pikkuveli, Mizzy, muuttaa heille asumaan väliaikaisesti. Hän on hukassa, kaunis, nuori ja itsetuhoinen.

Mizzystä tulee Peterin patoutuneiden halujen kohde. Hän näkee Mizzyssä mahdollisuuden korjata tyttärensä kohdalla tehdyt virheet ja saada takaisin vaimonsa nuoruuden kauneus. Cunninghamilla olisi mahdollisuus keikauttaa tarina kunnolla sijoiltaan, mutta hän päätyy hienostuneempaan ratkaisuun, ehkä jopa hieman laimeaan, kovin elämänmakuiseen. Kirja ei tarjoa pakotietä lukijallekaan.

Illan tullen on hieno ja viihdyttävä teos. Pidin erityisesti taidemaailman kuvauksesta ja lukisinkin estetiikan ja taiteen palvontaa mielelläni lisääkin. Tietääkö joku vinkata tällaisia teoksia?

Ainoa asia, mikä minua hiukan häiritsi tässä, oli Peterin suhde Beatriceen. Se tuntui hieman päälleliimatun oloiselta. Suhde etäiseen tyttäreen tunki tarinan väleihin tiheästi ja selittämättömästi, aivan kuin se olisi yrittänyt todistaa olevansa jotain muuta kuin pääkertomuksesta irrallaan oleva sivujuonne.

Myöskin teksti liukeni kaikessa keveydessään aika nopeasti mielestä lukemisen jälkeen. Toisaalta tasoja alkaa löytyä, kun kirjalle antaa aikaa ja ajatusta. Eniten ylistettävää löydän Cunninghamin kauneuden oivailluksista, joiden kuvaus ei kuitenkaan mene missään vaiheessa yli: pinnalta voi kiiltää ihanasti, mutta aito, uneton tuska ja epäilys tekevät lukukokemuksesta todentuntuisen. Kaiken kukkuraksi olen onnellinen siitä, että ostin tämän teoksen kirjahyllyyni. Se on kaunis ja elegantti esine.