Khaleid Hosseini - Ja vuoret kaikuivat

Hei ja anteeksi!

Blogini on aina ensimmäinen prokastinaation uhri! Se lipsahtaa helposti pois tekemisten listaltani etenkin silloin, jos olen lukenut kasan tyhjäksi jättäneitä kirjoja. Miten te muut, jotka kirjoitatte työksenne, koette blogin pitämisen? Minustä välillä tuntuu, että blogi on henkireikä: ainoa paikka, jossa voin kirjoittaa siitä mistä itse haluan. Välillä taas tuntuu turhauttavalta kirjoittaa a) niille tyypeille, jotka löytävät blogiini vain koska eivät jaksa itse ajatella, mitä laittaisivat äidinkielen esseeseensä b) ilmaiseksi ilman palkitsevuuden tunnetta.

Mutta jokin tänne aina vain pakottaa tulemaan takaisin kuukausien tauon jälkeenkin. Olkoon niin, mitä siitä paineita ottamaan!

Blogiavautuminen sopii hyvin tänään käsiteltävään kirjaan, koska sen kautta sulkeutuu ympyrä. Ensimmäisissä teksteissäni kuusi vuotta sitten (!!!)  kirjoitin nimittäin afganistanilais-amerikkalaisen Khaleid Hosseinin kirjoista. Käsittelin rönsyillen molempia siihen mennessä ilmestyneitä teoksia: Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa. Olin niistä erittäin vaikuttunut

Olin tuolloin ja olen edelleen sitä mieltä, että parhaat kirjat herättivät ajatuksia, itkettävät ja lisäävät empatiaa toisia ihmisiä ja kulttuureja kohtaan. Hosseinin kirjat kuvasivat elävästi yksilön aseman maassa, josta uskonto, politiikka ja sokea vallanhimo ovat tehneet kansainvälisen sotatantereen. Kirjat toivat persialaisen kulttuurin lähelle: muinaisten kansojen ja uskontojen lävitse tislautuneen ajattelutavan kunniasta ja perheestä. Eli ennen kaikkea kirjat tekivät vieraasta ymmärrettävää.

Edellä maalasin esiin sen tason, jolle odotukset oli viritetty Hosseinin uusimman kirjan suhteen. Ja vuoret kaikuivat sisältää edellisten kirjojen tapaan tunnetusti kirjailijan omia kokemuksia. Lehtijuttujen  perusteella omaelämänkerrallisuutta on mukana jopa enemmän kuin aiemmissa teoksissa. Uudelta kirjalta oli siis lupa odottaa autenttista tunnetta. Miten kävikään?

Ensin täytyy sanoa, että Khaleid Hosseini on uskomaton tarinankertoja. Kuin tästä tietoisena, kirja alkaa lumoavalla tarinalla, joka – kuten arvata saattaa – latautuu kirjan edetessä kivuliailla merkityksillä.  Kirja itsessään on tarina Abdullahista ja hänen pikkusiskostaan Parista, jotka joutuvat eroon toisistaan. Heidän välilleen repeytyy fyysinen ja ajallinen kuilu, jonka kirjailija täyttää aina vain uusilla kertomuksilla, hahmoilla ja paikoilla.

Silti ydinkertomusta viedään eteenpäin jokaisen yksittäisen tarinan ja henkilön kautta. Jokainen kappale voisi olla itsenäinen novellinsa. Ne sisältävät oman draaman kaarensa, toisinaan henkilöhahmon  lopullinen kehityskaari valottuu vasta jonkun toisen henkilön tarinassa.

Rinnakkaisten kertomusten sarja antaa mahdollisuuden käsitellä useista eri näkökulmista kirjan ydintematiikkaa: lähtemistä ja jäämistä. Kirjailijaa tuntuu kovasti vaivaavan pakenemisen ja palaamisen syyt ja seuraukset.

Esimerkkejä: Afganistanista lapsina Yhdysvaltoihin paenneet veljekset palaavat länsimaalaistuneina pommien runtelemaan kotimaahansa. Nainen jää hoitamaan vanhusta, jonka oma poika pyörii maailmalla. Poika pakenee rauhallista elämäänsä ja löytää lopulta kotinsa Kabulista, jossa täytyy kantaa asetta kauppareissuilla.

Kirja esittää toistuvasti sen inhottavan kysymyksen, jonka jokaisen meistä joutuu joskus kohtaamaan:  kuka jää huolehtimaan heikoista, sairaista, kuolevista? Hosseini kaihtaa stereotypioita käsitellessään ihmisen taipumuksia peitellä moraalisia heikkouksiaan hyvillä tarkoituksilla. Eikä missään tapauksessa käy niin, että hyvät ihmiset tekisivät vain hyviä tekoja ja pahat pahoja.

Runsaasta hahmogalleriasta ja fragmentaarisesta kerronnasta huolimatta kirja on helppolukuinen. Se sisältää paljon dialogia ja suoraa minäkerrontaa. Välillä se on turhankin ilmeinen. Se ikään kuin varmistaa, että lukija on ymmärtänyt kaiken. Aukkoja tai tulkinnanvaraa ei juuri ole.

Kirjan pahin ongelma on kuitenkin paikka paikoin imelyyden puolelle taipuva sentimentaalisuus. Kirjailija tiristää hahmojensa kohtaloista koskettavuutta esiin niin raastavasti, että siitä tulee jossain vaiheessa vaivaannuttavaa. Vähempikin olisi riittänyt.

Jotain kömpelösti ilmeistä oli myös joidenkin tilojen luomisessa. Esimerkiksi ranskalaisuuden kuvaus oli tahattoman huvittavaa. Se tuntui toistavan jokaisen ihmisen mielikuvia pariisilaisesta eleganssista: patongeista ja levylautasella pyörivästä Gainsbourgista lähtien.

Parhaiten kirja kuitenkin tiivistää kuvan tämän ajan ihmisestä, joka on revitty juuriltaan ja jonka elämäntarina on ripoteltuna eri mantereille. Globalisaatio on pienentänyt maailmaa, tehnyt lähtemisen niin helpoksi, että ne jotka jäävät, korostuvat uudella tavalla.

Autenttisuus, jota kirjalta odotin, osoittautui lopulta sen pahimmaksi ongelmaksi. Silti tarinat imaisivat mukaansa. Ne olivat kuin oppikirjasta. Riippuu sitten varmaan lukijasta, kuinka hyvin tämä sietää täydelliseksi hiottuja nyyhkytarinoita.

Ps. Kirja on muuten Goodreads -sivuston käyttäjien valitsema Vuoden kirja 2013. Kuinka moni teistä kahdesta lukijastani käyttää kyseistä sovellusta? Lisätkää minut kaveriksi!

Lopuksi: (teko)syy siihen miksi, kirjojen lukeminen on ollut hidasta. Infinite Jest.

Saan joskus siskoltani lainaan lukuseuraa.