Puhuu mainosten kanssa

Hei blogi ja mainosbotit!

Ilostuin parista koruttomasta kommentista, jotka tänne oli jätetty. Vastasin jopa yhteen hehkuttaen Nylénin ehdottomuutta ja loogistunteellisia perusteluita. Klikatessani näitä riittoja ja annoja päädyin kirjanettikauppoihin (joista toinen myi kristillisiä opuksia!). Todella karvas pettymys! Mistä lähtien tällaista piilomainontaa on harrastettu kirjablogeissa?

En minä halua tänne blogiin mitään mainostyyppejä kalastelemaan ostajia tai klikkauksia (on muuten epätoivoista toimintaa, jos niitä täältä yrittää hakea). Tämä vilunkipeli sai aikaan samanlaisen tunteen, joka tulee kun saa tekstiviestin, jota sitten kiinnostuneena avaa ja paljastuu, että kyseessä on ilmoitus Lindexin alusvaatealesta tai pahimmassa tapauksessa kutsu jonnekin sedulaan.

Todella masentavaa. Kirjallisuuteen syventyviä tekstejäni kommentoi vain kapitalismi. Olen rikki! Toisaalta mainosriitta sai minut pohtimaan Nylénin kiistatonta erinomaisuutta. Luen parhaillaan Halun ja epäluulon esseitä ja meneillään on tiedemies Enqvistin uskonnonvastaisen retoriikan jyräys.

Nylénin rakentama dialogi uskonnottomien ja uskonnollisten välillä on kiinnostavaa varsinkin, kun oma uskonnottomuuteni on näiden tulistusten maalitauluna. Hän ampuu suoraan niihin ehdottomiin ajatuskulkuihin, joita olen pyöritellyt päässäni ainakin nuorempana.

Ehdottomuus on mielenkiintoinen näkökulma Nylénin teksteihin. Nuorena luin paljon Linkolan tekstejä ja saarnasin lihansyönnin paheesta niin, että lähipiiri kyllästyi totaalisesti. Ajan myötä mielipiteiltä katkeaa yleensä terävin kärki ja asenteet pehmentyvät. Nylénille tämän kaltainen änkyröivä moralisointi on kuitenkin aukotonta loogista perustelua. Se on virkistävää ajassa, jossa kaikki tuntuu olevan pinnallisesti ok ja sallittua  ilman syvempiä arvoja.

Nylén saa ajattelemaan lämpimästi konservatismista ja traditioista, kun hän asettaa ne vastakkain länsimaalaisen häikäilemättömän kulutusjuhlan, eläinten alistamisten ja luonnon raiskauksen kanssa. Olen sitä mieltä, että tarvitsemme lisää änkyröintiä, lisää kyseenalaistusta ja kumartelemattomuutta vallitsevien olosuhteiden edessä. Haluan enemmän nyléneitä ja vähemmän mainosriittoja!

Riku Korhonen - Lääkäriromaani

Olen jo jonkin aikaa uppoutunut kirjoihin, jotka vievät mieleni jonnekin muualle: romanttisiin kartanoihin, alkukantaiseen kaamokseen, vuosikymmenien taakse tai maailmaan, jossa kissat osaavat puhua. Suomalaista, tähän päivään uppoavaa realismia koin viimeksi Itkosen muodossa muutama kuukausi sitten (eikä se hirveästi maistunut).

Olen hieman vierastanut sellaista laman ja sodan jälkeistä postraumaattista ja melankolista suomikuvaa ja ns. kuumia aiheita käsitteleviä ajankohtaisromaaneja, jotka pursuavat persuja, syömishäiriöitä, tuulipuvuista kahisevia lähiöitä ja arjelta maistuvia parisuhdekriisejä. En tiedä, voiko Riku Korhosen Lääkäriromaania lyödä tyylipuhtaasti tähän kastiin, mutta jonnekin sinne sen luokittelen omassa lukemisen kontekstissani.

Lääkäriromaani on poliitiikan- ja seksintäyteinen (en käyttäisi kuitenkaan sanaa seksikäs) parisuhderomaani. Kirja kertoo Niklaksen ja Innan suhteesta, joka käpristelee surun, kuoleman ja vuosien paineessa. Niklas yrittää hoivata heidän rakkauttaan, mutta löytää tarkoitukseen vain vääriä lääkkeitä.

"Rakkaus on parantamista. Mutta joskus sattuu hoitovirheitä.”

Kuten hyvän kirjailijan kuuluukin, Korhonen on tarkka luodessaan hahmojaan ja porautuessaan naisena ja miehenä olemisen luonteeseen, ja varsinkin viimeksi mainittuun: viettien pakottaman miehen pyristelyyn. Joku voisi ulkokohtaisesti kommentoida Niklasta tai jopa kirjailijaääntä sovinistiksi, mutta näen miehen osan tässä tasa-arvoisen lohduttomana, jollei se ole jopa hirveämpi. Naisena olemisen toivottomuus on suoraa seurausta miehen kyvyttömyydestä rakastaa.


"Jos miehistä tulee näitä, missä on naisen toivo?"


Korhonen on onnistunut tallentamaan jotain erittäin olennaista hötkyilevästä ajastamme. Hän saa lukijan kokemaan sen kaikessa aitoudessaan sekä hyvässä että pahassa. Pahaa tekee juuri se, mikä saa minut välillä vierastamaan nykykirjallisuutta. Se onnistuu kuvaamaan sellaista liian tutun oloista, kyynisyyteen kääriytyvää pahoinvointia, joka tuntuu purkautuvan puhtaana ilkeytenä ja väkivaltana, henkisenä ja fyysisenä, itseä ja muita kohtaan. Siinä on jotain viiltävää kylmyyttä, joka myrkyttää kartanoromantiikalla kuorrutetut hattara-ajatukseni.

Vaikka tarinaa on ryhditetty maailmanpolitiikalla, en pidä sitä teoksen olennaisimpana antina muutoin kuin yhtenä osuvana viittauksena miehisyyden rappiosta ja raakuudesta sotien, väkivallan ja valtataistelujen maailmassa.

Romaanissa siteerataan Hemingwayn kirjoittamisen ytimeen pureutuvaa toteamaa: "Kirjoita todenmukaisin lause, jonka tiedät." Suitsutukseksi täytyy todeta, että sen Korhonen ainakin osaa. Sen verran iso annos realismia tuli tämän kirjan osalta nieltyä ja vieläpä ahmien.

Ian McEwan - Sovitus

   Joskus tekee ihan hirveästi mieli katsoa joitain elokuvia, mutta kieltää ne itseltään, koska kirja on lukematta. Ian McEwanin Sovitus (Atonement 2001) oli sellainen. Sen verran kuitenkin elokuva pääsi pelkästään tämän kannen perusteella kummittelemaan mielikuviini, että kuvittelin Cecilian Keira Knightleytä muistuttavaksi siroksi kaunotteraksi. En ole vielä muuten katsonut elokuvaa, mutta nyt siihen on lupa.

Tarina sijoittuu maailmansodan alle Englantiin, kartanomaisemiin ja sotakuvauksissaan näännyttävän mutaiselle taistelutantereelle Ranskaan.

