Pahoittelen suhteellisen pitkää päivitystaukoa, mutta ei ole ollut nettiä nyt hetkeen. Asun nyt väliaikaisesti yhdessä poikamiesboxissa. No asiaan eli kirjallisuuteen. Anja Kaurasen Ihon aika oli aika lyhyt ja nopeasti luettu. Ensituntemus kirjasta oli lievä pettymys, mutta jälkikäteen ajateltuna sen aihe ja teema ovat jääneet pyörimään mieleen.
Takakansitekstin mukaan omaelämänkerrallinen tai ainakin hyvin henkilökohtainen kirja kertoo naisesta, joka saattaa omaa äitiään kuolemaan. Ah äiti-tytär -suhteen tuhannet kompleksit! Sodan ja pula-ajan kokeneet äidit makaavat viimeisellä vuoteillaan tyttärien leikatessa kynsiä, harjatessa hampaita, hoitaessa syyliä ja muita ihme kasvustoja ilkeissä paikoissa. Minulla ei ole nyt kirjaa mukanani (olen maalla), mutta pistäisin tähän sydäntä kylmäävän sitaatin, jossa päähenkilö (en muista nimeä, jos sitä edes oli. Anteeksi tämä tarkkuus tällä hetkellä) nauraa päänsä sisällä ivallisesti: "Tämä tulee tapahtumaan vielä teillekin!"
Kaurasen esiintuoma omahoitajuus on erittäin tärkeä aihe. Saattosisaret tekevät työnsä rakkaudella, mutta se on äärimmäisen raskasta (sanomattakin selvää). Kirjassa sisaret muodostavat tiiviin tukipiirin, jossa pahimmasta selvitään roisin huumorin avulla.
Kuoleman läheisyys muistuttaa elämän rajoista ja antaa kontrastin elämälle ja elämänjanolle. Spontaanius ja nautinnonhaluisuus asettuvat kuoleman odottamisen vastakohdaksi kirjassa.
Toisaalta nautinnonhaluisuutta esiintyy kuolemaa odottavallakin. Tässä tullaan Kaurasen ansioihin eli tabujen rikkomiseen. Ei tulisi ihan heti yhdistettyä saattohoidossa makaavia mummoja masturboimiseen. Paidattomat uroot televisiossa saavat kuitenkin halut heräämään kuoleman kynnykselläkin. Saattosiskot toivovat että äidit olisivat elämänsä aikana panneet kunnolla tai saaneet edes yhden orgasmin.
Tietenkin aitona feministinä Kauranen ottaa esille tämänkin seikan: saattamassa ei ollut yhtään miestä. Tyttäret valvoivat sänkyjen luona vanhempiensa haurasta unta, kun pojat juoksivat tärkeimmissä asioissa. Saattaminen näyttäisi olevan automaattisesti nyt vain tyttärien juttu.
Vaikka kirja oli lyhyt, luettavuutta katkoivat lyhyet jaksot, joista ei aina tiennyt kuka kertoo ja mitä. Kirjoittaja muutti välillä hän-muodosta minä-muodoksi ja sai aina miettiä, kerrottiinko tässä nyt äidistä vai tyttärestä ja kenen suusta. Itse asiassa en ole vieläkään sata prosenttisen varma, kuka siellä Viipurissa kävi panemassa rumaa kuunaamaista miestä. Ansioksi voi kai lukea senkin ettei kirja anna kaikkea valmiiksi pureskeltuna. Tätä täytyy pureskella vielä uudelleenkin, että asia selkeytyy.
Kaiken kaikkiaan kirja ei ollut ehkä Kaurasen parasta antia, mutta aiheiltaan hyvin puhutteleva.
Ainakin se, että kirjan tematiikka on jäänyt pyörimään mieleeni on iso iso plussa.
Seuraavaksi pureudun vähän erilaiseen tuotokseen nimittäin Seppo Heikinheimon, legendaarisen kulttuurikriitikon, muistelmiin. Taidan tyytyä kommentoimaan vain lukuelämyksiäni, sillä en ala muistelmia arvostelemaan kaunokirjallisin perustein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti