Kuulumisia

Hei, tekohengitystä kituvalle blogille. Kesällä luin läpi kolme Welshin kirjaa: Liiman, Pornon ja Paskan. Sen jälkeen olen lukenut satunaisia teoksia. Valitettavasti en ole jaksanut paneutua tänne kirjoittamiseen tarpeeksi/yhtään. Olen tehnyt kesäopintojatöitäkoulua plaa plaa ja tehnyt lehteä!

Lehden tekeminen on ollut aikaa ja hermoja vievä projekti. Harmikseni, en saanut aikaiseksi kirjoittaa kirjoista (tämä ei myöskään sopinut lehtemme linjaan). Olisin halunnut kirjoittaa dystopioista ja verrata niitä tähän päivään. Missä määrin 1984 on toteutunut, ja millaisia ennemerkkejä näkyy tänä päivänä Ray Lorigan Tokio ei välitä meistä enää -kirjasta? Se olisi ollut mielenkiintoinen aihe paneutua.

Tässä linkki Raffin FB-sivuille: www.facebook.com/raffilehti
Lehti tulee myöhemmin nettiin, niin heitän siitä sitten urlia.

Miksi kirjoitan nyt tätä? Aloitin luovan kirjoituksen kurssin. Saimme tehtäväksi valita kirjan genrestä, josta emme yleensä valitse teoksia. Otin sotakirjan Anatoli Gordijenkon Kuoleman Divisioona. En halunnut ottaa hömppäromaaneita tai dekkareita. Tästä ehkä oppiikin jotain!

Voisin myös julkaista jotain luovan työn tuotoksiani täällä - jos kehtaan.

Seitsemännen portaan enkeli

Seisemännen portaan enkeli on Frank McCourtin Pulitzer-palkittu teos. Seitsemännen portaan enkeli on ensimmäinen osa muistelmatrilogiasta. Hän kertoo kirjassaan lapsuudestaan köyhässä ja katolisessa Irlannissa. McCourt on jälkeen päin sanonut seuraavaa:
"Pahempaa kuin kurja lapsuus on kurja irlantilainen lapsuus, mutta pahinta on kuitenkin kurja irlantilainen katolinen lapsuus."

Monet ovat nähneet tästä kirjasta tehdyn elokuvaversion (itsehän en ole). "Eikö tuo ole todella ankea?" isäkin kysyi kun huomasi mitä luin. Alkuun tuntuikin etten jaksa lukea kaikkea sitä lohduttomuutta: nälkää, tauteja, alkoholismia, lasten kuolemaa.

Frankin tavassa kertoa lapsen näkökulmasta on kuitenkin jotain veikeää ja sympaattista. Kirja alkaakin kaikessa kurjuudessaan naurattamaan. Sitä lukiessa onkin joko itkun partaalla tai vastaavasti hymyilee posket kipeänä.

Irlanti 30-40 luvulla on lievästi sanottuna synkkä paikka. Mieleeni tuli James Joycen osittain omaelämäkerrallinen kirja Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Katolisuus on siinäkin läsnä painostavana ja kaiken nielevänä.

McCourt kuvaa hyvin niitä tragikoomisia piirteitä joita katolilaisuuteen liittyy. Synnin tehtyään poika ryntää heti ripittytymään, ettei vain kerkeäsi kuolla ja joutua helvettiin. Kaikki ajatukset olivat jumalanpelon läpitunkevaa. Edellä mainitusta Joycen kirjasta myös tämä pelko on jäänyt mieleeni päällimmäiseksi. Siinä on vaikuttavin helvetin kuvaus, mitä olen koskaan lukenut. Se on syöpynyt jopa tällaisen pakanan takaraivoon.

Maastamuutto oli tuohon aikaan suurta Irlannissa. Sen rupinen ravintotilanne sai ihmiset pakenemaan nälkäkuoleman tieltä. Köyhyyttä ja kurjuutta kuvaa esimerkiksi se, että Hitleriä kiiteltiin sodasta: isät lähtivät Englantiin tehtaisiin valmistamaan aseita ja perheet saivat kananmunia aamiaispöytään. Kaikkien isien rahat eivät menneet kuitenkaan perheen ruokaan vaan ne juotiin kurkusta alas.

Alkoholismi onkin yksi kirjan kipeistä teemoista. Turhautumisen ja suuttumisen hetket joutuu elämään McCourtin perheen kanssa yhä uudelleen ja uudelleen. Juuri siinä piilee alkoholismin ja läheisten suhteen repivin kohta: pettymys ja kuinka pettymystä seuraa aina uusi pettymys. Miten isä voi juoda kaiken, vaikka lapset kuolevat nälkään?

McCourt on kirjoittanut myös kaksi muuta elämänkerrallista teosta, jotka ovat jatkoa Seitsemännen portaan enkelille. Toinen niistä kertoo McCourtin elämästä Yhdysvalloissa kirjassa Amerikan ihmemaassa ja toinen hänen opettajan urastaan kirjassa Liitupölyä. Kiinnostusta riittäisi tarttua myös näihin teoksiin.

Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti - Merkintöjä elämästäni

Tervehdys. Luin kevyeksi snäkiksi Claess Anderssonin tuoreen elämäkerran. Se oli juuri sopiva välipala: helppo nauttia, ottaa mukaan ja piti pitkään kylläisenä. Kirjan lukeminen oli kuin olisin kuunnellut isoisämäisiä viisauksia kiikkustuolissa keinuvalta papalta - ja millainen pappa onkaan kyseessä! Claes Andersson oli/on Vasemmistoliiton perustaja ja puheenjohtaja (ne jotka minut tuntevat, tietävät oudon kiintymykseni vasemmistojohtajiin), lääkäri, terapeutti, kirjailija, jalkapalloilija ja jazz-pianisti. Claes taitaa onnistua kaikessa mihin ryhtyy. Perus suomenruotsalainen.

"Eräänä aamuna keväällä 1987 heräsin krapulaan ja totesin tulleeni valituksi Suomen eduskuntaan."

Kirja vaikuttaa siltä kuin Claess olisi öisin hiipinyt kirjoituskoneen luo ja kirjoittanut varsin sattumanvaraisesti jostain elämänsä vaiheesta. Hän puhuu paljon psykologin urastaan ja vähemmän poliittisesta urastaan. Elämänkirjoon mahtuu kertomuksia jazz-pianistin ja jalkapalloilijan urasta ja hieman kipeästä lapsuudesta.

Kaikin puolin teos on tasapainoinen, ja raottaa ovea ihanan ja viisaan miehen sieluun. Claess on inhimillinen ja rehellinen. Kirjassa ei ole ei ole ripaustakaan poliittista ja asiantuntevaa pönötystä vaan siinä on aitoa ihmisläheistä itsetutkiskelua (hihitin ääneen kun entinen kulttuuriministeri käytti sanaa "nussia"). Hän ei pelkää myöntää virheitään ja inhimillisyyttään, kuten töppäilyjään parisuhteessa ja peliriippuvuuttaan. Teos ei silti mene liikaa likaisiin yksityiskohtiin.


