maanantai 18. elokuuta 2008

Ihon aika

Pahoittelen suhteellisen pitkää päivitystaukoa, mutta ei ole ollut nettiä nyt hetkeen. Asun nyt väliaikaisesti yhdessä poikamiesboxissa. No asiaan eli kirjallisuuteen. Anja Kaurasen Ihon aika oli aika lyhyt ja nopeasti luettu. Ensituntemus kirjasta oli lievä pettymys, mutta jälkikäteen ajateltuna sen aihe ja teema ovat jääneet pyörimään mieleen.

Takakansitekstin mukaan omaelämänkerrallinen tai ainakin hyvin henkilökohtainen kirja kertoo naisesta, joka saattaa omaa äitiään kuolemaan. Ah äiti-tytär -suhteen tuhannet kompleksit! Sodan ja pula-ajan kokeneet äidit makaavat viimeisellä vuoteillaan tyttärien leikatessa kynsiä, harjatessa hampaita, hoitaessa syyliä ja muita ihme kasvustoja ilkeissä paikoissa. Minulla ei ole nyt kirjaa mukanani (olen maalla), mutta pistäisin tähän sydäntä kylmäävän sitaatin, jossa päähenkilö (en muista nimeä, jos sitä edes oli. Anteeksi tämä tarkkuus tällä hetkellä) nauraa päänsä sisällä ivallisesti: "Tämä tulee tapahtumaan vielä teillekin!"

Kaurasen esiintuoma omahoitajuus on erittäin tärkeä aihe. Saattosisaret tekevät työnsä rakkaudella, mutta se on äärimmäisen raskasta (sanomattakin selvää). Kirjassa sisaret muodostavat tiiviin tukipiirin, jossa pahimmasta selvitään roisin huumorin avulla.

Kuoleman läheisyys muistuttaa elämän rajoista ja antaa kontrastin elämälle ja elämänjanolle. Spontaanius ja nautinnonhaluisuus asettuvat kuoleman odottamisen vastakohdaksi kirjassa.
Toisaalta nautinnonhaluisuutta esiintyy kuolemaa odottavallakin. Tässä tullaan Kaurasen ansioihin eli tabujen rikkomiseen. Ei tulisi ihan heti yhdistettyä saattohoidossa makaavia mummoja masturboimiseen. Paidattomat uroot televisiossa saavat kuitenkin halut heräämään kuoleman kynnykselläkin. Saattosiskot toivovat että äidit olisivat elämänsä aikana panneet kunnolla tai saaneet edes yhden orgasmin.

Tietenkin aitona feministinä Kauranen ottaa esille tämänkin seikan: saattamassa ei ollut yhtään miestä. Tyttäret valvoivat sänkyjen luona vanhempiensa haurasta unta, kun pojat juoksivat tärkeimmissä asioissa. Saattaminen näyttäisi olevan automaattisesti nyt vain tyttärien juttu.

Vaikka kirja oli lyhyt, luettavuutta katkoivat lyhyet jaksot, joista ei aina tiennyt kuka kertoo ja mitä. Kirjoittaja muutti välillä hän-muodosta minä-muodoksi ja sai aina miettiä, kerrottiinko tässä nyt äidistä vai tyttärestä ja kenen suusta. Itse asiassa en ole vieläkään sata prosenttisen varma, kuka siellä Viipurissa kävi panemassa rumaa kuunaamaista miestä. Ansioksi voi kai lukea senkin ettei kirja anna kaikkea valmiiksi pureskeltuna. Tätä täytyy pureskella vielä uudelleenkin, että asia selkeytyy.

Kaiken kaikkiaan kirja ei ollut ehkä Kaurasen parasta antia, mutta aiheiltaan hyvin puhutteleva.
Ainakin se, että kirjan tematiikka on jäänyt pyörimään mieleeni on iso iso plussa.

