Märta Tikkanen - Miestä ei voi raiskata

Kuva: Kirjasampo.fi

-Tarvitsen vain erästä tietoa, sanoo hän nyt asianajajalle. Mitä seuraamuksia lain mukaan on miehen raiskaamisesta?
[- -]
 - Nyt minä en ymmärrä mitä rouva Randers tarkoittaa. Naista ei rikoslain 20. luvun mukaan voida syyttää raiskauksesta. Ainoastaan miestä. Miestä voi rangaista mutta häntä ei voi raiskata.

Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata kuuluu ylöskirjaamattoman "luettavat merkkiteokset" -listaani. Kirja ilmestyi vuonna 1975 ja aiheutti valtavan kohun. Muistan erään haastattelun, jossa Tikkanen sanoi, että häneen kohdistui noihin aikoihin avointa vihaa ja halveksuntaa. Häntä saatettiin huoritella kadulla päin naamaa. Elettiin vielä aikaa, jolloin laki ei pitänyt oman aviopuolison raiskausta rikoksena.

Kirjan päähenkilö, Tova Randers on keski-ikäinen kirjastonhoitaja ja kahden lapsen yksinhuoltaja. Hän on juhlistamassa vaatimattomasti syntymäpäiväänsä pihvi-illallisella, kun seuraan lyöttäytyy mies. Tova ei haluaisi mennä yksin tyhjään kotiin. Pojat ovat isänsä luona.

Hän menee miehen luo yömyssyille, muttei halua muuta. Mies ei anna vaihtoehtoja ja raiskaa Tovan. Tästä saa alkunsa kirjan kostotarina. Miehen vankeusrangaistus (jos Tovaa edes uskottaisiin) ei riitä Tovalle. Hän haluaa silmän silmästä ja hampaan hampaasta.

Kosto ei kuitenkaan ole ainoa motiivi raiskata miestä. Hän haluaa uhrata itsensä varoittavan esimerkin toivossa. Hän haluaa, että raiskaavat miehet ymmärtävät tekonsa aiheuttaman syvän tuskan ja nöyryytyksen.

Mikä kulttuuri se on jolle on tunnusomaista että miehet raiskaavat naisia mutta naiset eivät miehiä. [- -]
Naisten naisellisuutta voidaan halventaa tuhansilla tavoilla. [- -] Mutta voivatko naiset halventaa miesten miehisyyttä? Voidaanko miehisyyttä yleensä nöyryyttää? Vai onko se mahdotonta? Koska kaikki naisten sukupolvet ovat kunnioitettavasti jättäneet raiskaajansa raiskaamatta. Eikö ole aika ajatella asiaa uudelleen? Niin ettei vielä yksi sukupolvi.

Tovan kostosuunnitelmien ohella kirja käy läpi naisten ja miesten välisiä valta-asetelmia työelämässä ja parisuhteessa. Tovalla on naispuolinen pomo, joka pitää neuroottisesti huolta siitä, ettei kukaan näe hänen (naisellisia) tunteitaan. Naiseutta edustaa myös käsilaukku, jonka pomo piilottaa näkyvista työhuoneessaan.

Avioliitossa Tova joutui ottamaan hiljaisen kärsijän roolin, vaikka molemmilla oli rakastajansa. Hän oli kuitenkin lopulta aina se, joka korvattiin nuoremmalla. Vaikka kirja on suhteellisen lyhyt, 184 sivua, mieleeni nousee nyt mitä moninaisempia teemoja, joita kirja sivuaa naisen taakkoina aina äitiyden varjopuolista raskaaksi tulemisen pelkoon.

Kirjan nimi antaa ymmärtää paljon loppuratkaisusta. Se ja puhdas logiikka: mies on tässä asiassa toiminnan alku, eikä aktia voi suorittaa ilman tämän seksuaalista halua. Se ei kuitenkaan vastaa kaikkiin kysymyksiin. Voiko mieheyttä halventaa samalla tavalla kuin naiseutta, ja pitääkö voida? Hukkuuko se miekkaan, joka siihen tarttuu? Täytyykö naisen hallita maailmaa miehen keinoin? Taistella?