Tänään makustelin Claessin kanssa elämää vielä viimeisten sivujen ajan ja nyökkäilin haikeasti hänen viimeisille ajatuksilleen:

"Elämä itsessään on kaksoissitova, samanaikainen kyllä ja ei. Se on sitä että luopuu ja tahtoo pitää. Se on kaipuuta takaisin ja pelkoa tulevaisuudesta."

Ah, hieno mies.

















Robert Smith näytti 13-vuotiaana tältä.

Umberto Eco: Foucaultin heiluri osa.1

Moi, ajattelin lisätä epämediaseksikkään blogini trendipisteitä lisäämällä itsestäni päivänkuvan. Sanoisin, että pipo ja villatakki on nyt tosi in. Pakkasta on -30.

Kirjallisuutta olen kuluttanut huolestuttavan vähäisiä määriä. Olen sitäkin enemmän katsonut Ozia ja löhönnyt.

Puristetaan nyt silti tekstiä siitä vähäisimmästäkin, sillä nyt ei ole kyseessä vähäinen kirja. Se on henkisesti ja fyysisesti raskas järkäle.



Tämä olkoon ensimmäinen analyysini Umberto Econ Foucaultin heilurista. En ole lukenut edes kyseistä opusta loppuun. Eipä sillä niin väliä, sillä en pidä juonta tai tarinaa kokonaisuudessaan tämän kirjan tärkeimpänä antina - ainakaan tähän mennessä. Enemmän mieltäni kiihottavat henkiset viisaudet, jotka paljastuvat salatieteiden mystisen verhon takaa.

Kirjassa on 793 sivua ja olen sivulla 491. Jouduin palauttamaan kirjaversion takaisin kirjastoon, koska olin kelvoton kirjaston käyttäjä (palauttamattomat räp-levyt -> laskuja), mutta hain siis uuden pokkariversion tilalle (kun rikastuin ja maksoin laskut pois).

Sinne menivät samalla ylös merkitsemäni sivut, sillä ne eivät päde pokkariversioon. Yritän silti pitää ajatuksia kassassa. Pistän linkkejä joidenkin sanojen taakse, koska ne ovat kiehtovia ja suosittelen kaivelemaan aihetta lisää.


Foucaultin heiluri ei kerrokaan niin paljoa matematiikasta, vaikka siinä onkin paljon maagisia lukuja, eli gematriaa. Numeroihin ja suhteisiin liittyvä symboliikka on toki kutkuttava osa kirjaa.

Foucaultin heilurin tapahtumat sijoittuvat jonnekkin kahdeksankymmentäluvun tienoille, tai ainakin lähtevät liikkeelle sieltä. Casaubon, tarinan päähenkilö, löytää itsensä suolaisesta tilanteesta, ja tarina lähtee kuromaan tapahtumia taaksepäin. Takakansi myy kirjaa Da Vinci-koodi -tyyppisenä jännityskirjana. Se tekee hallaa koko teokselle ja johtaa varmasti harhaan niitä lukijoita, jotka tällaisia lukukokemuksia etsivät.

Kyseessä on mielestäni ennen muuta sukellus salatieteiden mystiseen maailmaan. Casaubon ajautuu töihin kustannusyhtiöön, joka kokoaa kirjasarjaa esoteerisista tieteistä (suppeasti sanottuna, oikeasti kaikesta maailman mystiikasta maan ja universumin välillä). Dan Brownin luoma Robert Langdon (Da Vinci -koodi, Enkeleitä ja demoneita) ei ole besserwissermäisyydessään ja älykkyydessään mitään verrattuna Casauboniin ja hänen työkavereihinsa Belboon ja Diotellaviin.

Punaisena lankana toimii Temppeliherroihin liittyvä salaisuus tai salaliitto (en ole vielä ihan perillä), jota Casaubon kumppaneineen selvittää kaiken muun mystisen ohella. Salaliittoon liittyy murha ja Belbon katoaminen kirjan alussa.

Teoksen kerronta etenee suurilta osin dialogein. Historiaa raotetaan henkilöiden kertomuksin. Puhe on älyllistä ilottelua, arvoituksia, syvällistä pohdintaa ja mietiskelyä. Välillä jutut menevät yli hilseen, lähinnä siksi etten ymmärrä sanastoa tai tunnista henkilöitä. Tämä kismittää ja pakottaa etsimään lisää tietoa. Tämän kirjan paras kaveri onkin tähän mennessä ollut wikipedia ja muistiinpanovälineet.

Kirjaa on äärimmäisen hankala lähteä purkamaan mistään suunnasta. Se on niin suunnaton, etten oikeen saa siitä otetta (sekään ei auta, että hienot muistiinpanoni ovat kadonneet johonkin). Ehkä en edes paneudu sen syvemmin itse tarinaan. Tämän kirjan antimista olisi oikeasti tutkittavaa vaikka loppuelämäksi. Se siinä hämmästyttääkin. Umberto Eco on käsittämätön kirjailija. Hän on teologian, metafysiikan ja aatehistorian Tolkien.

Kirjassa on vahvasti esillä juutalainen mystiikka, eli Kabbala. Kabbalan Kymmenen Sefiraa ovat olennainen osa kirjan tarjoamaa pohdintaa. Yksi tähän astisista lempikohdistani on sefiroiden symboliikan löytyminen auton mekaniikkasta (toinen hyvä oli kioskikopin arkkitehtuurin suhdannemitat, jotka jotenkin täsmäsivät pyramidiin).

Tree of Life - Elämänpuu, Kymmenen Sefiraa

Kabbalan yksi opetuksista on, että kaikki liittyy kaikkeen. Mikrokosmos on osa makrokosmosta. Kaikki tässä kirjassa ainakin liittyy kaikkeen. Palaan asiaan varmasti vielä uudemman kerran, vaikka Ruusuristiläisyyden parissa.


Vaikka kirja on suhteellisen raskaslukuinen, rakastan häkeltymistä maailman ja antroposofian ihmeellisyyden äärellä.

Stallarista

Hei, koska oon hias, enkä saa tänne ikinä mitään täytettä, niin pistän tuon Stallari-jutun, minkä kirjoitin meidän lehteen. Oon hirvee huijari, mutta antakee anteeksi. Pahoittelen myös lopun epäjournalistista saarnaa, mutta olkoon se siellä, koska se on niin hellyyttävä.

Älkää unohtako sirppiä ja vasaraa

Oopee, eli Olli-Pekka, Nevakivi haluaa kertoa teille nuorille tarinan ajasta, jota vanhemmat eivät halua muistella. Seuratkaa Oopeen kävelyretkeä pitkin keväisiä Helsingin katuja ja kuunnelkaa tarkkaan. On aika pölyttää muistoja taistolaisen luokka-ajattelun ajoilta, jolloin baskeripäiset humanistit vakosamettihousuissaan paransivat maailmaa huuruisissa kuppiloissa. Miten Suomi nöyristyi ison karhun kainalossa, miten aatteet lopulta haudattiin ja takit käännettiin?