Seuraavaksi pureudun vähän erilaiseen tuotokseen nimittäin Seppo Heikinheimon, legendaarisen kulttuurikriitikon, muistelmiin. Taidan tyytyä kommentoimaan vain lukuelämyksiäni, sillä en ala muistelmia arvostelemaan kaunokirjallisin perustein.

maanantai 21. heinäkuuta 2008

Anna Karenina



(Kuvassa Greta Garbo Anna Kareninana)
Loputtomalla kirjalla oli sittenkin loppunsa! Leo Tolstoin Anna Karenina otti tältä tytöltä aikaa pienen ikuisuuden. Luin kyllä samaan aikaan useita muitakin kirjoja. Mutta, mutta mitä tyhjentävää voinkaan tässä todeta aikamme ehkä suurimmasta realismin klassikkoromaanista? 910:een pienellä präntättyyn sivuun mahtui
monta tarinaa ja mikä realismissa tärkeintä: henkilöä. Uudenlaisen individualismin nousu toivat henkilön ja ajatusmonologin kirjallisuuteen ja Anna Karenina on tästä aikansa esimerkkiteos.
Henkilöiden ohella kirjassa on runsasta miljöön ja 1870-luvun Venäjän yhteiskunnan kuvausta. Tolstoi luotaa tekstinsä läpi syvien kansan rivien (ylevää). Tutuiksi tulevat niin luonnonläheinen ja yksinkertainen talonpoikaiselämä kuin porvariston lukuisia sanomattomia sääntöjä noudatteleva seuraelämä, jossa seurustellaan hienoissa puvuissa ja puhutaan filosofiasta, taiteesta ja politiikasta, sekä tietenkin juoruillaan muista. Tämä kaikki on taustana Annan onnettomalle rakkaussuhteelle ja Levinin itsensä etsimiselle. Nämä kaksi poimisin kirjan tärkeimmiksi henkilöhahmoiksi, vaikka kirjassa kuvattiin kyllä välillä ihan kaikkien ajatuksenjuoksua, esim. Levinin koiran.

Tolstoilaisuus on aatteena todella kiinnostava ja etsin merkkejä, joilla se ilmenee kirjassa. Tolstoin tapa ymmärtää kristillisyyttä kirkosta erillisenä sisäisenä asiana, lähimmäisenrakkautta korostaen, tulee voimakkaasti esiin kirjan loppupuolella, jossa Levin kokee saavansa sisäisen rauhan oivaltaessaan kristinuskon tolstoilaisessa hengessä. Levinin kautta ilmaistaan myös sodanvastaisuuden ja väkivallattomuuden aate, joka tolstoilaisuudessa kiteytyy sanoihin: "älä vastusta pahaa pahalla".

Mitä Anna Kareninaan tulee, sanoisin että hän on perinteinen mieskirjallisuuden kuvaama naishenkilö. Hän on kaunis ja viettelevä: miehet himoitsevat ja naiset kadehtivat. Hän on älykäs, mutta äärimmäisen herkkä jopa siihen kuuluisaan hysteriaan saakka. Ahdasmielinen seuramaailma ja hyväksymisen ja rakkauden kaipuu tekevät hänet lopulta hyvin onnettomaksi. Avioeroa ei siihen aikaan otettu tuosta vaan ja puolisonsa jättäminen uuden rakkaan takia oli sosiaalinen itsemurha – ainakin siis naiselle.

Kirjan lukeminen ja varsinkin luonnonkuvaus saivat minussa aikaan suurta haikeutta ja ikävää luonnon keskelle. Tuli hirveä kaipuu Uukuniemen mökille, karjalan vihreyteen ja vehreyteen, aamun valkoiseen sumuisuuteen ennen auringon nousua, kukkivien syreeni- ja omenapuiden reunustamalle pihapolulle paljain jaloin kävelemään kohti rantasaunaa. Vaan ei kai se auta kuin repiä itsensä irti tästä tolstoilaisesta luontoromantiikasta ja mennä raahaamaan likavaatesäkkiä kohti kellarin betonista pyykkitupaa.

