keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Michael Cunningham - Illan tullen

Hengästyttävän tiheän Matkalla-kirjan jälkeen Michael Cunninghamin tuorein teos Illan tullen (By Nightfall, 2011) tuntui raikkaalta ilmalta. New Yorkin taidemaailman ja rutinoituneen avioliiton kulisseihin upotettu tarina oli alusta loppuun viihdyttävä ja nopeasti luettu.

Illan tullen on kuvaus kauneuden tavoittelusta. Se kertoo ihmisen pakottavasta tarpeesta etsiä jotain maallisuudesta irrallaan olevaa kokemusta, aitoa taide-elämystä, johon on lyöty ikuisuuden sinetti. Vaikka avaruusoliot kaivaisivat maata tuhansien vuosien päästä ja törmäisivät Rodinin pronssiveistokseen, he ymmärtäisivät jotain olennaista ihmisyydestä. Joskus voi vain käydä niinkin, että taiteen sijaan estetiikanhakuinen ihminen etsii ikuista kauneutta, elämän pakotietä, toisesta ihmisestä.

Kirjan päähenkilön, Peter Harrisin ja hänen vaimonsa Rebeccan elämä on vuosien saatossa synkronoitunut mukavaksi parisuhdevalssiksi, joka keinahtelee hyvällä maulla tehtyjen taidekauppojen, laadukkaiden viskien ja kalliiden, mutta käytännöllisten pikkutakkien ja kotelomekkojen hienostuneessa maailmassa.

Newyorkilainen Peter on taidegalleristi ja Rebecca on päätoimittajana taidelehdessä. Peter kuvittelee tuntevansa vaimonsa läpikotaisin. Hän yrittää ennakoida jokaisen kohtauksen kulun heidän arkisessa parisuhdenäytelmässään, ja valikoi huolella omat vuorosanansa. Hän aistii vaaralliset ilmapiirinmuutokset pienimmästäkin eleestä.

Pidän Cunninghamin taidokkaasti luoduista dialogeista ja varsinkin niiden väliin ujutetuista ajatuksista, jotka raottavat näkymän puhujan todellisiin motiiveihin. Kirjailija näyttää, miten ihminen sanoo jotain ja tarkoittaa toista. Joskus sanat tosin eivät tottele. Niistä tulee viestejä, jotka eivät välity toivotulla tavalla. Ja Peter Harris huomaa heti, mihin kohtaan ihmistä sanat uppoavat.

Peterin ja Rebbecan elämä on siis ehtinyt seestyneeseen keski-ikään. Pariskunnan aikuinen tytär, Beatrice, on jo muuttanut omilleen ja avaran loft-asunnon sopivasti särmikkäät taulut ovat suorassa ja baarikaapista löytyy tarpeeksi viiniä. Mutta harmonia särkyy, kun Rebeccan pikkuveli, Mizzy, muuttaa heille asumaan väliaikaisesti. Hän on hukassa, kaunis, nuori ja itsetuhoinen.

Mizzystä tulee Peterin patoutuneiden halujen kohde. Hän näkee Mizzyssä mahdollisuuden korjata tyttärensä kohdalla tehdyt virheet ja saada takaisin vaimonsa nuoruuden kauneus. Cunninghamilla olisi mahdollisuus keikauttaa tarina kunnolla sijoiltaan, mutta hän päätyy hienostuneempaan ratkaisuun, ehkä jopa hieman laimeaan, kovin elämänmakuiseen. Kirja ei tarjoa pakotietä lukijallekaan.

Illan tullen on hieno ja viihdyttävä teos. Pidin erityisesti taidemaailman kuvauksesta ja lukisinkin estetiikan ja taiteen palvontaa mielelläni lisääkin. Tietääkö joku vinkata tällaisia teoksia?