Nyt seuraa takakansityyliin kyhätty esittely kirjan juonesta. Tarina alkaa oivallisella kuvauksella esiteini-ikäisen ja mielikuvitusrikkaan Brionyn vauhkosta ajatuksenjuoksusta. Kirja piirtää ihailtavan tunnistettavasti ja tarkasti hänen hämmenystään aikuisten maailmassa. Hänen ylpeytensä kokee pieneltä vaikuttavia, mutta lapsen silmissä maailman kokosia kolauksia. Ne kolaukset tekevät hänestä kohtalokkaan typerän. Briony tulee tehneeksi virheen, jonka taakkaa hän joutuu kantamaan loppuelämänsä. Samalla hän tulee pilanneeksi myös sisarensa Cecilian ja perheen kasvattipojan Robbien elämän.

Kirjalla on takanaan niin paljon suitsutusta, että odotukset olivat todella korkealla, ja kyllähän tämä kantoi. McEwanin kynästä lähtee tolstoimaisen tarkkaa, realismin ajan kirjallisuutta henkivää tekstiä. Siinä on jotain klassikon tuntua. Maisemien, mielen, luonnon ja sodan kuvaukset ovat yksityiskohtaisia ja viipyileviä. Hahmojen inhimillisyys pidätteli mielen pitkään Tallisien elämässä kirjan loputtuakin. Tykkäsin myös sotakuvauksesta, joka tuntui väkevältä ja uskottavalta. Saattaa tosin johtua siitäkin, etten yleensä lue sotakirjoja.

Toki jotain häiritsevääkin kirjassa oli, kuten outo irrallinen lopetus. Toisaalta tykkään hämmentymisestä ja epäsuorista linjoista, joten en antanut sen pilata kokonaisvaikutelmaa.
Silti täytyy sanoa, ettei Sovitus päässyt täysin yllättämään tai kurottamaan yli korkeiden odotusteni. Tässä, kuten hyvissä tarinoissa yleensä, rakkaus oli elämän todennäköisyyksiä ja maailmoja repiviä sotia suurempi voima, mutta olisin halunnut tuntea sen jotenkin vahvemmin. 

PS. Pidin aivan älyttömästi siitä kohdasta, missä Tallisien perheen äiti makaa sängyssään kroonisen migreeninsä pelossa ja pysyttelee kärryillä perheensä elämästä kuuntelemalla talon huoneista ja käytävistä kantautuvia ääniä. Näin esimerkiksi.

Ernest Hemingway - Nuoruuteni Pariisi

Tartuin tähän kirjaan ensinnäkin siksi, että olen suuri Hemingway-fani ja toisekseen siksi, että katsoin Woody Allenin elokuvan Midnight in Paris. Kyömynenäisen Owen Wilsonin tähdittämä elokuva on fantasiakertomus miehestä, joka pääsee kurkistamaan haaveidensa miljööseen: alkoholinhuuruiseen ja eroottiseen taiteilijaelämään 1920-luvun Pariisissa. Hän pääsee hengailemaan ihailemiensa modernismin superstarojen kanssa, ja tapaa muun muassa karskin ja suorapuheisen Hemingwayn,  parisuhdekriiseilevät Fizgeraldit ja taidemaailman matriarkaatin Gertrude Steinin. 

Elokuvan jälkeen minun oli pakko saada tietää lisää tästä ilmeisen inspiroivasta Pariisin ajasta. Ernest Hemingwayn helppolukuinen muistelmateos Nuoruuteni Pariisi (A Moveable Feast 1960) vie suoraan näihin taiteilijaympyröihin.

Kirja kertoo ajasta, jolloin Hemingway oli vasta nuori lehtimies ja aloitteleva novellisti. Hän asui ensimmäisen vaimonsa kanssa vaatimattomasti, näki nälkää, kirjoitti kurinalaisesti ja haki taiteellista tukea Steiniltä ja F. Scott Fizgeraldilta.

Odotin kirjalta ehkä enemmän riettauksia, mutta Hemingway eli muistelmiensa perusteella varsin nuhteettomasti (vaikka loppu antaakin viiteitä hänen vinkeistään suurena naistenmiehenä). Hemingwayn suurin pahe tuntuu olevan sen ajan toto-kuponkien täyttö, vaikka samaan aikaan hänen tuttavapiirinsä taiteilijahörhöt hyppivät katoilta ja pyytävät piilottamaan intiaanioopiumia saappaan varteen.

Huvittavimmat kohdat kertovatkin kirjailijan taiteilijakollegoiden neuroosien täytteisestä elämästä. Mielenkiintoista on myös se, että Hemingway tuntui joko vilpittömästi ihailevansa tiettyjä taiteilijoita tai vastaavasti vihaavansa sydämensä pohjalta kaikkia tekotaiteilijoina pitämiään pyrkyreitä.

Kun tulee katsottua googlesta näitä taiteilijoita, joita Hemingway saattaa kuvailla esimerkiksi näin: "hänellä on epäonnistuneen raiskarin katse", ei voi muuta kuin hihittää ja tuntea outoa tyydytystä yli sadan vuoden takaisesta sosiaalipornosta. Sisäpiirin tuntua on myös siinä, miten lähelle Hemingway päästää lukijansa sisään Fizgeraldien hämärään suhteeseen ja herra Fizgeraldin irrationaaleihin pelkotiloihin liittyen milloin mihinkin (muun muassa miehuutensa kokoon). 

Kaiken kaikkiaan kirja lunasti odotukset ja päästi vähän lähemmäs unelmien Pariisia. Lainasin toisenkin tuosta ajasta kertovan kirjan, nimittäin Gertrude Steinin muistelmateoksen nimeltä Alice B. Toklasin omaelämäkerta. Selvennykseksi: Alice oli Gertruden naisystävä, joka on kirjoitettu tähän kirjaan kertojaksi. 

Tosin saas nähdä. Hemingwayn mukaan Stein oli todellinen änkyrä, ja olen nyt valinnut puoleni tässä riidassa. Ehkä annan tädille kuitenkin mahdollisuuden, sillä hieman kiinnostaisi kurkistaa vielä Rue de Fleurusin asuntoon numero 27.

Arthur Rimbaud

Arthur Rimbaud 1854-1891

Arthur Rimbaudin syntymäpäivä on tänään. Sen kunniaksi runo ja absinttia.

BEING BEAUTEOUS

Lumen äärellä kookas Kaunis Olento. Kuolonpihahdukset ja kumean musiikin kehät saavat tämän palvotun ruumiin kohoamaan, paisumaan ja värisemään kuin aave; helakanpunaiset ja mustat haavat puhkeavat upeaan lihaan. Elämän omat värit tummenevat, tanssivat ja huokuvat. Näyn ympärillä, työmaalla. Ja väristykset voimistuvat ja hurisevat, näiden vaikuttimien hourupäisen maun liittyessä kuolonpihahduksiin ja römeään musiikkin, jota maailma kaukana takanamme viskoo kauneuden äitimme päälle - hän perääntyy, kohoontuu. Voi! luillemme on puettu uusi rakastunut ruumis!