perjantai 18. heinäkuuta 2008

2000-luvun Decamerone




2000-luvun Decamerone (Päivi Kaataja ja Piritta Maavuori toim.) on kokoelma suomalaisten naisten kirjoittamia eroottisia novelleja. Kirjailijoita on laidasta laitaan, tutuimpana minulle Sofi Oksanen, Riikka Pulkkinen, Johanna Venho ja Kreetta Onkeli. Minulla oli kovat odotukset tästä kirjasta, koska olenhan suomalaisen nais- ja feminismikirjallisuuden suurkuluttaja. Seksi naisnäkökulmasta on tietenkin kiinnostava ja nähtävästi vieläkin arka aihe monelle. Vieläkin näyttää olevan hankala tottua naiseen seksin kokijana (eikä vain objektina). Tästä tulee mieleeni Sonja O:n ja Tamaran aikoinaan aiheuttama kohu ja märinä siitä, että kyllä nyt on nainen kuvattu aivan liian seksuaaliseksi olennoksi. Herne on mennyt nokkaan myös sellaisen klassikkoproosan kuin Decameronen nimen sotkeminen tällaiseen iljettävään feminismiin. Hesarin nettiversion keskustelussakin puidaan tätä naisasiaa, joka on selvästi mennyt aivan liian pitkälle taaskin: http://www.hs.fi/keskustelu/thread.jspa?threadID=73449&messageID=1336532&#1336532

No itse kirjaan. Pornon ja erotiikan raja on häilyvä niin kuin tämä novellikokoelmakin sen osoittaa. Yleisesti ottaen tarinat ovat eroottisia, vaikka kalut, mällit ja pillut vilkkuvatkin tekstissä. Pornonkin puolelle välillä mennään, mutta pilke silmäkulmassa. Näkökulmia on niin monia kuin on kirjailijoitakin ja välillä tason ja tyylin vaihtelu turhautti ja teki kirjan sisällöstä melko hajanaisen.

Kaiken kaikkiaan olin vähän pettynyt. Ehkä minulla ei ole tarpeeksi kokemuksia joihin peilata tarinoita, esimerkiksi äitiys oli muutaman novellin kantamana teemana. Jotenkin minusta tuntui, että ”paremmat” (anteeksi hipsut) tekstit oli jätetty loppuun. Vasta lopussa alkoi tulla Oksasta ja Onkelia ja muita tunnetumpia kirjailijoita, jotka paransivat kirjan loppuosaa kirjallisella taituruudellaan. Sokerit oli jätetty pohjalle.

Omasta puolestani viha-rakkaussuhteeni Pulkkiseen sai taas vahvistusta. Siinä on jotain tosi hyvää, mutta myös tosi ärsyttävääkin. Tällä kertaa Pulkkisen tarina oli hyvin kirjoitettu (niin kuin Rajakin), mutta se sortui turhaan jaaritteluun (niin kuin välillä Rajakin). Rajassa minua ärsytti miljoonat muutkin asiat, mutta niistä en jaksa nyt avautua. Paitsi yhdestä seikasta: se päähenkilö 16-vuotias teini (joka muutenkin oli kirjan huonoiten kirjoitettu henkilö) luki Anna Kareninan melkein viikossa. Olen nyt lukenut viimeistä sataa sivua varmaan viikon ja sivuja vaan näyttää ilmestyvän jostain lisää. Tolstoin Anna Karenina on varmasti päättymätön tarina. Tulen heti kertomaan, jos ihme on tapahtunut ja olen saanut sen luettua.

En tiedä onko minulla enää muuta sanottavaa 2000-luvun Decameronesta. Ihan hauska idea, mutta siinä oli odotettua huonompi toteutus, vai olenko vain liian vaativa lukija nykyään? Seuraavaksi luen tuon loputtoman tiiliskiven loppuun ja sitten tartun kirpparilta löytämääni Kaurasen Ihon Aika-teokseen. Kauranen ei petä koskaan!

torstai 3. heinäkuuta 2008

Leijapoika (Osa 2)

On kuulemma huonoa kirjallisuutta, jos kirjoittaa omasta elämästään. Kirjan päähenkilön, Amirin ja kirjailijan lapsuudessa on kiistämättä aika paljon samankaltaisuuksia (no ainakin wikipedian mukaan). Silti en epäile hetkeäkään Hosseinin kyvykkyyttä – onhan hän kirjoittanut naistenkin sielunelämästä todella taitavasti. Leijapoika on kuitenkin fiktiota, vaikka kuinka kutkuttaisikin vertailla sitä kirjailijan omaan elämään.