Ainoa asia, mikä minua hiukan häiritsi tässä, oli Peterin suhde Beatriceen. Se tuntui hieman päälleliimatun oloiselta. Suhde etäiseen tyttäreen tunki tarinan väleihin tiheästi ja selittämättömästi, aivan kuin se olisi yrittänyt todistaa olevansa jotain muuta kuin pääkertomuksesta irrallaan oleva sivujuonne.

Myöskin teksti liukeni kaikessa keveydessään aika nopeasti mielestä lukemisen jälkeen. Toisaalta tasoja alkaa löytyä, kun kirjalle antaa aikaa ja ajatusta. Eniten ylistettävää löydän Cunninghamin kauneuden oivailluksista, joiden kuvaus ei kuitenkaan mene missään vaiheessa yli: pinnalta voi kiiltää ihanasti, mutta aito, uneton tuska ja epäilys tekevät lukukokemuksesta todentuntuisen. Kaiken kukkuraksi olen onnellinen siitä, että ostin tämän teoksen kirjahyllyyni. Se on kaunis ja elegantti esine.

lauantai 23. helmikuuta 2013

Jack Kerouac - Matkalla


On the Road: Sal Paradise / Kerouac (Sam Riley) ja Dean Moriarty / Cassady (Garrett Hedlund)



Paikkasin kulttiteoksen kokoisen aukon sivistyksessäni lukemalla beat-pioneerin Jack Kerouacin teoksen Matkalla (On the Road 1957).

Kerouacilla pyyhkii postuumisti hyvin: Matkalla ilmestyi viime kesänä elokuvaversiona ja tälle vuodelle valmistuu vielä toinenkin filmatisointi, joka perustuu hänen teokseensa Tuuliajolla Big Surissa. Lisäksi Kerouacin entisen heilan, Joyce Johnsonin, kirjoittama Kerouac-elämäkerta ilmestyi vastikään suomeksi käännettynä.

Elämäkerrallisuudesta on syntynyt myös Matkalla-teos. Sen keskushahmot muodostuvat beat-sukupolven soihdunkantajista, Neal Cassadysta, Allen Ginsbergistä ja William S. Burroughsista ja tietenkin tarkkailijan ja raportoijan roolissa on Kerouac itse. Luin kirjan alkuperäisversion, jossa käytetään alter egojen sijaan oikeita nimiä.

Matkalla on tajunnanvirran vyöry. Legenda kuuluu, että Kerouac hakkasi tekstin spontaanin kiihkon vallassa katkeamattomalle paperirullalle ilman kappalejakoja. Vaikutelma on kuumeinen: rivit kiidättävät beat-sukupolven levottomia nuoria läpi sodanjälkeisen ja kaksinaismoralistisen Amerikan, yhteiskunnan, jolle he julistivat avoimen sodan aseinaan huumeet, seksi ja jazz-musiikki.

Kerouac ei kuitenkaan jätä hurmiossaan kuvaamatta pienempiäkään yksityiskohtia tai vastaavasti maalamatta suuria ohikiitäviä maisemia: salviatasankoja, puuvillapeltoja tai pölyäviä aavikoita. Eniten hän kirjoittaa kuitenkin Neal Cassadysta. Hän on tarinan liikkeellepaneva voima ja Kerouacin naiivin ihailun kohde: pummien pummi. Cassady on myös Ginsbergin kuuluisan runon, Howlin, rietas protagonisti.

Ihana Marylou / LuAnne (Kristen Steward) lukee Proustia.


Matkalla ei ole juonellinen kirja vaan sukupolviromaani, erään ajanjakson kuvaus.  Tie on sen eteenpäin kiirehtivää liikettä kuvaava symboli: avoin ja täynnä uusia mahdollisuuksia. Kaikesta huolimatta tarinan elämänjanoiset nuoret eivät täysin pääse pakoon menneisyyttään, traumojaan tai ihmissuhteitaan. Kerouac yrittää karistaa mielestään kuolleen isänsä haamua ja Cassady etsii kadonnutta juoppo-isäänsä jokaisesta vastaantulevasta katuojasta.