***

Oi tuhkanharmaat kasvot, karvainen kilpi, kristallikäsivarret! Tykki johon minun on iskettävä kiinni puiden ja kevyen ilman sekasorron läpi!

Suom. Einari Aaltonen, Kustannusyhtiö Sammakko 2003

Plath, Baez ja pako arjesta

Olen aivan viimeisillä sivuilla Norwegian Woodissa, eli ei siitä vielä sen enempää. Vaikka minulla on kirjoja kesken (esseitä, runoja, tietokirjoja), en  kuitenkaan voinut olla hamstraamatta kirjastosta lisää proosaa. Haluaisin vain käpertyä kotiin ja ahmia niitä (valitettavasti se ei ole mahdollista. Mietin eilen poikaystäväni kanssa, että missäköhän ammatissa voisin vain lukea).

Elän tällä hetkellä erittäin todellisuuspakoisesti (mitä muutakaan voi kun pakahtuu raivoon siitä, ettei kuule coltranea aamuruuhkan alta, kun työkaveri kiroilee kovempaa kuin allen lausuu runoja, kun ei kehtaa lukea helkavirsiä lounaalla, voi sinä kapinen toimistotaulukkoexcelikahdeksastaneljäänarki).

Haluaisin vain upottaa aivoni kaikkeen herkkään ja melankoliseen mössöön. Tällä hetkellä olen liikuttunut ihanista naisista. Heistä, jotka ovat repineet auki haavojaan mitä kauneimmilla tavoin meidän tavallisten kuolevaisten lohduksi.

Tällä hetkellä mielessäni pyörivät tuon tuosta Baez ja Plath. Olen kuunnellut yhtä kappaletta ja yhtä runoa kymmeniä kertoja uudestaan ja löydän joka kerta jonkun uuden ajatuksen/tunteen.

Menee alle kategorian: Pettymyksiä + MIEHET PERKELE.

Tämä kappale kertoo Bob Dylanista:

Tämä Plathin runo puolestaan kertoo hänen isästään ja hänen petollisesta runoilijamiehestään Ted Hughesista (jotka ovat runossa kuin yksi ja sama verta imevä vampyyri, "brute man"). En tiedä millä sanoin voisin ylistää tätä runoa tarpeeksi. Rakkaus on tässä yhtä ihana kuin holokausti ja loppua kohti kasvava raivo on puhdistavaa. Plath tappoi itsensä vain muutama kuukausi tämän runon kirjoittamisen jälkeen. Kyseessä on tietenkin Daddy:





Melankoliamössöä hamuaville vinkiksi vain nämä. En voi olla ainoa, joka mässäilee surulla näin syksyisin?

Ellin kirjablogi suosittelee

Luettavaa:

Katsottavaa:



Kuunneltavaa:



Jos tämä olisi muotiblogi, niin voisin tässä samalla esitellä myös viimeisimmät vaateostokset. Ostin nimittäin koko henkkamaukan tyhjäksi niistä Lana Del Rey -romppeista.

Mmmmm.

Michel Houllebecq: Alkeishiukkaset

Sain viimein ensikosketukseni Michel Houllebecqiin, tuohon  ranskalaiseen pahiskirjailijaan. Tästäkään miehestä en tiennyt vielä vähän aikaa sitten mitään, vaikka sanotaan, että hän on yksi tämän hetken kuohuttavimmista kirjailijoista (taas: kuinka pihalla olen?) 

Houllebecq tunnetaan parhaiten kotimaassaan Ranskassa, jossa hän on käynyt jopa oikeudessa asti selittelemässä islaminuskon vastaisia kommenttejaan. Häntä on yritetty laittaa vastuuseen myös naisvihasta, oikeistopopulismista ja rasismista ja milloin mistäkin.

Houllebecqiä siis vihataan ja palvotaan. Kirjailijalla on oma vannoutunut seuraajakuntansa myös Suomessa. Siitä kertonee ainakin Savukeitaan Timo Hännikäisen toimittama esseekokoelma Mitä Houllebecq tarkoittaa? 

Houllebecqia on kuvailtu esseistiseksi kirjailijaksi. Ehkä esseemäisyys onkin se syy, minkä vuoksi näiden kaunokirjallisten teosten kritiikki kohdistuu paljon kirjailijaan itseensä henkilönä. Se on hieman vaarallista. Tosin provokaation perustuva PR-arvo ainakin on taattu.

Nyt kirjoitan aiheesta vain tämän yhden kirjan lukeneena, mutta kuitenkin! Kun Houllebecqin kylmäävän loogiset teoriat liittää kirjailijan misogynistiseen ja nihilistiseen maailmankatsomukseen, lopputulos on kieltämättä ahdistava. Se sijoittuu jonnekin Nietzschen, Schobenhauerin ja inhorealistisen tieteiskirjallisuuden välimaastoon.

Mutta kirjojen lukeminen vihalasien läpi, kirjailijan persoonaa tai hänen syvimpiä tarkoitusperiään pohtien on mielestäni turhaa. Esseisti tai ei, Houllebecqiin ei tarvitse tarttua. Koska jos niin tekee, vaarana on, että torjuu kaikki radikaalit ajatukset suoralta kädeltä. Hedelmällisintä on tietenkin pohtia.

Mennään sitten asiaan. En halua paljastaa Alkeishiukkasten ollennaisinta ideaa, jonka päällä koko tarina keikkuu. Se selviää vasta viimeisillä sivuilla. Sinne vie hiljalleen kirjan riisuva kerronta, joka analysoi palasiksi ihmisyyden rappion koko hirveydessään kahden miehen kautta. He ovat veljekset Bruno ja Michel.

Kertomus halkaisee näiden näiden henkilöiden kohtaloilla läpi yhteiskunnan (ihmiskunnan) kehitysvaiheita. Brunon kohdalla se ilmenee pakkomielteenä seksiin. Samalla se kertoo tietenkin yhteiskuntamme pakkomielteestä pornoon ja kertakäyttöiseen kulutuskulttuuriin: turhautumisen kasaantuminen, pakottava purkautumisen tarve ja hetken tyydyttyminen. Samalla loputon haluaminen tuntuu olevan halujen hiipumisen rujo peilikuva. Kuolemanpelkoon vastataan koko hedonismin kiihkolla.

Tässä kohtaa esseisti Houllebecq saarnaa individualismin paheesta. Viattomalta näyttävä new age-hörhöilykin on pahuudessaan verrannollinen saatanaan. Se keskittyi itsensä loputtomaan kehittämiseen, mutta onnistui synnyttämään vain surkean antikliimaksin. "Vallankumous ja paskan vitut", voisi kuulla herra esseistin tuhahtavan.

Ihmisyys näyttäytyy säälittävänä pyristelynä ja rappeutumisen/kuoleman pelkona. Mielenkiintoinen olikin utopistisen puhdistava loppuratkaisu (tähän kohtaan pakko mainita, että Huxley namedropattiin kirjassa useaan otteeseen). Se toi eniten mieleen Schobenhauerin (buddhalaisen) haluista luopumisen: yksilön itsensä korostamisen lopullisen hautauksen. Kirjan lohduton loppukaneetti on, ettei ihminen omassa turhamaisuudessaan koskaan pystyisi siihen.