Nyt ei työnnetä tikulla silmään vanhojen muistelijaa. Uusi sukupolvi haluaa kuulla missä mentiin ja minkälaisessa maailmassa kasvoivat tämän päivän valtaa pitävä eliitti ja suuri ikäryhmä? Juha Ruusuvuoren tuore teos Stallari kuvaa humoristisesti ja ripauksella ivallista kyynisyyttä puna-aatteen syntyä ja kuolemaa 60–70- luvun Suomesta näihin päiviin asti.

On aika tonkia kipeää menneisyyttä, tuoda virheet esiin ja oppia niistä. Vahvat periaatteet toimivat itsepetoksen avulla ja hajoavat sujuvasti samalla tavalla. Kirja kertoo vahvasti politisoituneesta ajanjaksosta, joka hukkui pikkuhiljaa opportunistiseen ja pragmaattiseen omaneduntavoitteluun.

Työn orjat, sorron yöstä nouskaa

Kirja maalaa aikalaiskuvaa, joka luo uskottavat kehykset tarinalle. Tarinalle, joka on tarua ihmeellisempää, koska se on totta. Kylmän sodan kaksinapainen maailma jaettiin hyvään ja pahaan. Oli valittava puolensa. ”Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan.”

Kirjan päähenkilö ja kertoja Oopee oli yksi heistä Tampereella tiedotusoppia opiskelevista punalipun kantajista. He kaikki kuuluivat 70-luvulla suureen taistelurintamaan kapitalismin diktatuuria vastaan. Siipi ei ollut yhtenäinen: oli tymriläisiä, tossilaisia, revareita, tasylaisia, revisionisteja, aleniuslaisia. Luokkatietoisuus oli vakava asia, eikä aitojen yli hypitty: oltiin joko meikäläisiä tai teikäläisiä.

Yhtenäinen puoluerintama toi turvaa. Äidit ja isät olivat sodan nähneitä, hiljaisia, stressaantuneita ja osittain tunnevammaisia. Opiskelutoverit muodostivat kiinteän aateperheen, jonka puolesta tehtiin töitä tosissaan. Sen tuoma yhteenkuuluvuuden tunne paikkasi lapsuuden kipeitä haavoja.

Toveriseura imaisi mukaansa ja sai uskomaan mustavalkoiseen totuuteen. Porvarillista individualismia tuli vihata koko nuoruuden voimalla. Materialistinen dialektiikka oli tieteellisesti pitävä järjestelmä, joka toteutuisi vääjäämättä: sosialismi tulisi ja vasemmistolaisnuorten etujoukot nousisivat sen johtoon.

Kuinka sirppi ja vasara haudattiin

Kirja sekoittaa fiktiota ja dokumentarismia, todellisia ja fiktiivisiä henkilöitä. Jotkut heistä jätetään nimeämättä, mutta ovat jokseenkin tunnistettavissa. Voi vain arvailla kuka nykyelämän valtaa pitävistä elitisteistä on jauhanut suu vaahdossa luokkataistelusta jossain savuisen kuppilan nurkkapöydässä. Eikä tarvitse edes arvata, siellä kirjassahan se seisoo: Björn Wahlroos.

Ironia on huipussaan, kun kirjassa kuvataan aatteen hautaamista. Se rikkoo koko siihen asti vallinneen puolueromanttisen kuvauksen katkeransuloisella tavalla. Yleisen ilmapiirin muuttuessa korttitalo alkoi sortua. Vähin äänin vaihdettiin puolueen jäsenkirjat tuntuvaan palkkashekkiin. Silloiset tymriläiset ja tossilaiset omistavat tänään yhtiöitä, ovat menestyneitä poliitikkoja ja valtaapitäviä isokenkiä.

”Oikea elämä odotti tiedostavia opiskelijoita, oikeat työpaikat avautuivat ja opintolainat lankesivat maksuun. Elämä ei ollutkaan purppuranhehkuinen auringonnousu.”

He käänsivät takkinsa, pettivät puolueen ja puolue petti lopulta kaikki. Reaalisosialismi ei koskaan tullut suomeen.

Elämää Kekkoslovakiassa

Suomettuminen on vieläkin kirosana, mutta Ruusuvuori ei jätä tarttumatta tähän tabuun. 70-luvun opiskeluaktivistien punapolitiikka istuin hyvin siihen poliittiseen ympäristöön. Kaikki olivat kallellaan Neuvostoliiton puoleen. Se oli maan tapa, ainoa mahdollinen vaihtoehto.

Oopeen tehdessä töitä toimittajana, hän huomasi, että journalistiset ihanteet oli haudattava, kun Neuvostoliitosta oli kyse. Sensoreita ei erikseen tarvittu, koska ne olivat jokaisen toimittajan omassa päässä. Vallan vahtikoirat hiljensivät itsensä.

Elettiin lumedemokratian aikoja hiljaisen hyväksynnän siunauksella. Kortensa kekoon kantoivat kaikki: poliitikot, virkamiehet kirjakustantajat ja toimittajat.

Tässä vaiheessa kirjaa Oopee alkaa vaahdota niin että sylki lentää. Hän paasaa pateettisella tavalla avoimen demokratian ja journalistin kunnian vuoksi niin, että hänen nuori lukijansa ja seuraajansa meinaa jäädä matkalle, mutta sitten hän tekee ryhtiliikkeen ja palaa itse tarinaan. Meidän päässämme pyörii vielä yksi kysymys, johon ei ole tullut kunnon vastausta: miksi?

Selitysten aika

Miten oli mahdollista, että fiksut, tiedostavat yliopisto-opiskelijat päätyivät kannattamaan neuvosto-diktatuuria? Miksi Suomi lensi rähmälleen Venäjän eteen? Ette te nuoret voi ymmärtää sitä aatemaailmaa, joka kieltäytyi näkemästä totuutta, Oopee vuodattaa. Se pystyi selittämään mustan valkoiseksi kymmenillä eri tavoilla. Sen mielettömyyttä ei saa koskaan unohtaa, kuuluu kirjan terävin sanoma.

”Kun alan palauttaa mieleeni, mitä ihmiset puhuivat ja mitä he tekivät niinä vuosina, en usko sitä itsekään. Meidän sanamme ja tekomme olivat niin järjettömiä, että sellaista voi tapahtua vain todellisuudessa, ei kenenkään kirjailijan mielikuvituksessa - - Merkityksellistä tässä kaikessa on se, että me olimme tosissamme.”

Ihminen pettää itseään säilyttääkseen kynsin ja hampain lapsenuskonsa. Aatteet tuovat yksinkertaisia vastauksia ihmisten pirstaleiseen maailmaan. Ne luovat toivoa paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta maailmasta, maailmasta, joka rakennettaisiin yhteisrintamassa tovereiden kanssa verellä ja hiellä. Sen varjolla voi ummistaa silmät ongelmilta ja keskittyä taisteluun.