Vaikka teoksessa on paljon raakuutta: kivityksiä ja raiskauksia, se on myös toiveikas. Se on kuin heijastus Afganistanin kansan periksiantamattomuudesta ja optimismista, kyvystä nousta pommitusten raunioista. Mitä muuta ihmiset voivatkaan enää tehdä sen kaiken kamaluuden jälkeen kuin yrittää uudelleen? Kirjoitan ehkä taas molemmista kirjoista, mutta niiden kuvaama kulttuuri on sama ja erotus on vaikeaa, varsinkin kun kirjoitan näin yleisluontoisesti.
En halua tarttua yksityiskohtiin ja loppuratkaisuihin ihan sillä varauksella, että joku sattuu tätä blogia lukemaan, ennen kuin on lukenut itse kirjoja. En halua spoilata kenenkään lukunautintoa.

Äiti-tytär –suhteista on tullut luettua muutamaan otteeseen, mutta isä-poika –suhteista ei niin usein. Kas kummaa, nekin voivat olla aika monimutkaisia jollain miehisellä tuppisuu- ja machokulttuuritasolla. Kun tähän yhdistetään vielä islamilaisen kulttuurin kunnia-, rotu- ja uskontokäsitykset sekä valtava syyllisyyden paino, monimutkaisten ihmissuhteiden soppa on valmis. Kirjassa syyllisyys siirtyy isältä pojalle ja näyttää olevan loppujenlopuksi melkein ainoa heitä yhdistävä asia.

Nyt en kerkeä enää puimaan tätä enempää. Palaan Leijapoikaan ehkä myöhemmin tai sitten en.

torstai 26. kesäkuuta 2008

Tuhat loistavaa aurinkoa ja Leijapoika (Osa 1)

Tässähän vierähtikin muutama päivä. On ollut töitä ja seliseli. Asiaan:

Luen aika monenlaisia kirjoja. Lähiaikojen lukemiseni kuvaavat tätä aika osuvasti: luen tällä hetkellä klassikkoa (Anna Karenina) ja tietokirjaa (Glover: Ihmisyys), sekä sain juuri luettua Khaled Hosseinin uutuuskirjat.

Ajattelinkin aloittaa noista jälkimmäisistä. Luin ne juuri nurin päin ilmestymiseen nähden : eli ensin Tuhat loistavaa aurinkoa (miksi meinaan koko ajan kirjoittaa kaksi aurinkoa. Röyhkän kirja kummittelee alitajunnassani, kun olen toistaiseksi jättänyt sen vielä kirjaston hyllyyn) ja sitten melkein heti perään teoksen Leijapoika. Turha varmaan edes mainita näiden kirjojen bestseller-asemaa tai myytyjä leffaoikeuksia.

Tarkoitus oli pitää kirjojen välillä väliä – se olisi ollut parempikin, mutta Leijapoika sattui olemaan vain yhtenä kappaleena paikalla koko kirjastopiirissäni, niin pitihän se hakea sieltä kotiin. Raukka oli ihan luettu puhki ja sivut lentelivät. No ehkä käymme viimeinkin asiaan:
Helsingin Sanomien kritiikki osui oivallisesti oikeaan siinä kohtaan, kun puhuttiin Hosseinin kyvystä kirjoittaa tunteita koskettavalla tavalla. Mielestäni eksoottisuus yhdistettynä yleisinhimillisiin tunteisiin vetoavaan kirjoitustyyliin toimii Hosseinin kirjojen koukkuna.

Tuhat loistavaa aurinkoa kertoo lyhykäisesti sanottuna kahdesta naisesta, jotka joutuvat saman suutarin vaimoiksi. Heidän elämänsä on täynnä mitä kamalimpia koettelemuksia ja takaiskuja, mutta ystävyys ja rakkaus kannattelevat heitä syvimmissäkin ryteiköissä.

Leijapojassakin suurena teemana on ystävyys. Amir ja Hassan ovat parhaita ystäviä. Amir on rikkaan ja tunnetun isän poika ja Hassan on isänsä Alin kanssa heidän palvelijoitaan. He ovat vähemmistöön kuuluvia hazaroita (mongolien jälkeläisiä). Amir elää koko elämänsä syyllisyyden tuskissa petettyään ystävänsä. Kirjassa käsitellään myös isä-poikasuhdetta ja tuota syyllisyyden tematiikkaa.