Kaikki tämä ihmisyyttä pohtiva liirumlaarum tehdään selväksi vain kaunokirjallisin keinoin. Houllebecq käyttää dialogeja, joissa on erittäin pitkiä monologeja. Henkilöt ja kerrontatyyli ovat lakonisia. Vaikutelma on vieraannuttava ja nihilistinen, mutta samalla se onnistuu olemaan myös herkkä ja koskettava. 

Kirjailija on varmasti tehnyt valtaisan taustatyön hiukkas/molekyylitason biologiasta. En minä oikeasti ymmärtänyt siitä tiedetekstistä hölynpölyä, mutta joka tapauksessa se oli äärimmäisen vakuuttavaa, sujuvaa ja järkeenkäypää.

No mitä kaiken tämän jälkeen olen siis mieltä Houllebecqista? En osaa sanoa. Ainakin kyseessä on kirjailija, joka on saanut ravisteltua jonkun totutun perusteita. Rakastan änkyröitä ja vaikeita, suoria ihmisiä, joilla on vihlovan osuvia perusteita. Tosin niiden taustalla pitää olla hyvä tarkoitus.

Seuraavalla kerralla pääsenkin avaamaan suhdettani yhteen erittäin ihanaan änkyrään. Aloitin nimittäin eilen lukemaan Morrissey-kirjaa, ja olen iloisesti yllättynyt! Mark Simpsonilla, kirjan kirjoittajalla, on aivan hulvattuman höyrähtänyt, suorastaan fanaattinen tapa kirjoittaa idolistaan. Ei ehkä mikään normaali lähtökohta elämäkerralle. Mutta eihän se olekaan elämäkerta, vaan psykobiografia, sillä Morrisseyn elämästä emme tiedä oikeastaan mitään, siis muuta kuin hänen laulunsa. Mutta siitä lisää myöhemmin!

Katja Kettu: Kätilö

Onnistuin jotenkin poistamaan jo valmiiksi kirjoitetun tekstin. Naputtelenpas uudelleen:

Nuoruudessani ahmin vahvoja naiskirjailijoita: Saisiota, Kaurasta, Härköstä, Fagerholmia. Sittemin he jotenkin väistyivät. Mutta miten onnellinen olenkaan, että luin nyt Katja Ketun Kätilön!

Olen nyt vain hieman ähkyssä sen maailmasta, koska samana päivänä kun sain teoksen luettua, kävin katsomassa sen mainion näytelmäversion Oulun kaupunginteatterissa.

Enkä tiedä, mitä uutta osaan sanoa, sillä tästä teoksesta on (ansiosta) kohkattu joka paikassa. Ei siis ole varmaan kenellekään yllätys, että teos sijoittu Lapin sotaan, ja kertoo naiskätilöstä, joka rakastuu saksalaissotilaaseen.

Kukaan ei voi kuitenkaan lukematta ymmärtää sen kerronnan maagista, mullan ja veren makuista kuvausvoimaa. Sitä miten vimmaissella tavalla se kuvaa sodan hirveyttä ja sekopäistä, eläimellistä rakkautta.

Kirja kertoo hieman muotopuolisesta, yhteisönsä hyljeksimästä Villisilmästä, joka rakastuu SS-upseeriin Johannekseen. Henkilöiden kautta lukija voi kokea jälleen voimakkaasti sen, miten sota ja rakkaus hämärtävät oikean ja väärän rajat.

Kätilö on inhorealistinen. Toisaalta voiko niin edes kuvailla kirjaa, joka paljastaa sotaleirien kauhut irtileikattuine raajoineen ja verisine sikiöineen? Voisi vain todeta, ettei Kettu kaunistele. Sodan vaijetut kauhut tulevat iholle. Teksti polttaa verkkokalvoille kuvan ruumiskasoista, joista alkaa hiljalleen tulla hyväksytty osa menetelmää. 

Vaikka kirja on kuin todentuntuinen painajainen kuvatessaan sotaa ja varsinkin naisille tehtyjä raakuksia, sen ytimessä on rakkaus. Jumalan hylkäävä raateleva rakkaus, joka näkyy sanojen kiihkeässä rytmissä, puhuttelussa, hellyttelyssä ja sadattelussa.

Voimakkaimmillaan ja kipeimmillään se on ikävässä.

"Omistuksenhalu. Mitään sellaista en ollut ennen kokenut. Nyt olin mustasukkainen jokaiselle hetkelle jona et ollut luonani. Milloin tahansa kotkakokardisi vaipui kivikkoon. Jokainen kiveliö ja tievanpääty, jokainen rahkasammal joka sai tuntea poljentosi ennen minua, laskuveden paheellinen liplatus jalkaisi alla kaikki se oli liikaa."

Mahassani muljahti, kun luin tuon. Kerrankin tekstiä joka tuntuu jossain. Siksi en haluakaan ehkä härppiä sitä enempää. Se vain on. Tämän syvällisempää sodan, uhriuden tai moraalin tutkimusta en jaksa siis kirjan kohdalla tehdä. Olen siihen aivan liian läkähtynyt. Lukekaa ja kokekaa itse.

Ja Finlandia-raati, hävetkää.

Tilasin kirjoja netistä!

Olen nykyään aika huono ostelemaan kirjoja. Johtuisikohan myös siitä, että Akateemisen ja Suomalaisen valikoimat ovat..noh vähän suppeita.

Tuossa kuitenkin pari kirjaa, jotka tilasin Sammakosta. Yritin kamerakännykällä kuvata myös niiden huokeaa yhteishintaa kotiinkuljetettuna, mutta eihän tuosta varmaa mitään selvää saa. Macin kuvaohjelmakin päätti pienentää kuvan itsepäisesti.

NO se hinta: 18 euroa!!!! Tuo Rimbaud on vielä kovakantinen. Bongasin Pyhän Morrisseyn Antti Nylénin blogista. Hän on kyseisen kirjan suomentanut.

On muuten suuri vääryys, että Nylén on lopettanut loistavan bloginsa. Luin sen yhdeltä istumalta. Onneksi tuo jäähyväisviesti on nimetty niinkin lohduttavasti kuin se on. Tauko on hyvä joskus. Tämäkin blogi on nähnyt monta sellaista.

Odotan innolla, että pääsen noiden kirjojen kimppuun. Sitä ennen on kuitenkin luettava loppuun Houllebecqin Alkeishiukkaset ja lukupiirin seuraava kirja: Murakamin Norwegian Wood. Olen kuullut, että se on vähemmän mystinen kuin muut hänen teoksensa.

Houllebecq on muuten varsin mielenkiintoinen tapaus. Palaan siihen mahdollisesti myöhemmin, siihen ja lukemaani Kätilöön. Ketun teos tuntui suorastaan puhdistavan sieluani Mediahuoran aiheuttamasta kuonasta. 

En pystynyt lukemaan Mediahuoraa

En tiedä teenkö nyt kamalan synnin, jos avaudun kirjasta, jota en lukenut loppuun.

Jaksoin sivulle 38, jolla esiteltiin jo ties kuinka mones ajankuvaan sopiva, nihilistinen paskapää-henkilö.