Verta on aina vuodatettu uskonnon ja politiikan vuoksi. Mikään ei ole oikeastaan muuttunut. Suuret aatteet ovat hajonneet, mutta silmät pysyvät ummessa. Musta on valkoista, jos niin väitetään tarpeeksi monta kertaa.

Kuka arvaa?

Hei, tässä pieni vihje kirjasta, jota luen tällä hetkellä. Olen aika innoissani siitä. Olen matematiikan suhteen idiootti, mutta sen filosofiset ulottuvuudet kiehtovat.

Joo ja luen myös Jane Fondan elämäkertaa, joka on loppusuoralla. Olin yllättynyt, miten vähän siinä puhutaan glamourista ja miten paljon Vietnamin sodasta ja Nixonista. Tämän innoittamana aion kuitenkin katsoa tänään Frost/Nixonin.

Taivaan pilarit

En ole kerennyt kunnolla paneutua lukemiseen kesällä, kun olen lukenut lähinnä koulukirjoja kesäopintoja varten. Sen jälkeen ei riitä oikein puhtia lukea. SELI ja SELI jne.

Kahlasin kuitenkin läpi runsaan yhdeksänsataa sivuisen järkäleen Ken Folletin Taivaan pilarit. Tartuin kirjaan hieman epäillen, sillä siskoni olivat suositelleet sitä ja täytyy myöntää ettei meidän kirjamakumme usein kohtaa.

Kirja sijoittuu keskiajan Englantiin, kertoo sen ajan uskonnollisuudest, politiikasta, katedraalin rakentamisesta ja arkkitehtuurista. Kiinnostavaa kyllä, aiheestaan ja järkälemäisyydestään huolimatta se on ollut myyntimenestys, kuten sen jatko-osakin Maailma vailla loppua.

Taivaan pilareiden keskushahmo on Tom Rakentaja, jonka haaveena on rakentaa joskus oma katedraali. Toinen päähahmoista on kunnianhimoinen, mutta äärimmäisen hurskas priori Philip. Rakenteilla on uusi katedraali, jonka kohoamista taivaallisiin korkeuksiin seurataan koko kirjan ajan. Vastoinkäymisiä nimittäin tulee ja tuskastumiseen asti.

Täytyy sanoa, että ennakkoluuloni osoittautuivat osittain oikeaan. Kirjaa oli helppo lukea, eikä se tuntunut yhtään pitkältä, mutta jokin tökki. Se ei jättänyt minua pohtimaan. En nähnyt vaivaa. Miksi se on niin, että kirja on mielestäni hyvä vain jos näen vaivaa? Kirjassa pitää olla filosofiaa, mielenkiintoisia teemoja ja ristiriitoja ja kerronnan täytyy olla kaunista tai edes erikoista. Tiivistettynä sen täytyy tuoda jotain muutakin kuin sen, mitä tarinalla itsellään on annettavaa.

Taivaan pilareiden henkilöhahmot ovat mielestäni liian yksiulotteisia. On hyviksiä ja pahiksia. Toki hyviksienkin teot ovat välillä kyseenalaistettavissa. Hahmot tulivat hyvin tutuiksi, mutta silti jokin jätti kylmäksi.

En voinut olla vertaamatta tätä kirjaa Umberto Econ Ruusun nimi ja Herman Hessen Narkissos ja kultasuu -teoksiin, sillä nekin sijoittuvat keskiaikaan ja luostarielämään. Nämä mestariteokset pesevät tämän myyntimenestyksen sata-nolla. Niissä kiinnosti enemmän uskon ja taiteen filosofiat. Keskiaikainen luostarielämä on mielenkiintoista sen kurin ja oppineisuuden takia. Taivaan pilarit keskittyi mielestäni vain hahmojen välisiin suhteisiin, sotimiseen, vastoinkäymisiin, katedraalien kuoriin, laivaan ja pylväisiin.

Luin kirjaa ihan mielelläni, mutta se etten jaksa kirjottaa siitä mitään syvällisempää, kielii siitä, että se jätti minut melko tyhjäksi.

A Farewell to Arms

A Farewell to Arms 1932, Helen Hayes, Gary Cooper

"Let's drink to your liver's sake!"

Päätin vähän verestää kielitaitoani lukemalla vaihteeksi englanniksi. Hemingway on siihen oiva vaihtoehto. Juoni ei poukkoile. Juju on kerronnassa ja kauniisti soljuvassa kuvauksessa.

A Farewell to Arms on kaikesta sentimentaalisuudesta riisuttu koruton kertomus. Se on rakkaustarina, sotatarina ja tarina toveruudesta. Se on tragedia ja komedia. Tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan mittelöihin. Kirjan päähenkilön ja Hemingwayn elämät törmäävät: molemmat ovat olleet amerikkalaisina Italiassa ambulanssikuskeina. Molemmat sotilaat haavoittuivat sodassa ja ovat samaa mieltä: paska sota. Sota on paskaa, eikä sitä tarvitse moneen otteeseen mainita. Rivien välistä sen voi lukea jokainen itsekin.

Hemingwayn kirjoja ennenkin lukeneena en yhtään ihmettele miksi baariketju on nimetty hänen mukaansa. Keskustelu, seurustelu, syöminen ja sotiminen eivät suju samalla lailla ilman alkoholia. Drinksua vedetään jopa sairaalapedissa. Viinapullot ovat sängyn alla piilossa. Juopottelua se ei kuitenkaan ole. Se on kuin tupakka ranskalaisessa taide-elokuvassa: hienovarainen, kontekstiin uppoava taide-elementti.

Loppu oli yllättävä, vaikka osasinkin enteillä jo jotain. Hemingway nimittäin tuohtui legendaarisen elokuvanversion pilaamisella onnellisimman lopun vaihtoehdolla. Elokuvaversioita taitaa olla parikin: 30- ja 60-luvulla tehdyt versiot.

Suosittelen alkukielillä lukemista. Suomennos on kuitenkin aina osittain suomentajan tulkintaa. Toisaalta äidinkieli sitoo sanat merkitsemään enemmän tai ainakin eri tavoin kuin vieraalla kielellä. Tunnelma on erilainen. Onko kirja sama vai eri eri kielellä?

minusta ja kirjoista

Rupesin pohtimaan suhdettani lukemiseen. Varsinkin viimeaikoina se on tuntunut hieman velvollisuudelta. Muistan kuinka varsinkin nuorempana rohmusin kirjoja ja nautin lukuelämyksistä oikeasti. Mietin onko minulla enää samaa paloa kuin silloin?

Silloin kuin aloin ajatella tulevan työni liittyvän kirjallisuuteen ja sen tutkimukseen, aloin tuntea velvollisuutta lukea ja tuntea tärkeitä teoksia ja kirjailijoita. Aloin analysoimaan ja tulkitsemaan lukemaani, asettamaan sitä yhteiskunnan, taiteen ja kulttuurin kontekstiin. Aloin tuntemaan huonoa omatuntoa, jos en ollut lukenut jotain suurta klassikkoteosta.

