 |
| Maša. (kuva lavastettu) |
Ruotsalaisen Lena Anderssonin teos Omavaltaista menettelyä (mielestäni aivan hirveä kirjan nimi) kertoo 31-vuotiaan Esterin, runoilijan ja esseistin epätoivoisesta rakkaudesta itseriittoiseen taiteilijamieheen Hugo Raskiin. Heidän välilleen kehkeytyy laskelmoitu kissa ja hiiri -leikki. Kissa on välillä Hugo, joka leikkii säälimättä saaliinsa tunteilla kiduttaen tätä tekstiviestihiljaisuudella ja kylmällä kohtelulla. Välillä kissa on Ester, joka ahdistaa hermostuneen miehen nurkkaan tukehduttaen tämän omilla epätoivoisilla tunteillaan.
Sinänsä kirja tarjoaakin paljon tarttumapintaa kaikille, jotka ovat olleet rakastuneita tai jotka ovat paenneet kiusaantuneina rakastuneen ihmisen vaatimuksia. Mutta kaikesta huolimatta huomasin välillä tuijottavani lauseita epäuskon ja hämmennyksen vallassa. Tunsin myötähäpeän väristyksiä esimerkiksi kohdassa, jossa Ester menee ensimmäistä kertaa rakastamansa taiteilijan kanssa sänkyyn ja heittää ilmoille tämän kuolemattoman replan:
– Tämä on kaikkein suurinta, Ester kuiskasi. – Suurinta ihmisen elämässä. Tämä kohtaaminen. Suurinta mitä on.
Joo ei ihme, että koko kirjan ajan mies juoksee pakoon tätä kajahtanutta naista.
Sinänsä teos sisältää hyviä psykologisia havaintoja ihmisten käyttäytymisestä. Päähenkilö huomaa hätävalheet, sanojen ja käyttäytymisen ristiriidan sekä tuskallisen paljastavan ruumiinkielen. Tästä huolimatta nainen käyttäytyy kuin psykopaatti. Rakkaudella on sellainen voima ihmiseen, ja sen kirjailija tuo ironisesti ja jopa ivallisesti ilmi.
Silti tämä jätti erittäin oudon jälkimaun. Dialogi oli välillä jopa hämmästyttävän tönkköä ja ilmeistä, välillä käsittämätöntä, arkipuheesta täysin irrallista kyökkifilosofointia utilitarismista, kommunismista ja vallasta, jotka kaikki jotenkin toimivat eufemismeina Esterin epätoivoiselle rakkaudelle.
Kirja oli todella nopealukuinen. Lauseet olivat lyhyitä ja selkeitä. Välillä sen "älykköys" tuntui päälleliimatulta. Miten muka niin älykäs ja kriittinen nainen voi olla samalla niin typerä, suorastaan autistinen? Ja miksi en ole löytänyt yhtään samanhenkistä arviota tästä kirjasta?
Ps. Huomaatteko, etten enää edes jaksa selitellä blogihiljaisuutta?
1 kommentti:
En osannut mitenkään aavistaa tätä lukiessani, että Omavaltaista menettelyä "jatkuisi". Pidin tämän vuoden kirjasta Vailla henkilökohtaista vastuuta enemmän. Jopa Esther antoi hitusen toivoa.
Lähetä kommentti