keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Helena Sinervo - Runoilijan talossa



Runoilijan talon katto on romahtanut. Symbolisesti latautuneessa kuvassa runoilija Eeva-Liisa Manner tutkii maanjäristyksessä tuhoutunutta omaisuuttaan Elmidor-kodissaan Espanjan Churrianassa. Hän  löytää vanhoja kirjeitä ja valokuvia, jotka vievät hänet takaisin elämänsä taitekohtiin.

Runoilija-kirjailija Helena Sinervon rohkea elämäkertaromaani on varmasti ehtymätön aarre kaikille Mannerin runoja rakastaville. Toisaalta runoilijan kuoleman jälkeen minä-muodossa kirjoitettu elämäkerta voi hämmentää. Kuinka hyvin toinen ihminen voi päästä erakkona pidetyn runoilijan ihon alle? Mistä toinen voi tietää, mitä toinen on ajatellut, tuntenut?

Jätin suosiolla kaikki tällaiset kysymykset sivuun ja antauduin kirjan vietäväksi. Ja se vei. Sinervon kieli on upottavaa. Tekstin analysoinnin sijaan alkaa nähdä kuvia ja tuntea asioita. Tällaista lyriikan ja proosan yhteensulautumista kotimainen kirjallisuus tarvitsee lisää! Pidän Sinervon runoudesta. Se leikittelee sanojen soinnilla, rytmillä ja mitalla. Esimerkiksi Oodeja korvalle on nimensä mukaisesti äänteiden mannaa.

Samaa soljuvuutta Sinervo on siirtänyt proosaan, mutta hän on tehnyt sen Eeva-Liisa Mannerin hallittua henkeä mukaillen. Lyhyet luvut ovat kuin välähdyksiä, pieniä rakennuspalikoita, joiden avulla lukijan silmien eteen muodostuu elävä kuva arvostetusta modernistista.

Sinervo yhdistelee yleisesti tunnettua ja persoonallisia yksityiskohtia. Erakkoluonteinen Manner kaihtoi julkisuutta ja kirjoitti mesenaattiensa nurkissa milloin Espanjassa, milloin Orivedellä tai omissa tiheään vaihtuvissa, mutta aina rapistuvissa asunnoissaan.

Sinervo ei kaihda inhimillisiä oikullisuuksia, sitä kuinka runoilijan tunteet leiskuivat laidasta laitaan, kuinka hän himoitsi pinaattia, katkoi tupakasta filtterit, pelasi pajatsoa kunnes se oli tyhjä, kittasi yksin skumppaa ja raivosi ja äyski.

Ennen kaikkea Mannerin elämäntarinan keskiössä on yksinäisyys ja sen ambivalentti raastavuus: halu eristäytyä ja halu saada rakkautta. Halu luottaa ihmisiin ja pelätä pettymystä. Mitä piilee Mannerin eristäytyneisyyden taustalla? Eikö juuri yksinäisyys saanut hänen mielensä järkkymään?


Ehkä kaikki regressoituvat rakastuessaan, mutta minä, koska minulle ei ole ollut äitiä, olen kokenut liian totaalisen pettymyksen liian varhain; en osaa rakastuessani luottaa siihen ettei elämän lähde katoa. Olen koko ajan tuhoutumisen kynnyksellä, kuolemanpelon vallassa. 

Elämäkerta avautuu särkyneen katon alla vailla varsinaista juonta. Kaukaisen maiseman syvässä rauhassa lukijalle näytetään Mannerin lapsuuden haavat, kivuliaat rakkaussuhteet ja hämmentävä taiteilijakuva.

Näyttäkää minulle tasapainoinen taiteilija niin minä osoitan teille, että hänen työnsä on nollataidetta. 

Suomalaisen sodanjälkeisen kirjallisuuden perinpohjaisesti myllertänyt nero väheksyi ja jopa häpesi omia teoksiaan.

Mannerin suhde ystäväänsä Anna-Liisaan on kirjan keskeisintä ydintä. Suhteessa kulminoituu kirjailijan yksinäisyys, kaipuu toisen luo ja kaipuu jonkinlaiseen uskonnolliseen armahdukseen.

Runoilijan talossa on tiiviis kirja, joka kuitenkin onnistuu valottamaan Mannerin elämää ja persoonaa useasta suunnasta. Sinervo kertoo kirjan jälkisanoissa, että häntä pyydettiin kirjoittamaan Mannerista tietokirjamainen elämäkerta. Kirjailija kuitenkin turhautui alkuunsa, koska haastateltavat "tarjosivat pelkkää kiiltokuvaa."

Ajat ja paikat olivat hämärtyneet ihmisten muisteissa, mutta tapahtumissa oli jotain, joka alkoi elää omaa elämäänsä Sinervon mielikuvituksessa. Hän antoi äänen fiktiiviselle Eeva-Liisa Mannerille ja onnistui tuomaan lukijan lähelle jotain aivan muuta kuin pelkän kiiltokuvan.

lauantai 7. joulukuuta 2013

Henrik Tikkanen - Osoitetrilogia: Kulosaantie 8, Majavatie 11, Mariankatu 26




En muista koska viimeksi olisin nakannut kirjan lattialle raivoissani kesken lukemisen – ja sitten heti poiminut sen lattialta ja etsinyt kohdan johon jäin. Suomenruotsalainen kirjailija ja taiteilija Henrik Tikkanen nousi tunnustuskirjallisuuden ilmiöksi osoitekirjoillaan 70-luvulla. Hän ikuisti omat ja lähimmäistensä synnit tyylillä, jonka rinnalla Karl Ove Knausgård mielestäni kalpenee.