Tietenkin vieläkin tartun kirjaan, joka kiinnostaa, mutta yhä useammin siinä on mukana sitä, että tiedostan, että minun olisi luettava juuri tämä kirja, koska sivistyksessäni on aukko.

Kuten useat muutkin, jotka ovat tekemässä rakkaasta harrastuksestaan ammattia, minusta tuntuu, että olen menettämässä sen ensirakkauden ja intohimon tunteen lukemiseen. Kun luen jotain koulutehtävää varten, en lue sitä kokonaan itseäni varten. Ruusuvuoren uusi teos Stallari, kiinnostaa minua oikeasti, mutta muuttuu työvälineeksi ja taakaksi, joka täytyy kantaa tehdäkseni siitä jutun luokkamme lehteen. Minun täytyy etsimällä etsiä siitä jotain järkevää sanomaa, ajankohtaistaa se ja tehdä siitä hyvä journalistisesti kiinnostava juttu.

Koska ahdistun kaiken maailman velvollisuuksista, alan ahdistua lukemisestakin ja se on aivan hirveä ajatus. Toivottavasti se ei mene siihen.

Kirjahylly

Ja tuossa vasemmalla syy, miksi minulla kestää niin kauan lukea yhtä kirjaa. Luen nyt vähän noita kaikkia. Kirjat ovat kaikki kirjastosta, paitsi Hemingway, josta kirjoittelen tänne seuraavaksi.

oikukas blogi

Hahaa luulitte etten enää ikinä päivitä tätä. Niin luulin minäkin, mutta yritin vain tehdä hiljaiselon ennätystä! Noniin koulussa on ollut kiirettä ja seli seli. Ehkä minua jäi vaivaamaan se etten haluakaan arvostella Mätämunan muistelmia, niin en sitten halunnut kirjoittaa ollenkaan. Nytkin vähän huijaan, koska tämäkin päivitys on itseasiassa koulutehtävä, mutta puolustuksekseni voin sanoa, että nautin sen kirjoittamisesta erittäin paljon. Tämä on nyt tarkoitettu enemmänkin julkaistavaksi lehtikontekstissa, mutta menköön nyt blogiin ihan tällaisenaan.

Uusinta Saramagoa siis syynissä:


Oikukas Saramago

Oikukas kuolema (2008, Tammi, Suom. Erkki Kirjalainen) on Nobel-palkitun portugalilaiskirjailija José Saramagon viimeisin teos. Saramago tunnetaan inhimillisestä tavastaan kuvata ihmisyyttä ja yhteiskuntaa. Hänen kuuluisin kirjansa on vuonna 1995 ilmestynyt Kertomus sokeudesta, johon hänen koko kirjallista tuotantoaan on taipumus verrata. Kirjasta on tekeillä myös elokuva, jota työstää Oscar-ehdokas ja Golden Globe palkittu brasilialaisohjaaja Fernando Meirelles.

Oikukas kuolema on kieleltään ja kerronnaltaan tunnettua Saramagoa. Saramagon on sanottu edustavan maagista realismia, joka on Latinalaisesta Amerikasta lähtöisin oleva kirjallisuustyyli. Tyylin muita kuuluisia edustajia ovat muun muassa Gabriel Garcia Marquez ja Jorge Luis Borges.

Kuten tyylin nimestä voisi päätellä, maaginen realismi kietoo mielikuvituksellisia elementtejä realistiseen tarinaan. Tyylin liitetään myös omalaatuinen kerronnallisuus. Saramagon virkkeet voivat olla sivun mittaisia, keskustelua erottaa vain pilkut ja isot kirjaimet, olennaiset henkilöt ja paikat jätetään nimeämättä. Kerronta on kuin ajatusvirtaa, joka välillä kuohuu ja poukkoilee minne haluaa.

Oikukas kuolema kertoo maasta, jossa kukaan ei yhtäkkiä kuolekaan: tuoni on mennyt lakkoon. Teos lähestyy yllättävää tilannetta kertoen inhimillisistä reaktioista, joita tämä kummallisuus aiheuttaa. Ikuisen elämän riemuitseminen muuttuu melko pian epätoivoksi. Yhteiskunnan rakenteet alkavat notkua kuoleman ja elämän rajamailla roikkuvista ihmisraunioista. Miten tässä uudessa tilanteessa käy institutionaalisten rakenteiden, hautaustoimistojen, vakuutusyhtiöiden ja kirkon?

Saramagon tarkat ja sarkastiset huomiot saavat lukijan hymistelemään. Suu vetäytyy pakostakin hymyyn, kun tunnistaa ihmiselle ominaisia piirteitä kasvatettuna farssimaiseksi esitykseksi. Hyväntuulisen pilkan ohella kirjan kantavin voima on sen filosofia ja hykerryttävät ajatusleikit. Saramagon teokset saavat pohtimana kysymystä ”entä jos?” Niin kuin Kertomus sokeudesta: entä jos olisimme kaikki yhtäkkiä sokeita, tai sen tytärteos Kertomus näkevistä saa kysymään mitä tapahtuu demokraattiselle yhteiskunnalle, jos kaikki äänestävät tyhjää?

Maagisen realismin tyyliin tottumattomille kirjan lukeminen vaatii pitkäjännitteisyyttä. Kun on tottunut kyseiseen tyyliin, unohtaa sen vaikeuden ja teksti soljuu tajuntaan kuin itsestään. Nykykirjallisuuden henkilökeskeiseen tarinointiin tottuneet lukijat voivat kavahtaa anonyymiyttä. Välillä ei voi olla varma kuka puhuu, välillä puhuja voi olla jopa eloton esine. Saramagon kirjoissa tekstillä ei ole rajoja eikä tarinalla varsinkaan.

Ehkä tähän kiteytyykin Oikukas kuolema –teoksen ongelma: se ei ole kiinteä kokonaisuus. Lukiessani teosta minusta alkoi tuntua että luen kahta eri kirjaa. Se mikä alkoi ihmisluonteen satiirista, päätyy lopulta eriskummalliseen rakkaustarinaan. Teoksen luettuani olen kuitenkin iloinen sen outoudesta. Se on mielestäni paljon piristävämpi kuin Saramagon edellinen teos Kertomus näkevistä, joka keskittyy liikaa jauhamaan kuivakkaa huumoria byrokratiakoneistosta ja vallan rakenteista.

Syy miksi lähestyn Oikukas kuolema -teoksen arviota näin biografisesti (kirjailijalähtöisesti), on se että hän ei itse malttanut olla puuttumatta lukijan lukemiseen. Hän tunkee itsensä rivien väliin ja huomauttelee ja puhuttelee. Hän mainitsee jopa tapahtumien sivunumeroita ja osoittaa näin kirjan fyysiseen olemuksen rikkoen jonkin lukemisen illuusion. Hän on kuin kaikkitietävä kertoja joka suhteellisen mielivaltaisesti päättää, mihin suurennuslasinsa kohdistaa. Tiivistettynä: Saramago on oikukas.