Vallitsevat sukupuolirakenteet tuodaan kirjassa ihmisen tasolle. Mieskuva tosin tulee brutaalisti jyrätyksi – ainakin niiden miesten osalta, jotka alistavat henkisesti ja/tai fyysisesti. Mutta jonkinlaisen poikkeuksen tässä tekee kirjan loppu, joka sijoittuu varsinaisen kostotarinan ulkopuolelle.

Paljastamatta kuitenkaan enempää, lopun merkityksen pohtiminen loksautti aivonystyräni sijoiltaan. Halusiko kirjailija viestittää, että miehen halu ottaa nainen väkisin, on mieheen sisäänrakennettua, joka voi purskahtaa esiin vahingossa, ikään kuin tämä toimisi syyntakeettomasti? Vai tarkoittiko se, ettei raiskaaja ole aina läpeensä paha, vaan jopa lähimmäinen? Tai ehkä lopun käänne oli vain todiste siitä, että Tova oli epäonnistunut mahtipontisessa tavoitteessaan. Raiskaukset saavat jatkua sukupolvesta toiseen. Te, jotka olette kirjan lukeneet, kertokaa mielipiteenne näistä lohduttomista tulkinnoista.

Kaiken kaikkiaan, ymmärrän nyt paremmin, miksi Märta Tikkanen on lunastanut paikkansa feministien ihailemana kirjailijana ja eräänlaisena esitaistelijana. Tikkanen uhrasi itsensä vihan maalitauluksi ja tasoitti tietä seuraavan sukupolven naiskirjailijoille, kuten Anja Snellmanille, ja sellaisille kirjoille kuin Pelon Maantiede ja Sonja O. kävi täällä.

Kiinnostaisi tarttua Tikkasen, tai oikeastaan molempien Tikkasten tuotantoihin vastaisuudessakin. Etenkin Henrik Tikkasen omaelämäkerrallinen osoitetrilogia ja Märta Tikkasen runollinen vastine Vuosisadan rakkaustarina ovat päässeet luettavien merkkiteosten listalle. Seuraavaksi käsittelyssä samalta listalta Salman Rushdien Saatanalliset säkeet.

Sylvia Plath - Lasikellon alla ja Sylvia Plathin päiväkirjat

Lasikellon alla joutuu hengittämään omaa kitkerää myrkkyään. Ympäristöllä ei ole väliä – Pariisi, Venetsia, Rooma – lasikellon alta ei näe masennusta pidemmälle. Kuolema tuntuu ainoalta pakokeinolta. Tähän päätyy Esther Greenwood, nuori lahjakas opiskelija Sylvia Plathin omaelämäkerrallisessa klassikkoromaanissa Lasikellon alla.

Esther on saanut kuukauden stipendin New Yorkiin. Hän pääsee avustamaan muotilehteä muutaman muun tytön kanssa. Lupaavalle ja lahjakkaalle tytölle aukeaa portti suurkaupungin huvituksiin. On hulppeita illallisia, ylellisiä lahjoja, uusia uramahdollisuuksia, palavasilmäisiä miehiä. Esther elää unelmaa, mutta hän menettää kyvyn nauttia siitä.

Masennus alkaa saada otetta Estheristä, kun hän ei pääse haluamalleen kirjoittamiskurssille. Esther joutuu palaamaan kesäksi kotiin, jossa hän alkaa kunnianhimoisesti kirjoittamaan romaania. Hän suhtautuu vainoharhaisesti naapurinrouviin, eikä yhtäkkiä löydäkään voimia nousta sängystä. Esther eristäytyy omiin oloihinsa ja alkaa kaivata kuolemaa. Eräänä päivänä Esther liki onnistuu itsemurhayrityksessään ja joutuu laitoskierteeseen.

Plath kuvaa uskottavasti masennuksen luomaa näköalattomuuden harsoa, mutta tekee sen ilman turhaa sentimentaalisuutta. Tässä kohtaa on hankala olla kirjoittamatta eteenpäin mainitsematta Plathin omaa elämää, sillä luin heti kirjan perään Sylvia Plathin päiväkirjat, jotka hänen miehensä Ted Hughes on toimittanut (ja sensuroinut) postuumisti. Tosin ajanjaksoa, jota Plath ainoaksi jäänessä proosateoksessaan kuvaa, ei löydy päiväkirjoista.