Pidän teosten antamaa kulttuurista ja historiallista tietoa erittäin tärkeänä ja antoisana osana. Vaikka tadzikit, pataanit, hazarat, sunnit, shiiat ja loputtomat vallanvaihdokset ja niihin liittyvät sodat Zahir Shanista neuvostovaltaan, talebaneihin ja aina Irakin sotaan asti tuntuvat äkkiseltään sekavalta, hahmottuu silti kokonaiskuva Afganistanin sodista ja historiasta. Enää Afganistan ei ole minulle pölyinen ja öljyinen paikka jossain Lähi-idässä, jossa kiihkomieliset rättipäät sotivat ja taluttavat naisia burghissaan. Nyt se on paikka, jossa on eksoottisen kaunis luonto ja hieno kulttuuriperintö. Ei unohdeta, että Euroopan ”pimeällä keskiajalla" Lähi-itä oli oikea sivistyksen kehto. Hosseini muistaa kuvata myös tätä rikasta kulttuuriperintöä esimerkiksi mainitessaan jostain (jota en enää muista) kirjailijasta, joka kirjoitti Romeo ja Julia – tyylisen tarinan kauan ennen Shakespearea.

Lyhennän nyt Tuhat loistavaa aurinkoa TLA:ksi (viehkeää). Lukiessani TLA:ta mieleeni nousi välillä Ayaan Hirsi Alin kirjoittama Neitsythäkki. Kirjasta nousi kohu sen rohkean kritiikkinsä ansiosta, ja monet leimaavatkin sen turhan provosoivaksi ja kapeakatseiseksi. Minusta kaikki Hirsi Alin esiin nostamat ongelmat ovat todellisia ja provosoinnin arvoisia, mutta tietenkin näkökulma on vähän kapea.

Hosseini lähestyy samaa aihetta tarinan kautta. Naisia halventava asenne on kulttuurinen ja uskonnollinen, mutta asia ei ole näin yksioikoinen. Muslimit puolustautuvat sanomalla, että heillä on tasa-arvoinen kulttuuri, mutta eri tavalla: heillä naisilla on omat työnsä ja miehillä omansa. Lisäksi he ovat sitä mieltä, että länsimaisen tasa-arvokäsityksen seurauksia ovat vain yhteiskuntamme pornoistuminen, seksismi ja avioerot.

Mielestäni molemmissa kulttuureissa nainen on alistettu miehen seksuaalisen tarpeen vuoksi: länsimainen nainen on alistettu seksiobjektiksi kadunvarsimainoksiin ja auton päälle itseään hinkkaamaan, mutta islamilainen nainen on alistettu burghan alle, ettei hän herättäisi miehissä syntisiä ajatuksia.

Kun sanoin ettei asia ole yksioikoinen, tarkoitin myös sitä, että ei ole olemassa pelkkiä pahoja miehiä ja alistettuja naisparkoja. Toisiaan kunnioittava ja rakastava pariskunta voi elää tasa-arvoisesti missä kulttuurissa tahansa. He elävät vain, kuten muslimit sanovat, erilaisessa tasa-arvossa. On aina niin hankala lähteä sanomaan mitään toisten kulttuurista omasta kulttuurista käsin, mutta silti pitäisi olla sortumatta kulttuurirelativismiin.

Mutta puhunko minä nyt näistä kirjoista vai ihan muista asioista? Osoitan vain sen, että kirjat voivat olla siltoja eri kulttuureihin ja mielenmaisemiin ja näin rikastuttaa ajattelua.

Jatkan myöhemmin vielä tuosta Leijapojasta. Olkoon tämä vasta Osa 1.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2008

pienimuotoinen prologi

Tervehdys! Päätin nyt aloittaa tällaisen kirjallisuutta käsittelevän blogin. Päämotiivi blogilleni on se, että saan käsitellä lukemiani kirjoja vähän syvällisemmin ja jäsentää niiden herättämiä ajatuksia/tuntemuksia kirjallisesti. Tietysti olisi mukavaa, jos joku tuhansien blogien viidakosta tänne eksyisi ja vaikka jotain kommentoisikin!

Ajattelin kirjoittaa ilman oletuksia suuresta yleisöstä tai ihannelukijoista. Tämä on siis kirjoittaja -ja lukijaystävällinen blogi.

Pitemmittä puheitta alan pian väsäämään ekaa oikeaa tekstiä.