Ihon aika

Pahoittelen suhteellisen pitkää päivitystaukoa, mutta ei ole ollut nettiä nyt hetkeen. Asun nyt väliaikaisesti yhdessä poikamiesboxissa. No asiaan eli kirjallisuuteen. Anja Kaurasen Ihon aika oli aika lyhyt ja nopeasti luettu. Ensituntemus kirjasta oli lievä pettymys, mutta jälkikäteen ajateltuna sen aihe ja teema ovat jääneet pyörimään mieleen.

Takakansitekstin mukaan omaelämänkerrallinen tai ainakin hyvin henkilökohtainen kirja kertoo naisesta, joka saattaa omaa äitiään kuolemaan. Ah äiti-tytär -suhteen tuhannet kompleksit! Sodan ja pula-ajan kokeneet äidit makaavat viimeisellä vuoteillaan tyttärien leikatessa kynsiä, harjatessa hampaita, hoitaessa syyliä ja muita ihme kasvustoja ilkeissä paikoissa. Minulla ei ole nyt kirjaa mukanani (olen maalla), mutta pistäisin tähän sydäntä kylmäävän sitaatin, jossa päähenkilö (en muista nimeä, jos sitä edes oli. Anteeksi tämä tarkkuus tällä hetkellä) nauraa päänsä sisällä ivallisesti: "Tämä tulee tapahtumaan vielä teillekin!"

Kaurasen esiintuoma omahoitajuus on erittäin tärkeä aihe. Saattosisaret tekevät työnsä rakkaudella, mutta se on äärimmäisen raskasta (sanomattakin selvää). Kirjassa sisaret muodostavat tiiviin tukipiirin, jossa pahimmasta selvitään roisin huumorin avulla.

Kuoleman läheisyys muistuttaa elämän rajoista ja antaa kontrastin elämälle ja elämänjanolle. Spontaanius ja nautinnonhaluisuus asettuvat kuoleman odottamisen vastakohdaksi kirjassa.
Toisaalta nautinnonhaluisuutta esiintyy kuolemaa odottavallakin. Tässä tullaan Kaurasen ansioihin eli tabujen rikkomiseen. Ei tulisi ihan heti yhdistettyä saattohoidossa makaavia mummoja masturboimiseen. Paidattomat uroot televisiossa saavat kuitenkin halut heräämään kuoleman kynnykselläkin. Saattosiskot toivovat että äidit olisivat elämänsä aikana panneet kunnolla tai saaneet edes yhden orgasmin.

Tietenkin aitona feministinä Kauranen ottaa esille tämänkin seikan: saattamassa ei ollut yhtään miestä. Tyttäret valvoivat sänkyjen luona vanhempiensa haurasta unta, kun pojat juoksivat tärkeimmissä asioissa. Saattaminen näyttäisi olevan automaattisesti nyt vain tyttärien juttu.

Vaikka kirja oli lyhyt, luettavuutta katkoivat lyhyet jaksot, joista ei aina tiennyt kuka kertoo ja mitä. Kirjoittaja muutti välillä hän-muodosta minä-muodoksi ja sai aina miettiä, kerrottiinko tässä nyt äidistä vai tyttärestä ja kenen suusta. Itse asiassa en ole vieläkään sata prosenttisen varma, kuka siellä Viipurissa kävi panemassa rumaa kuunaamaista miestä. Ansioksi voi kai lukea senkin ettei kirja anna kaikkea valmiiksi pureskeltuna. Tätä täytyy pureskella vielä uudelleenkin, että asia selkeytyy.

Kaiken kaikkiaan kirja ei ollut ehkä Kaurasen parasta antia, mutta aiheiltaan hyvin puhutteleva.
Ainakin se, että kirjan tematiikka on jäänyt pyörimään mieleeni on iso iso plussa.

Seuraavaksi pureudun vähän erilaiseen tuotokseen nimittäin Seppo Heikinheimon, legendaarisen kulttuurikriitikon, muistelmiin. Taidan tyytyä kommentoimaan vain lukuelämyksiäni, sillä en ala muistelmia arvostelemaan kaunokirjallisin perustein.

Anna Karenina

(Kuvassa Greta Garbo Anna Kareninana)

Loputtomalla kirjalla oli sittenkin loppunsa! Leo Tolstoin Anna Karenina otti tältä tytöltä aikaa pienen ikuisuuden. Luin kyllä samaan aikaan useita muitakin kirjoja. Mutta, mutta mitä tyhjentävää voinkaan tässä todeta aikamme ehkä suurimmasta realismin klassikkoromaanista? 910:een pienellä präntättyyn sivuun mahtui
monta tarinaa ja mikä realismissa tärkeintä: henkilöä. Uudenlaisen individualismin nousu toivat henkilön ja ajatusmonologin kirjallisuuteen ja Anna Karenina on tästä aikansa esimerkkiteos.

Henkilöiden ohella kirjassa on runsasta miljöön ja 1870-luvun Venäjän yhteiskunnan kuvausta. Tolstoi luotaa tekstinsä läpi syvien kansan rivien (ylevää). Tutuiksi tulevat niin luonnonläheinen ja yksinkertainen talonpoikaiselämä kuin porvariston lukuisia sanomattomia sääntöjä noudatteleva seuraelämä, jossa seurustellaan hienoissa puvuissa ja puhutaan filosofiasta, taiteesta ja politiikasta, sekä tietenkin juoruillaan muista. Tämä kaikki on taustana Annan onnettomalle rakkaussuhteelle ja Levinin itsensä etsimiselle. Nämä kaksi poimisin kirjan tärkeimmiksi henkilöhahmoiksi, vaikka kirjassa kuvattiin kyllä välillä ihan kaikkien ajatuksenjuoksua, esim. Levinin koiran.

Tolstoilaisuus on aatteena todella kiinnostava ja etsin merkkejä, joilla se ilmenee kirjassa. Tolstoin tapa ymmärtää kristillisyyttä kirkosta erillisenä sisäisenä asiana, lähimmäisenrakkautta korostaen, tulee voimakkaasti esiin kirjan loppupuolella, jossa Levin kokee saavansa sisäisen rauhan oivaltaessaan kristinuskon tolstoilaisessa hengessä. Levinin kautta ilmaistaan myös sodanvastaisuuden ja väkivallattomuuden aate, joka tolstoilaisuudessa kiteytyy sanoihin: "älä vastusta pahaa pahalla".

Mitä Anna Kareninaan tulee, sanoisin että hän on perinteinen mieskirjallisuuden kuvaama naishenkilö. Hän on kaunis ja viettelevä: miehet himoitsevat ja naiset kadehtivat. Hän on älykäs, mutta äärimmäisen herkkä jopa siihen kuuluisaan hysteriaan saakka. Ahdasmielinen seuramaailma ja hyväksymisen ja rakkauden kaipuu tekevät hänet lopulta hyvin onnettomaksi. Avioeroa ei siihen aikaan otettu tuosta vaan ja puolisonsa jättäminen uuden rakkaan takia oli sosiaalinen itsemurha – ainakin siis naiselle.