Osoitekirjoja on viisi, mutta varsinaiseksi trilogiaksi lasketaan pienoisromaanit Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977).  Näitä seurasivat vielä Yrjönkatu (1980) ja Henrikinkatu (1982). 

Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena on eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtaloaan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus. 

Näin alkaa trilogian ensimmäinen Kulosaareen sijoittuva kirja, jossa Tikkanen käy läpi sukunsa historiaa etsien syitä perheensä onnettomuudelle. Kohtaloa, eli perheen kirousta vastaan taistelu muodostaa trilogian traagisen pohjavireen. Kirousta aletaan purkamaan ensimmäisistä sivuista lähtien ja Tikkanen kuvaa säälimättömästi perheensä tragedioita: alkoholismia, pettämistä ja itsemurhia.

Lukija pistetään heti aluksi punnitsemaan kertojan luotettavuutta. Tikkanen myöntää olevansa kertojana subjektiivinen ja ailahtelevainen.

Esimerkkinä epäluotettavuudestani todistajana voin kertoa, että isäni kuoleman aikoihin pidin häntä roistona ja äitiäni (melkein) enkelinä. Kun äitini sitten kuoli, olin päinvastaista mieltä.

Tikkasen lapsuus on korutonta, mutta etenkin nuoruusvuosia hallinneet sodat on kirjassa riisuttu kaikesta kunniasta ja sankaruudesta. Vapaaehtoiseksi jatkosotaan ilmoittautunut Tikkanen piti itseään pelkurina. Sotaan lähteminen oli vaihtoehdoista helpoin, koska tällöin ei tarvinut vastustaa yhteisön painetta.

Aiheet ovat raskaita, mutta toisin kuin Knausgård, Tikkanen onnistuu tuomaan tekstiin ilmavuutta ilkikurisella huumorillaan. Tikkasen tyyli on satiirinen ja surkuhupaisat huomautukset saavat pyrskähtelemään ääneen. Tikkanen myös kertoo elämänpiiristään laveammin ja sivistävämmin kuin Norjan kohukirjailija.

Hän piirtää terävää pilakuvaa boheemeista taiteilijapiireistä ja vaikutusvaltaisista suomenruotsalaissuvuista. Tikkanen käyttää hykerryttäviä anekdootteja, jotka saavat kaivelemaan henkilöhistorioita myös kirjan ulkopuolelta. Kuinka todellisia nämä pilakuvat ovat, jäänee arvoitukseksi. Uskoisin, että ne ovat huolella valikoituja ja mielivaltaisesti painotettuja.

Satiirisuudella voi olla myös kääntöpuolensa. Kirjan lattialle heittäminen oli pitkään kumuloitunutta turhautumista kirjailijan kyynisyydellä peiteltyyn itsesääliin. Kertojan kyvyttömyys tuntea rakkautta muita kuin isoäitiä ja lapsuuden ajan koiraa kohtaan teki surulliseksi ja vihaiseksi.

Huokaisin helpotuksesta, kun kuvioihin tuli viimein Märta (uskomaton ymmärtävä, rakastava Märta), sillä heidän rakkaussuhteensa myrskysi ja salamoi. He onnistuivat pitämään suhteensa salassa vuosia puolisoiltaan ja työkavereiltaan Hufvudstadsbladetissa. Rakkaussuhde on kuvattu samaan tyyliin kuin kaikki muukin: vailla häveliäisyyksiä.

Henrik Tikkasen kirjoihin sommittelema maailma hämmentää, vaikka niiden kuvaamasta ajanjaksosta on suhteellisen vähän aikaa. Avioliittoja solmittiin ja pidettiin yllä käytännön syistä. Ihmiset olivat joko porvareita, sosialisteja tai boheemeja. Maailma oli sinipunainen ja mustavalkoinen. Yhtä suoraviivaista oli myös Henrikin vääjäämätön valuminen kohti isänsä kohtaloa, sukunsa kirousta.

Ennen osoitekirjoja luin Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan, jonka vastinpariksi trilogia kitkatta loksahtaa. Ne paljastavat molemmat puolet alkoholismista, mutta muodostavat yhdessä erottamattoman kokonaiskuvan sen aiheuttamasta kärsimyksestä. Se kuva on vihlovan todellinen:  alkoholismia sairastava ei näe kuin oman tuskansa.

Kuten tästä sepustuksesta voi huomata, trilogia sisältää valtavasti aineksia ja pohdittavaa. Mutta jos niitä yrittää sitoa suurempaan konseptiin, törmää subjektiivisesti värittyneeseen todellisuuteen ja erittäin hallitsevaan persoonaan. Siksi osoitekirjoista oli yllättävän hankalaa kirjoittaa mitään yleispätevää. Oli vain perattava omia reaktioita lähtien siitä kirjan viskomisesta. Vihastuminen on kuitenkin hyvä tunne, koska se saa ajattelemaan. Sekin on vain yksi monista pätevistä syistä lukea osoitetrilogia.

Tikkasta on ruodittu monissa blogeissa. Hänen kanssaan aikaa ovat viettäneet muiden muassa Jaana, Sara, Niina T. ja Hanna.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Yksi lempirunoistani

Pentti Saarikoski - Mitä tapahtuu todella? (1962)