En tiedä johtuuko vastareaktioni siitä, että olen itse media-alalla ja yritän väistellä lehtialan kyynistävää vaikutusta, mutta jokin tökkäsi tässä ja pahasti.

Kirja loi ärsyttävän muka-ajankohtaista kuvaa yhteiskunnasta ja mediasta. Se teki sen piirun verran liioitellen, siis niin että kaikki se kuona korostui epärealistisella ei-samaistuttavalla tavalla, mutta tuntui silti jotenkin tutulta ja käsitellyltä: tylsältä.

Siis jos haluan itselleni tällaisen tunteen, voin avata Seiskan. Ei minun tarvitse kahlata läpi valtavaa romaania täynnä epäuskottavia vääntämällä väännettyjä karaktäärejä.

Ja ne helvetin facebook-statukset. Siis ei. EI!

Ehkä kirjan loppu olisi ollut kuitenkin mukava ja opettavainen, mutta en valitettavasti tule koskaan pääsemään sinne asti. Se vain oli äärimmäisen pitkästyttävää. Mielestäni pelkällä kyynisyydellä ei vain ole mitään sanottavaa.

Murakami: Silakkasadetta ja seksikorvia



Tässä kannessa sataa silakoita.

Haruki Murakami on kirjailija, jonka teokseen tartuin vahingossa. Sikäli erikoista, sillä en ole mikään riskinottaja kirjojen suhteen. Tästä voidaan myös päätellä, etten ole seuraillut kirjapiirien kuhinaa, enkä lukutoukkien suosituksia.

Kafka rannalla vain osui käteeni palautettujen kirjojen hyllystä. Onneksi. Se imaisi heti kummallisen tuntuiseen maailmaansa, jollaiseen en ole tutustunut sitten Saramagon.

Murakami kirjoittaa surrealistista maagisrealismia, jossa toden ja fantasian rajalla käyskentely etenee hiuksen hienosti ja kutkuttavasti. Juuri niin kuin sen pitää.

Murakami on tyylikäs ja skarppi – viileä etten sanoisi. Intertekstuaalinen viite ei jäänyt vain houkuttelevaksi kirjan nimeksi. Eli sinä, joka rakastat napata huikean seikkalun välistä filosofisia palloja ja klassisen musiikin knoppitiedoilla kyllästettyjä tärppejä, tartu Murakamiin (joku tosin kritisoi tätä namedroppailuksi, mutta perkele. Kyllä namedroppailukin kiinnostaa. Sehän on aina ylistys).

Vaikka kirjojen mystinen tunnelma perustuu taikurimaisin elkein luotuihin arvoituksiin, myös niiden henkilöhahmoista löytyy viehkeää imua. Murakami loisi persoonan vaikka kivellekin (niin hän taitaa myös tehdä). Kuin kaupan päälle kirja tarttuu pariin tabuun.

Rantakafkan lisäksi olen lukenut kapoisamman Sputnik rakastettuni. Suuri lammasseikkailu on vielä vaiheessa. Murakami-neitsyitä kehotan aloittamaan jommasta kummasta ensin mainitusta. Vetoan myös heidän kärsivällisyyteensä varsinkin teosten aluissa. Ensisivuilla tarinat tuntuvat laahaavan, kunnes lopulta seikkailu vie mennessään: yhtäkkiä ihmettelet kissojen ajatuksenjuoksua ja sitä, miten paljon yksittäinen vaatekappale voi piirtää esiin henkilöhahmon luonnetta. 

Henki pihisee

Tervehdys,

Olen varmasti menettänyt jokaisen kaksi lukijaani tällä kuolemanhiljaisuudella. Totuus on se, etten ole paljoa lukenut muuta kuin lehtiä ja tuossa aiemmin keväällä tuli luettua lähinnä opinnäytetyötä varten. Tällä hetkellä yritän leikkiä oikeaa toimittajaa.

Mutta asiaan. Nyt olen löytänyt jälleen kirjojen luokse ahkerammin. Kiitos tämä on ihanaa!

Olen suorastaan suurkuluttanut Murakamia, enkä malta odottaa, että pääsen raottamaan sitä surrealistisen hilpeää maailmaa tänne.

Siihen asti jätän tämän blogin vielä toistaiseksi roikkumaan lempikirjani sitaattien varassa (luin Olemisen sietämättömän keveyden tuossa jokin aika sitten uudestaan).

" En voi käsittää sitä muuten kuin ettei rakkaus ollut hänen julkisen elämänsä jatke vaan sen vastapooli, että rakkaus merkitsi hänelle halua antautua kumppaninsa armoille. Joka jättäytyy toisen valtaan kuin sotilas sotavankeuteen, joutuu luopumaan ennalta kaikista aseista. Ja voimatta aseettomuudessaan puolustautua mahdollisia iskuja vastaan toisen valtaan jättäytynyt saattaa vain kysellä, milloin isku tulee."

- Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

Toinenkin kohta, joka lohduttaa teinisielua kuin silloin aikonaan de Mello, joka puhui tunteista ohimenevinä pilvinä.

"Ihminen ei voi koskaan tietää, mitä hänen tulee haluta, sillä eläessään vain yhden elämän hän ei voi verrata sitä edellisiin tai korjailla sitä seuraavissa. - - Kerran tapahtuva on kuin koskaan tapahtumaton. Jos ihminen saa elää vain yhden elämän, hän ei tavallaan elä lainkaan."

Tulee mieleen elokuva Mr. Nobody. Lohtua hakevat katsokaa! Ei ole olemassa huonoja päätöksiä tai sattumia. Ne vain on. Miten mukava ajatus nykyihmiselle, jolla ei muuta tunnu olevankaan kuin vastuuta.

Kirjoitusharjoitus

Heipparallaa. Olen suossa, en jaksa lukea mitään, paitsi Suomen Kuvalehtiä kannesta kanteen. Pakosta on tullut ahdistavaa taas. Luovan kirjoituksen tuntia varten piti hakea myös tämä:
Marketta Rentola: Kirjoita Hyvin - Ilmaise itseäsi, tavoita lukijasi (Tammi, 2002).

Olen luvannut nämä 1) Raffin osote: http://www.issuu.com/raffilehti/docs/raffi

2) Luovan kirjoituksen harjoituksia, mutta tämä osoittautui vaikeaksi. Journalismi opettaa karsimaan kivikovan asian ytimen ympäriltä kaikki rönsyt. Luova kirjoitus vaatii rönsyjä. Tekstini on melko hengetöntä.

Jos kirjotan joskus timanttia, joka ansaitsee jonkun ajasta kaksi minuuttia, lupaan julkaista sen. Ellin kirjablogin nimeksi vois antaa: Elli suunnittelee lukevansa kirjoja ja kirjoittavansa niistä.

Kuulumisia

Hei, tekohengitystä kituvalle blogille. Kesällä luin läpi kolme Welshin kirjaa: Liiman, Pornon ja Paskan. Sen jälkeen olen lukenut satunaisia teoksia. Valitettavasti en ole jaksanut paneutua tänne kirjoittamiseen tarpeeksi/yhtään. Olen tehnyt kesäopintojatöitäkoulua plaa plaa ja tehnyt lehteä!