Kirjan lukeminen ja varsinkin luonnonkuvaus saivat minussa aikaan suurta haikeutta ja ikävää luonnon keskelle. Tuli hirveä kaipuu Uukuniemen mökille, karjalan vihreyteen ja vehreyteen, aamun valkoiseen sumuisuuteen ennen auringon nousua, kukkivien syreeni- ja omenapuiden reunustamalle pihapolulle paljain jaloin kävelemään kohti rantasaunaa. Vaan ei kai se auta kuin repiä itsensä irti tästä tolstoilaisesta luontoromantiikasta ja mennä raahaamaan likavaatesäkkiä kohti kellarin betonista pyykkitupaa.

2000-luvun Decamerone

2000-luvun Decamerone (Päivi Kaataja ja Piritta Maavuori toim.) on kokoelma suomalaisten naisten kirjoittamia eroottisia novelleja. Kirjailijoita on laidasta laitaan, tutuimpana minulle Sofi Oksanen, Riikka Pulkkinen, Johanna Venho ja Kreetta Onkeli. Minulla oli kovat odotukset tästä kirjasta, koska olenhan suomalaisen nais- ja feminismikirjallisuuden suurkuluttaja. Seksi naisnäkökulmasta on tietenkin kiinnostava ja nähtävästi vieläkin arka aihe monelle. Vieläkin näyttää olevan hankala tottua naiseen seksin kokijana (eikä vain objektina). Tästä tulee mieleeni Sonja O:n ja Tamaran aikoinaan aiheuttama kohu ja märinä siitä, että kyllä nyt on nainen kuvattu aivan liian seksuaaliseksi olennoksi. Herne on mennyt nokkaan myös sellaisen klassikkoproosan kuin Decameronen nimen sotkeminen tällaiseen iljettävään feminismiin. Hesarin nettiversion keskustelussakin puidaan tätä naisasiaa, joka on selvästi mennyt aivan liian pitkälle taaskin: http://www.hs.fi/keskustelu/thread.jspa?threadID=73449&messageID=1336532&#1336532

No itse kirjaan. Pornon ja erotiikan raja on häilyvä niin kuin tämä novellikokoelmakin sen osoittaa. Yleisesti ottaen tarinat ovat eroottisia, vaikka kalut, mällit ja pillut vilkkuvatkin tekstissä. Pornonkin puolelle välillä mennään, mutta pilke silmäkulmassa. Näkökulmia on niin monia kuin on kirjailijoitakin ja välillä tason ja tyylin vaihtelu turhautti ja teki kirjan sisällöstä melko hajanaisen.

Kaiken kaikkiaan olin vähän pettynyt. Ehkä minulla ei ole tarpeeksi kokemuksia joihin peilata tarinoita, esimerkiksi äitiys oli muutaman novellin kantamana teemana. Jotenkin minusta tuntui, että ”paremmat” (anteeksi hipsut) tekstit oli jätetty loppuun. Vasta lopussa alkoi tulla Oksasta ja Onkelia ja muita tunnetumpia kirjailijoita, jotka paransivat kirjan loppuosaa kirjallisella taituruudellaan. Sokerit oli jätetty pohjalle.

Omasta puolestani viha-rakkaussuhteeni Pulkkiseen sai taas vahvistusta. Siinä on jotain tosi hyvää, mutta myös tosi ärsyttävääkin. Tällä kertaa Pulkkisen tarina oli hyvin kirjoitettu (niin kuin Rajakin), mutta se sortui turhaan jaaritteluun (niin kuin välillä Rajakin). Rajassa minua ärsytti miljoonat muutkin asiat, mutta niistä en jaksa nyt avautua. Paitsi yhdestä seikasta: se päähenkilö 16-vuotias teini (joka muutenkin oli kirjan huonoiten kirjoitettu henkilö) luki Anna Kareninan melkein viikossa. Olen nyt lukenut viimeistä sataa sivua varmaan viikon ja sivuja vaan näyttää ilmestyvän jostain lisää. Tolstoin Anna Karenina on varmasti päättymätön tarina. Tulen heti kertomaan, jos ihme on tapahtunut ja olen saanut sen luettua.

En tiedä onko minulla enää muuta sanottavaa 2000-luvun Decameronesta. Ihan hauska idea, mutta siinä oli odotettua huonompi toteutus, vai olenko vain liian vaativa lukija nykyään? Seuraavaksi luen tuon loputtoman tiiliskiven loppuun ja sitten tartun kirpparilta löytämääni Kaurasen Ihon Aika-teokseen. Kauranen ei petä koskaan!

Leijapoika (Osa 2)

On kuulemma huonoa kirjallisuutta, jos kirjoittaa omasta elämästään. Kirjan päähenkilön, Amirin ja kirjailijan lapsuudessa on kiistämättä aika paljon samankaltaisuuksia (no ainakin wikipedian mukaan). Silti en epäile hetkeäkään Hosseinin kyvykkyyttä – onhan hän kirjoittanut naistenkin sielunelämästä todella taitavasti. Leijapoika on kuitenkin fiktiota, vaikka kuinka kutkuttaisikin vertailla sitä kirjailijan omaan elämään.

Vaikka teoksessa on paljon raakuutta: kivityksiä ja raiskauksia, se on myös toiveikas. Se on kuin heijastus Afganistanin kansan periksiantamattomuudesta ja optimismista, kyvystä nousta pommitusten raunioista. Mitä muuta ihmiset voivatkaan enää tehdä sen kaiken kamaluuden jälkeen kuin yrittää uudelleen? Kirjoitan ehkä taas molemmista kirjoista, mutta niiden kuvaama kulttuuri on sama ja erotus on vaikeaa, varsinkin kun kirjoitan näin yleisluontoisesti.
En halua tarttua yksityiskohtiin ja loppuratkaisuihin ihan sillä varauksella, että joku sattuu tätä blogia lukemaan, ennen kuin on lukenut itse kirjoja. En halua spoilata kenenkään lukunautintoa.

Äiti-tytär –suhteista on tullut luettua muutamaan otteeseen, mutta isä-poika –suhteista ei niin usein. Kas kummaa, nekin voivat olla aika monimutkaisia jollain miehisellä tuppisuu- ja machokulttuuritasolla. Kun tähän yhdistetään vielä islamilaisen kulttuurin kunnia-, rotu- ja uskontokäsitykset sekä valtava syyllisyyden paino, monimutkaisten ihmissuhteiden soppa on valmis. Kirjassa syyllisyys siirtyy isältä pojalle ja näyttää olevan loppujenlopuksi melkein ainoa heitä yhdistävä asia.

Nyt en kerkeä enää puimaan tätä enempää. Palaan Leijapoikaan ehkä myöhemmin tai sitten en.