Kirjan elokuvaversio oli mielestäni liian seesteinen ja huolellinen. Se ei tavoita samanlaista neuroottista kiihkoa kuin kirja. Teksti synnytti aivan omanlaisensa tunnelman, vapauden kaipuun ja vaaran tunteen. Vaara syntyy 180 kilometrin tuntivauhtia tehdyistä ohituksista kapeilla vuoristoteillä ja maan läpi kulkemisesta ilman rahan tuomaa turvaa, mutta ennen kaikkea ylistän sellaista vaaran tunnetta, joka korostuu vasten tätä päivää. Se syntyy siitä, kun ihminen murtautuu ulos yhteiskunnan yksilölle sovittamista määreistä.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Viktor E. Frankl - Ihmisyyden rajalla


"Dostojevski sanoi kerran: 'On vain yksi asia, jota pelkään: etten ole kärsimysteni mittainen.' Nämä sanat tulivat usein mieleeni tutustuessani marttyyreihin, joiden käyttäytyminen leirissä, joiden kärsimys ja kuolema todistivat, ettei perimmäistä sisäistä vapautta voida menettää."

Ihmisyyden rajalla on itävaltalaisen psykiatrin kirjoittama kuvaus keskitysleirien elämästä. Viktor E. Frankl kirjoittaa omista kokemuksistaan. Niiden pohjalta hän kehitti myöhemmin psykoterapian muodon, logoterapian. Logoterapian ytimessä on olemisen tarkoituksen löytäminen.

Frankl joutui leirillä tämän kaikkein perimmäisen kysymyksen juurelle. Mistä löytää elämälle tarkoitus, halu elää, kun ihminen on riisuttu perustarpeistaan, toivosta ja vapaudesta, erotettu omista rakkaistaan. Mitä valintoja ihminen voi tehdä tilanteessa, kun häneltä on viety päätäntävalta kohtalonsa suhteen ja jäljelle jää vain kärsimys vailla tietoa sen päättymisestä?

Franklin mukaan ainoa vaihtoehto on tulla kärsimystensä mittaiseksi, kantaa ristinsä suoraselkäisesti loppuun asti. Kun ihmisellä ei ole enää mitään, hänelle jää viimeinen valinta: vapaus valita oma suhtautumisensa kohtaloonsa.

Frankl kuvaa leirin psykologisia vaiheita ja vankien ja vartioiden valitsemia sosiaalisia rooleja. Hän selittää, miksi toisista vangeista tuli julmia kapoja, opportunistisia luottovankeja, ja toisista tuskan kirkastamia marttyyrejä.

Kirja on vain 120 sivua pitkä, mutta se rakentaa konkreettisen kuvan leirin tuhovoimasta. Se ei kuitenkaan pohjimmiltaan kerro vain historiallisen joukkomurhan raakuudesta vaan inhimillisyydestä ja elämän arvokkuudesta.

Kirjan loppuosa keskittyy Franklin kehittämän logoterapian esittelyyn. Psykiatrin mukaan 20. vuosituhannen joukkoneuroosi on eksistentiaalinen tyhjiö: elämän tarkoituksettomuus. Nihilistisen aikamme ongelmat, masennus, alkoholismi ja itsemurhat, johtuvat valintojen loputtamasta vapaudesta ja onnellisuuden harhasta.

Frankl lainaa useaan otteeseen Nietzschen ajatusta: "Kun tietää elämälleen miksi, kestää melkein mitä tahansa miten." Elämän tarkoitus on jatkuvasti muutoksen tilassa oleva jännite nykyisen minän ja tulevan, kehittyneen minän välillä. Ihmiselle jää vastuu ymmärtää oman elämänsä ainutlaatuinen potentiaali. 

Ihmisyyden rajalla -teosta ei voi olla lukematta ilman omakohtaista pohdiskelua. Se haastaa ja ravistelee. Se pakottaa miettimään elämän perimmäisiä kysymyksiä, muttei tarjoa valmiita vastauksia.