Lehden tekeminen on ollut aikaa ja hermoja vievä projekti. Harmikseni, en saanut aikaiseksi kirjoittaa kirjoista (tämä ei myöskään sopinut lehtemme linjaan). Olisin halunnut kirjoittaa dystopioista ja verrata niitä tähän päivään. Missä määrin 1984 on toteutunut, ja millaisia ennemerkkejä näkyy tänä päivänä Ray Lorigan Tokio ei välitä meistä enää -kirjasta? Se olisi ollut mielenkiintoinen aihe paneutua.

Tässä linkki Raffin FB-sivuille: www.facebook.com/raffilehti
Lehti tulee myöhemmin nettiin, niin heitän siitä sitten urlia.

Miksi kirjoitan nyt tätä? Aloitin luovan kirjoituksen kurssin. Saimme tehtäväksi valita kirjan genrestä, josta emme yleensä valitse teoksia. Otin sotakirjan Anatoli Gordijenkon Kuoleman Divisioona. En halunnut ottaa hömppäromaaneita tai dekkareita. Tästä ehkä oppiikin jotain!

Voisin myös julkaista jotain luovan työn tuotoksiani täällä - jos kehtaan.

Seitsemännen portaan enkeli

Seisemännen portaan enkeli on Frank McCourtin Pulitzer-palkittu teos. Seitsemännen portaan enkeli on ensimmäinen osa muistelmatrilogiasta. Hän kertoo kirjassaan lapsuudestaan köyhässä ja katolisessa Irlannissa. McCourt on jälkeen päin sanonut seuraavaa:
"Pahempaa kuin kurja lapsuus on kurja irlantilainen lapsuus, mutta pahinta on kuitenkin kurja irlantilainen katolinen lapsuus."

Monet ovat nähneet tästä kirjasta tehdyn elokuvaversion (itsehän en ole). "Eikö tuo ole todella ankea?" isäkin kysyi kun huomasi mitä luin. Alkuun tuntuikin etten jaksa lukea kaikkea sitä lohduttomuutta: nälkää, tauteja, alkoholismia, lasten kuolemaa.

Frankin tavassa kertoa lapsen näkökulmasta on kuitenkin jotain veikeää ja sympaattista. Kirja alkaakin kaikessa kurjuudessaan naurattamaan. Sitä lukiessa onkin joko itkun partaalla tai vastaavasti hymyilee posket kipeänä.

Irlanti 30-40 luvulla on lievästi sanottuna synkkä paikka. Mieleeni tuli James Joycen osittain omaelämäkerrallinen kirja Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Katolisuus on siinäkin läsnä painostavana ja kaiken nielevänä.

McCourt kuvaa hyvin niitä tragikoomisia piirteitä joita katolilaisuuteen liittyy. Synnin tehtyään poika ryntää heti ripittytymään, ettei vain kerkeäsi kuolla ja joutua helvettiin. Kaikki ajatukset olivat jumalanpelon läpitunkevaa. Edellä mainitusta Joycen kirjasta myös tämä pelko on jäänyt mieleeni päällimmäiseksi. Siinä on vaikuttavin helvetin kuvaus, mitä olen koskaan lukenut. Se on syöpynyt jopa tällaisen pakanan takaraivoon.

Maastamuutto oli tuohon aikaan suurta Irlannissa. Sen rupinen ravintotilanne sai ihmiset pakenemaan nälkäkuoleman tieltä. Köyhyyttä ja kurjuutta kuvaa esimerkiksi se, että Hitleriä kiiteltiin sodasta: isät lähtivät Englantiin tehtaisiin valmistamaan aseita ja perheet saivat kananmunia aamiaispöytään. Kaikkien isien rahat eivät menneet kuitenkaan perheen ruokaan vaan ne juotiin kurkusta alas.

Alkoholismi onkin yksi kirjan kipeistä teemoista. Turhautumisen ja suuttumisen hetket joutuu elämään McCourtin perheen kanssa yhä uudelleen ja uudelleen. Juuri siinä piilee alkoholismin ja läheisten suhteen repivin kohta: pettymys ja kuinka pettymystä seuraa aina uusi pettymys. Miten isä voi juoda kaiken, vaikka lapset kuolevat nälkään?

McCourt on kirjoittanut myös kaksi muuta elämänkerrallista teosta, jotka ovat jatkoa Seitsemännen portaan enkelille. Toinen niistä kertoo McCourtin elämästä Yhdysvalloissa kirjassa Amerikan ihmemaassa ja toinen hänen opettajan urastaan kirjassa Liitupölyä. Kiinnostusta riittäisi tarttua myös näihin teoksiin.

Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti - Merkintöjä elämästäni

Tervehdys. Luin kevyeksi snäkiksi Claess Anderssonin tuoreen elämäkerran. Se oli juuri sopiva välipala: helppo nauttia, ottaa mukaan ja piti pitkään kylläisenä. Kirjan lukeminen oli kuin olisin kuunnellut isoisämäisiä viisauksia kiikkustuolissa keinuvalta papalta - ja millainen pappa onkaan kyseessä! Claes Andersson oli/on Vasemmistoliiton perustaja ja puheenjohtaja (ne jotka minut tuntevat, tietävät oudon kiintymykseni vasemmistojohtajiin), lääkäri, terapeutti, kirjailija, jalkapalloilija ja jazz-pianisti. Claes taitaa onnistua kaikessa mihin ryhtyy. Perus suomenruotsalainen.

"Eräänä aamuna keväällä 1987 heräsin krapulaan ja totesin tulleeni valituksi Suomen eduskuntaan."

Kirja vaikuttaa siltä kuin Claess olisi öisin hiipinyt kirjoituskoneen luo ja kirjoittanut varsin sattumanvaraisesti jostain elämänsä vaiheesta. Hän puhuu paljon psykologin urastaan ja vähemmän poliittisesta urastaan. Elämänkirjoon mahtuu kertomuksia jazz-pianistin ja jalkapalloilijan urasta ja hieman kipeästä lapsuudesta.

Kaikin puolin teos on tasapainoinen, ja raottaa ovea ihanan ja viisaan miehen sieluun. Claess on inhimillinen ja rehellinen. Kirjassa ei ole ei ole ripaustakaan poliittista ja asiantuntevaa pönötystä vaan siinä on aitoa ihmisläheistä itsetutkiskelua (hihitin ääneen kun entinen kulttuuriministeri käytti sanaa "nussia"). Hän ei pelkää myöntää virheitään ja inhimillisyyttään, kuten töppäilyjään parisuhteessa ja peliriippuvuuttaan. Teos ei silti mene liikaa likaisiin yksityiskohtiin.


Tänään makustelin Claessin kanssa elämää vielä viimeisten sivujen ajan ja nyökkäilin haikeasti hänen viimeisille ajatuksilleen:

"Elämä itsessään on kaksoissitova, samanaikainen kyllä ja ei. Se on sitä että luopuu ja tahtoo pitää. Se on kaipuuta takaisin ja pelkoa tulevaisuudesta."

Ah, hieno mies.

















Robert Smith näytti 13-vuotiaana tältä.