Selitys löytynee Estherin tarinasta, sillä on vaikea sanoa kumman masennus vie häneltä ensiksi: elämänhalun vai kyvyn kirjoittaa. Kynä ei pysy kädessä, ja sanoista tulee mahdottomia harakanvarpaisia väkkyröitä paperille.

Mielisairaala 1950-luvulla on mielenkiintoinen miljöö. Mielisairauksia hoidettiin muun muassa insuliinishokki-hoidolla, jossa potilaalle annettiin insuliinia injektioina. Potilas vaipui horrokseen ja lopulta insuliinikoomaan. Esther kuvaa, kuinka hänen koomasta herättyään oli pakko juoda mehua. Se oli glukoosia, jota ilman potilas olisi kuollut. Hurjaa.

Lasikellon alla ei ole ainoastaan kertomus masennuksesta, vaan myös toipumisesta. Tarina valaa uskoa Estherin pelastettuun tulevaisuuteen. Kirja ilmestyi Englannissa salanimellä Victoria Lucas tammikuussa vuonna 1963. Sylvia Plath tappoi itsensä helmikuun 11. päivä.

Tämän tietäminen antaa kirjalle pakostakin dramaattisen sävyn. Plathin ja Hughesin elämää on kaiveltu heidän tuotostensa ympäriltä. Heistä on kirjoitettu lukuisia kirjoja, tehty dokumentteja ja elokuva. Traagisuus ei pääty Plathiin. Myös hänen poikansa tappoi itsensä. Niin kuin tässä ei olisi tarpeeksi, myös Hughesin rakastaja Assia Wevill teki kopioitsemurhan ja tappoi kaasulla myös heidän yhteisen lapsensa. Ja kyllä, myös Assiasta on tehty kirja.

Plathin elämän ympäröimien tragedioiden ja avio-ongelmien julkinen puntaroiminen kiinnostaa monia kyseenalaisella (joskin myös hyvin inhimillisellä) tavalla paljon enemmän kuin Hughesin tai Plathin kaunokirjallinen tuotanto. Minua vähän nolottaa myöntää, että tuhahdin, kun Hughes kirjoitti tuhonneensa Plathin päiväkirjan, joka oli kirjoitettu hieman ennen hänen itsemurhaansa. Ikään kuin minulla olisi oikeus tietää. Onko meillä oikeus tietää?

Uskon, että Hughes teki oikein. Plathin päiväkirjat ilman likaisia paljastuksia ja itsemurhan hautomisia antavat lukijalle mahdollisuuden keskittyä olennaiseen. Ne piirtävät kuvan kunnianhimoisesta, herkästä ja älykkäästä kirjailijasta. Päiväkirjat ovat antoisaa luettavaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita runoudesta, kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.

Päiväkirjoista on havaittavissa selkeä kehityskaari. Vuosien varrella hän kasvaa kirjoittajana kohti omaa voimakasta ilmaisutyyliään. Itsetarkoituksellinen ja mahtipontinen maalailu karisee pois ja jäljelle jää rönsyistä tislautunutta rajua tekstiä, joka menee selittämättömästi ihon alle - kuin Plathin parhaat runot.

Plathin kaunokirjallisuuden ja päiväkirjojen välillä on yllättävä ristiriita, joka voi selittyä sillä, että Plath kirjoitti terävimmän runoteoksensa Arielin vasta näiden päiväkirjojen ja avioeron jälkeen. Päiväkirjassa hänen rakkautensa Ted Hughesiin on hieman alistuvaa. Hän palvoo neroa miestään ja asettaa hänet jalustalle. Rivien välistä on tulkittavissa, että hän katsoo sormien läpi monia asioita.

Proosateoksessa ja etenkin runoissa Plath on voimakkaampi, feministinen hahmo. Hänen elämänsä miehet, Hughes ja hänen isänsä (joka kuoli Plathin ollessa kahdeksanvuotias) sulautuvat yhdeksi hirviöksi, vampyyriksi, joka imee hänet kuiviin.

Voisin varmaan kirjoittaa Plathista loputtomiin, mutta tyydyn nyt laittamaan loppuun pätkän runosta Lady Lazarus.

Herr God, Herr Lucifer

Beware

Beware.


Out of the ash

I rise with my red hair

And I eat men like air.

Lasikellon alla -teoksesta on kirjoitettu myös blogeissa Järjellä ja tunteella ja Lumiomena.