Tuhat loistavaa aurinkoa ja Leijapoika (Osa 1)

Tässähän vierähtikin muutama päivä. On ollut töitä ja seliseli. Asiaan:

Luen aika monenlaisia kirjoja. Lähiaikojen lukemiseni kuvaavat tätä aika osuvasti: luen tällä hetkellä klassikkoa (Anna Karenina) ja tietokirjaa (Glover: Ihmisyys), sekä sain juuri luettua Khaled Hosseinin uutuuskirjat.

Ajattelinkin aloittaa noista jälkimmäisistä. Luin ne juuri nurin päin ilmestymiseen nähden : eli ensin Tuhat loistavaa aurinkoa (miksi meinaan koko ajan kirjoittaa kaksi aurinkoa. Röyhkän kirja kummittelee alitajunnassani, kun olen toistaiseksi jättänyt sen vielä kirjaston hyllyyn) ja sitten melkein heti perään teoksen Leijapoika. Turha varmaan edes mainita näiden kirjojen bestseller-asemaa tai myytyjä leffaoikeuksia.

Tarkoitus oli pitää kirjojen välillä väliä – se olisi ollut parempikin, mutta Leijapoika sattui olemaan vain yhtenä kappaleena paikalla koko kirjastopiirissäni, niin pitihän se hakea sieltä kotiin. Raukka oli ihan luettu puhki ja sivut lentelivät. No ehkä käymme viimeinkin asiaan:
Helsingin Sanomien kritiikki osui oivallisesti oikeaan siinä kohtaan, kun puhuttiin Hosseinin kyvystä kirjoittaa tunteita koskettavalla tavalla. Mielestäni eksoottisuus yhdistettynä yleisinhimillisiin tunteisiin vetoavaan kirjoitustyyliin toimii Hosseinin kirjojen koukkuna.

Tuhat loistavaa aurinkoa kertoo lyhykäisesti sanottuna kahdesta naisesta, jotka joutuvat saman suutarin vaimoiksi. Heidän elämänsä on täynnä mitä kamalimpia koettelemuksia ja takaiskuja, mutta ystävyys ja rakkaus kannattelevat heitä syvimmissäkin ryteiköissä.

Leijapojassakin suurena teemana on ystävyys. Amir ja Hassan ovat parhaita ystäviä. Amir on rikkaan ja tunnetun isän poika ja Hassan on isänsä Alin kanssa heidän palvelijoitaan. He ovat vähemmistöön kuuluvia hazaroita (mongolien jälkeläisiä). Amir elää koko elämänsä syyllisyyden tuskissa petettyään ystävänsä. Kirjassa käsitellään myös isä-poikasuhdetta ja tuota syyllisyyden tematiikkaa.

Pidän teosten antamaa kulttuurista ja historiallista tietoa erittäin tärkeänä ja antoisana osana. Vaikka tadzikit, pataanit, hazarat, sunnit, shiiat ja loputtomat vallanvaihdokset ja niihin liittyvät sodat Zahir Shanista neuvostovaltaan, talebaneihin ja aina Irakin sotaan asti tuntuvat äkkiseltään sekavalta, hahmottuu silti kokonaiskuva Afganistanin sodista ja historiasta. Enää Afganistan ei ole minulle pölyinen ja öljyinen paikka jossain Lähi-idässä, jossa kiihkomieliset rättipäät sotivat ja taluttavat naisia burghissaan. Nyt se on paikka, jossa on eksoottisen kaunis luonto ja hieno kulttuuriperintö. Ei unohdeta, että Euroopan ”pimeällä keskiajalla" Lähi-itä oli oikea sivistyksen kehto. Hosseini muistaa kuvata myös tätä rikasta kulttuuriperintöä esimerkiksi mainitessaan jostain (jota en enää muista) kirjailijasta, joka kirjoitti Romeo ja Julia – tyylisen tarinan kauan ennen Shakespearea.

Lyhennän nyt Tuhat loistavaa aurinkoa TLA:ksi (viehkeää). Lukiessani TLA:ta mieleeni nousi välillä Ayaan Hirsi Alin kirjoittama Neitsythäkki. Kirjasta nousi kohu sen rohkean kritiikkinsä ansiosta, ja monet leimaavatkin sen turhan provosoivaksi ja kapeakatseiseksi. Minusta kaikki Hirsi Alin esiin nostamat ongelmat ovat todellisia ja provosoinnin arvoisia, mutta tietenkin näkökulma on vähän kapea.

Hosseini lähestyy samaa aihetta tarinan kautta. Naisia halventava asenne on kulttuurinen ja uskonnollinen, mutta asia ei ole näin yksioikoinen. Muslimit puolustautuvat sanomalla, että heillä on tasa-arvoinen kulttuuri, mutta eri tavalla: heillä naisilla on omat työnsä ja miehillä omansa. Lisäksi he ovat sitä mieltä, että länsimaisen tasa-arvokäsityksen seurauksia ovat vain yhteiskuntamme pornoistuminen, seksismi ja avioerot.

Mielestäni molemmissa kulttuureissa nainen on alistettu miehen seksuaalisen tarpeen vuoksi: länsimainen nainen on alistettu seksiobjektiksi kadunvarsimainoksiin ja auton päälle itseään hinkkaamaan, mutta islamilainen nainen on alistettu burghan alle, ettei hän herättäisi miehissä syntisiä ajatuksia.

Kun sanoin ettei asia ole yksioikoinen, tarkoitin myös sitä, että ei ole olemassa pelkkiä pahoja miehiä ja alistettuja naisparkoja. Toisiaan kunnioittava ja rakastava pariskunta voi elää tasa-arvoisesti missä kulttuurissa tahansa. He elävät vain, kuten muslimit sanovat, erilaisessa tasa-arvossa. On aina niin hankala lähteä sanomaan mitään toisten kulttuurista omasta kulttuurista käsin, mutta silti pitäisi olla sortumatta kulttuurirelativismiin.

Mutta puhunko minä nyt näistä kirjoista vai ihan muista asioista? Osoitan vain sen, että kirjat voivat olla siltoja eri kulttuureihin ja mielenmaisemiin ja näin rikastuttaa ajattelua.

Jatkan myöhemmin vielä tuosta Leijapojasta. Olkoon tämä vasta Osa 1.

pienimuotoinen prologi

Tervehdys! Päätin nyt aloittaa tällaisen kirjallisuutta käsittelevän blogin. Päämotiivi blogilleni on se, että saan käsitellä lukemiani kirjoja vähän syvällisemmin ja jäsentää niiden herättämiä ajatuksia/tuntemuksia kirjallisesti. Tietysti olisi mukavaa, jos joku tuhansien blogien viidakosta tänne eksyisi ja vaikka jotain kommentoisikin!

Ajattelin kirjoittaa ilman oletuksia suuresta yleisöstä tai ihannelukijoista. Tämä on siis kirjoittaja -ja lukijaystävällinen blogi.

Pitemmittä puheitta alan pian väsäämään ekaa oikeaa tekstiä.