Umberto Eco: Foucaultin heiluri osa.1

Moi, ajattelin lisätä epämediaseksikkään blogini trendipisteitä lisäämällä itsestäni päivänkuvan. Sanoisin, että pipo ja villatakki on nyt tosi in. Pakkasta on -30.

Kirjallisuutta olen kuluttanut huolestuttavan vähäisiä määriä. Olen sitäkin enemmän katsonut Ozia ja löhönnyt.

Puristetaan nyt silti tekstiä siitä vähäisimmästäkin, sillä nyt ei ole kyseessä vähäinen kirja. Se on henkisesti ja fyysisesti raskas järkäle.



Tämä olkoon ensimmäinen analyysini Umberto Econ Foucaultin heilurista. En ole lukenut edes kyseistä opusta loppuun. Eipä sillä niin väliä, sillä en pidä juonta tai tarinaa kokonaisuudessaan tämän kirjan tärkeimpänä antina - ainakaan tähän mennessä. Enemmän mieltäni kiihottavat henkiset viisaudet, jotka paljastuvat salatieteiden mystisen verhon takaa.

Kirjassa on 793 sivua ja olen sivulla 491. Jouduin palauttamaan kirjaversion takaisin kirjastoon, koska olin kelvoton kirjaston käyttäjä (palauttamattomat räp-levyt -> laskuja), mutta hain siis uuden pokkariversion tilalle (kun rikastuin ja maksoin laskut pois).

Sinne menivät samalla ylös merkitsemäni sivut, sillä ne eivät päde pokkariversioon. Yritän silti pitää ajatuksia kassassa. Pistän linkkejä joidenkin sanojen taakse, koska ne ovat kiehtovia ja suosittelen kaivelemaan aihetta lisää.


Foucaultin heiluri ei kerrokaan niin paljoa matematiikasta, vaikka siinä onkin paljon maagisia lukuja, eli gematriaa. Numeroihin ja suhteisiin liittyvä symboliikka on toki kutkuttava osa kirjaa.

Foucaultin heilurin tapahtumat sijoittuvat jonnekkin kahdeksankymmentäluvun tienoille, tai ainakin lähtevät liikkeelle sieltä. Casaubon, tarinan päähenkilö, löytää itsensä suolaisesta tilanteesta, ja tarina lähtee kuromaan tapahtumia taaksepäin. Takakansi myy kirjaa Da Vinci-koodi -tyyppisenä jännityskirjana. Se tekee hallaa koko teokselle ja johtaa varmasti harhaan niitä lukijoita, jotka tällaisia lukukokemuksia etsivät.

Kyseessä on mielestäni ennen muuta sukellus salatieteiden mystiseen maailmaan. Casaubon ajautuu töihin kustannusyhtiöön, joka kokoaa kirjasarjaa esoteerisista tieteistä (suppeasti sanottuna, oikeasti kaikesta maailman mystiikasta maan ja universumin välillä). Dan Brownin luoma Robert Langdon (Da Vinci -koodi, Enkeleitä ja demoneita) ei ole besserwissermäisyydessään ja älykkyydessään mitään verrattuna Casauboniin ja hänen työkavereihinsa Belboon ja Diotellaviin.

Punaisena lankana toimii Temppeliherroihin liittyvä salaisuus tai salaliitto (en ole vielä ihan perillä), jota Casaubon kumppaneineen selvittää kaiken muun mystisen ohella. Salaliittoon liittyy murha ja Belbon katoaminen kirjan alussa.

Teoksen kerronta etenee suurilta osin dialogein. Historiaa raotetaan henkilöiden kertomuksin. Puhe on älyllistä ilottelua, arvoituksia, syvällistä pohdintaa ja mietiskelyä. Välillä jutut menevät yli hilseen, lähinnä siksi etten ymmärrä sanastoa tai tunnista henkilöitä. Tämä kismittää ja pakottaa etsimään lisää tietoa. Tämän kirjan paras kaveri onkin tähän mennessä ollut wikipedia ja muistiinpanovälineet.

Kirjaa on äärimmäisen hankala lähteä purkamaan mistään suunnasta. Se on niin suunnaton, etten oikeen saa siitä otetta (sekään ei auta, että hienot muistiinpanoni ovat kadonneet johonkin). Ehkä en edes paneudu sen syvemmin itse tarinaan. Tämän kirjan antimista olisi oikeasti tutkittavaa vaikka loppuelämäksi. Se siinä hämmästyttääkin. Umberto Eco on käsittämätön kirjailija. Hän on teologian, metafysiikan ja aatehistorian Tolkien.

Kirjassa on vahvasti esillä juutalainen mystiikka, eli Kabbala. Kabbalan Kymmenen Sefiraa ovat olennainen osa kirjan tarjoamaa pohdintaa. Yksi tähän astisista lempikohdistani on sefiroiden symboliikan löytyminen auton mekaniikkasta (toinen hyvä oli kioskikopin arkkitehtuurin suhdannemitat, jotka jotenkin täsmäsivät pyramidiin).

Tree of Life - Elämänpuu, Kymmenen Sefiraa

Kabbalan yksi opetuksista on, että kaikki liittyy kaikkeen. Mikrokosmos on osa makrokosmosta. Kaikki tässä kirjassa ainakin liittyy kaikkeen. Palaan asiaan varmasti vielä uudemman kerran, vaikka Ruusuristiläisyyden parissa.


Vaikka kirja on suhteellisen raskaslukuinen, rakastan häkeltymistä maailman ja antroposofian ihmeellisyyden äärellä.

Stallarista

Hei, koska oon hias, enkä saa tänne ikinä mitään täytettä, niin pistän tuon Stallari-jutun, minkä kirjoitin meidän lehteen. Oon hirvee huijari, mutta antakee anteeksi. Pahoittelen myös lopun epäjournalistista saarnaa, mutta olkoon se siellä, koska se on niin hellyyttävä.

Älkää unohtako sirppiä ja vasaraa

Oopee, eli Olli-Pekka, Nevakivi haluaa kertoa teille nuorille tarinan ajasta, jota vanhemmat eivät halua muistella. Seuratkaa Oopeen kävelyretkeä pitkin keväisiä Helsingin katuja ja kuunnelkaa tarkkaan. On aika pölyttää muistoja taistolaisen luokka-ajattelun ajoilta, jolloin baskeripäiset humanistit vakosamettihousuissaan paransivat maailmaa huuruisissa kuppiloissa. Miten Suomi nöyristyi ison karhun kainalossa, miten aatteet lopulta haudattiin ja takit käännettiin?

Nyt ei työnnetä tikulla silmään vanhojen muistelijaa. Uusi sukupolvi haluaa kuulla missä mentiin ja minkälaisessa maailmassa kasvoivat tämän päivän valtaa pitävä eliitti ja suuri ikäryhmä? Juha Ruusuvuoren tuore teos Stallari kuvaa humoristisesti ja ripauksella ivallista kyynisyyttä puna-aatteen syntyä ja kuolemaa 60–70- luvun Suomesta näihin päiviin asti.

