En pystynyt lukemaan Mediahuoraa

En tiedä teenkö nyt kamalan synnin, jos avaudun kirjasta, jota en lukenut loppuun.

Jaksoin sivulle 38, jolla esiteltiin jo ties kuinka mones ajankuvaan sopiva, nihilistinen paskapää-henkilö.

En tiedä johtuuko vastareaktioni siitä, että olen itse media-alalla ja yritän väistellä lehtialan kyynistävää vaikutusta, mutta jokin tökkäsi tässä ja pahasti.

Kirja loi ärsyttävän muka-ajankohtaista kuvaa yhteiskunnasta ja mediasta. Se teki sen piirun verran liioitellen, siis niin että kaikki se kuona korostui epärealistisella ei-samaistuttavalla tavalla, mutta tuntui silti jotenkin tutulta ja käsitellyltä: tylsältä.

Siis jos haluan itselleni tällaisen tunteen, voin avata Seiskan. Ei minun tarvitse kahlata läpi valtavaa romaania täynnä epäuskottavia vääntämällä väännettyjä karaktäärejä.

Ja ne helvetin facebook-statukset. Siis ei. EI!

Ehkä kirjan loppu olisi ollut kuitenkin mukava ja opettavainen, mutta en valitettavasti tule koskaan pääsemään sinne asti. Se vain oli äärimmäisen pitkästyttävää. Mielestäni pelkällä kyynisyydellä ei vain ole mitään sanottavaa.

Murakami: Silakkasadetta ja seksikorvia



Tässä kannessa sataa silakoita.

Haruki Murakami on kirjailija, jonka teokseen tartuin vahingossa. Sikäli erikoista, sillä en ole mikään riskinottaja kirjojen suhteen. Tästä voidaan myös päätellä, etten ole seuraillut kirjapiirien kuhinaa, enkä lukutoukkien suosituksia.

Kafka rannalla vain osui käteeni palautettujen kirjojen hyllystä. Onneksi. Se imaisi heti kummallisen tuntuiseen maailmaansa, jollaiseen en ole tutustunut sitten Saramagon.

Murakami kirjoittaa surrealistista maagisrealismia, jossa toden ja fantasian rajalla käyskentely etenee hiuksen hienosti ja kutkuttavasti. Juuri niin kuin sen pitää.

Murakami on tyylikäs ja skarppi – viileä etten sanoisi. Intertekstuaalinen viite ei jäänyt vain houkuttelevaksi kirjan nimeksi. Eli sinä, joka rakastat napata huikean seikkalun välistä filosofisia palloja ja klassisen musiikin knoppitiedoilla kyllästettyjä tärppejä, tartu Murakamiin (joku tosin kritisoi tätä namedroppailuksi, mutta perkele. Kyllä namedroppailukin kiinnostaa. Sehän on aina ylistys).

Vaikka kirjojen mystinen tunnelma perustuu taikurimaisin elkein luotuihin arvoituksiin, myös niiden henkilöhahmoista löytyy viehkeää imua. Murakami loisi persoonan vaikka kivellekin (niin hän taitaa myös tehdä). Kuin kaupan päälle kirja tarttuu pariin tabuun.

Rantakafkan lisäksi olen lukenut kapoisamman Sputnik rakastettuni. Suuri lammasseikkailu on vielä vaiheessa. Murakami-neitsyitä kehotan aloittamaan jommasta kummasta ensin mainitusta. Vetoan myös heidän kärsivällisyyteensä varsinkin teosten aluissa. Ensisivuilla tarinat tuntuvat laahaavan, kunnes lopulta seikkailu vie mennessään: yhtäkkiä ihmettelet kissojen ajatuksenjuoksua ja sitä, miten paljon yksittäinen vaatekappale voi piirtää esiin henkilöhahmon luonnetta. 

Henki pihisee

Tervehdys,

Olen varmasti menettänyt jokaisen kaksi lukijaani tällä kuolemanhiljaisuudella. Totuus on se, etten ole paljoa lukenut muuta kuin lehtiä ja tuossa aiemmin keväällä tuli luettua lähinnä opinnäytetyötä varten. Tällä hetkellä yritän leikkiä oikeaa toimittajaa.

Mutta asiaan. Nyt olen löytänyt jälleen kirjojen luokse ahkerammin. Kiitos tämä on ihanaa!

Olen suorastaan suurkuluttanut Murakamia, enkä malta odottaa, että pääsen raottamaan sitä surrealistisen hilpeää maailmaa tänne.

Siihen asti jätän tämän blogin vielä toistaiseksi roikkumaan lempikirjani sitaattien varassa (luin Olemisen sietämättömän keveyden tuossa jokin aika sitten uudestaan).

" En voi käsittää sitä muuten kuin ettei rakkaus ollut hänen julkisen elämänsä jatke vaan sen vastapooli, että rakkaus merkitsi hänelle halua antautua kumppaninsa armoille. Joka jättäytyy toisen valtaan kuin sotilas sotavankeuteen, joutuu luopumaan ennalta kaikista aseista. Ja voimatta aseettomuudessaan puolustautua mahdollisia iskuja vastaan toisen valtaan jättäytynyt saattaa vain kysellä, milloin isku tulee."

- Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

Toinenkin kohta, joka lohduttaa teinisielua kuin silloin aikonaan de Mello, joka puhui tunteista ohimenevinä pilvinä.

"Ihminen ei voi koskaan tietää, mitä hänen tulee haluta, sillä eläessään vain yhden elämän hän ei voi verrata sitä edellisiin tai korjailla sitä seuraavissa. - - Kerran tapahtuva on kuin koskaan tapahtumaton. Jos ihminen saa elää vain yhden elämän, hän ei tavallaan elä lainkaan."

Tulee mieleen elokuva Mr. Nobody. Lohtua hakevat katsokaa! Ei ole olemassa huonoja päätöksiä tai sattumia. Ne vain on. Miten mukava ajatus nykyihmiselle, jolla ei muuta tunnu olevankaan kuin vastuuta.