On aika tonkia kipeää menneisyyttä, tuoda virheet esiin ja oppia niistä. Vahvat periaatteet toimivat itsepetoksen avulla ja hajoavat sujuvasti samalla tavalla. Kirja kertoo vahvasti politisoituneesta ajanjaksosta, joka hukkui pikkuhiljaa opportunistiseen ja pragmaattiseen omaneduntavoitteluun.

Työn orjat, sorron yöstä nouskaa

Kirja maalaa aikalaiskuvaa, joka luo uskottavat kehykset tarinalle. Tarinalle, joka on tarua ihmeellisempää, koska se on totta. Kylmän sodan kaksinapainen maailma jaettiin hyvään ja pahaan. Oli valittava puolensa. ”Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan.”

Kirjan päähenkilö ja kertoja Oopee oli yksi heistä Tampereella tiedotusoppia opiskelevista punalipun kantajista. He kaikki kuuluivat 70-luvulla suureen taistelurintamaan kapitalismin diktatuuria vastaan. Siipi ei ollut yhtenäinen: oli tymriläisiä, tossilaisia, revareita, tasylaisia, revisionisteja, aleniuslaisia. Luokkatietoisuus oli vakava asia, eikä aitojen yli hypitty: oltiin joko meikäläisiä tai teikäläisiä.

Yhtenäinen puoluerintama toi turvaa. Äidit ja isät olivat sodan nähneitä, hiljaisia, stressaantuneita ja osittain tunnevammaisia. Opiskelutoverit muodostivat kiinteän aateperheen, jonka puolesta tehtiin töitä tosissaan. Sen tuoma yhteenkuuluvuuden tunne paikkasi lapsuuden kipeitä haavoja.

Toveriseura imaisi mukaansa ja sai uskomaan mustavalkoiseen totuuteen. Porvarillista individualismia tuli vihata koko nuoruuden voimalla. Materialistinen dialektiikka oli tieteellisesti pitävä järjestelmä, joka toteutuisi vääjäämättä: sosialismi tulisi ja vasemmistolaisnuorten etujoukot nousisivat sen johtoon.

Kuinka sirppi ja vasara haudattiin

Kirja sekoittaa fiktiota ja dokumentarismia, todellisia ja fiktiivisiä henkilöitä. Jotkut heistä jätetään nimeämättä, mutta ovat jokseenkin tunnistettavissa. Voi vain arvailla kuka nykyelämän valtaa pitävistä elitisteistä on jauhanut suu vaahdossa luokkataistelusta jossain savuisen kuppilan nurkkapöydässä. Eikä tarvitse edes arvata, siellä kirjassahan se seisoo: Björn Wahlroos.

Ironia on huipussaan, kun kirjassa kuvataan aatteen hautaamista. Se rikkoo koko siihen asti vallinneen puolueromanttisen kuvauksen katkeransuloisella tavalla. Yleisen ilmapiirin muuttuessa korttitalo alkoi sortua. Vähin äänin vaihdettiin puolueen jäsenkirjat tuntuvaan palkkashekkiin. Silloiset tymriläiset ja tossilaiset omistavat tänään yhtiöitä, ovat menestyneitä poliitikkoja ja valtaapitäviä isokenkiä.

”Oikea elämä odotti tiedostavia opiskelijoita, oikeat työpaikat avautuivat ja opintolainat lankesivat maksuun. Elämä ei ollutkaan purppuranhehkuinen auringonnousu.”

He käänsivät takkinsa, pettivät puolueen ja puolue petti lopulta kaikki. Reaalisosialismi ei koskaan tullut suomeen.

Elämää Kekkoslovakiassa

Suomettuminen on vieläkin kirosana, mutta Ruusuvuori ei jätä tarttumatta tähän tabuun. 70-luvun opiskeluaktivistien punapolitiikka istuin hyvin siihen poliittiseen ympäristöön. Kaikki olivat kallellaan Neuvostoliiton puoleen. Se oli maan tapa, ainoa mahdollinen vaihtoehto.

Oopeen tehdessä töitä toimittajana, hän huomasi, että journalistiset ihanteet oli haudattava, kun Neuvostoliitosta oli kyse. Sensoreita ei erikseen tarvittu, koska ne olivat jokaisen toimittajan omassa päässä. Vallan vahtikoirat hiljensivät itsensä.

Elettiin lumedemokratian aikoja hiljaisen hyväksynnän siunauksella. Kortensa kekoon kantoivat kaikki: poliitikot, virkamiehet kirjakustantajat ja toimittajat.

Tässä vaiheessa kirjaa Oopee alkaa vaahdota niin että sylki lentää. Hän paasaa pateettisella tavalla avoimen demokratian ja journalistin kunnian vuoksi niin, että hänen nuori lukijansa ja seuraajansa meinaa jäädä matkalle, mutta sitten hän tekee ryhtiliikkeen ja palaa itse tarinaan. Meidän päässämme pyörii vielä yksi kysymys, johon ei ole tullut kunnon vastausta: miksi?

Selitysten aika

Miten oli mahdollista, että fiksut, tiedostavat yliopisto-opiskelijat päätyivät kannattamaan neuvosto-diktatuuria? Miksi Suomi lensi rähmälleen Venäjän eteen? Ette te nuoret voi ymmärtää sitä aatemaailmaa, joka kieltäytyi näkemästä totuutta, Oopee vuodattaa. Se pystyi selittämään mustan valkoiseksi kymmenillä eri tavoilla. Sen mielettömyyttä ei saa koskaan unohtaa, kuuluu kirjan terävin sanoma.

”Kun alan palauttaa mieleeni, mitä ihmiset puhuivat ja mitä he tekivät niinä vuosina, en usko sitä itsekään. Meidän sanamme ja tekomme olivat niin järjettömiä, että sellaista voi tapahtua vain todellisuudessa, ei kenenkään kirjailijan mielikuvituksessa - - Merkityksellistä tässä kaikessa on se, että me olimme tosissamme.”

Ihminen pettää itseään säilyttääkseen kynsin ja hampain lapsenuskonsa. Aatteet tuovat yksinkertaisia vastauksia ihmisten pirstaleiseen maailmaan. Ne luovat toivoa paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta maailmasta, maailmasta, joka rakennettaisiin yhteisrintamassa tovereiden kanssa verellä ja hiellä. Sen varjolla voi ummistaa silmät ongelmilta ja keskittyä taisteluun.

Verta on aina vuodatettu uskonnon ja politiikan vuoksi. Mikään ei ole oikeastaan muuttunut. Suuret aatteet ovat hajonneet, mutta silmät pysyvät ummessa. Musta on valkoista, jos niin väitetään tarpeeksi monta kertaa.

Kuka arvaa?

Hei, tässä pieni vihje kirjasta, jota luen tällä hetkellä. Olen aika innoissani siitä. Olen matematiikan suhteen idiootti, mutta sen filosofiset ulottuvuudet kiehtovat.

Joo ja luen myös Jane Fondan elämäkertaa, joka on loppusuoralla. Olin yllättynyt, miten vähän siinä puhutaan glamourista ja miten paljon Vietnamin sodasta ja Nixonista. Tämän innoittamana aion kuitenkin katsoa tänään Frost/Nixonin.