Ja sen hän teki. Rushdie kirjoitti myyttejä ja teesejä rusikoivan kirjan, joka palaa maailmanuskontojen syntylähteille, hetkeen jolloin hyvän ja pahan käsityksistä muodostettiin tuonpuoleisen kohtalomme ratkaisevia lakeja.
Saatanalliset säkeet -teoksesta (1988) on jo muodostunut läntisen sananvapauden symboli. Se on verinen osoitus siitä, ettei fundalistinen muslimimaailma ole valmis modernin maailman taiteelle – taiteelle, jolla on tarve epäillä ja kyseenalaistaa.
Ajatollah Ruhollah Khomeini julisti 14. helmikuuta 1989 Salman Rushdielle fatwan, peruuttamattoman murhakäskyn. Siitä lähtien kirjailija on joutunut elämään elämäänsä piilossa henkivartioiden ympäröimänä, peläten henkensä edestä.
Saatanalliset säkeet alkaa mahtavasti. Terroristien kaappaama lentokone räjähtää kappaleiksi taivaalla. Kaksi matkustajaa, legendaarinen intialaisnäyttelijä Gibreel Farishta ja lontoolaistunut ääninäyttelijä Saladin Chamcha putoavat tuhansien metrien korkeudesta mereen. Ihmeen kaupalla he selviävät pudotuksesta.
Jotain kuitenkin alkaa tapahtua: korskealle Gibreel Farishtalle ilmestyy sädekehä ja hienostuneelle Saladin Chamchalle sarvet ja pukin kaviot. Farishta alkaa nähdä uninäkyjä, joissa hän on itse arkkienkeli Gabriel, Jumalan sanansaattaja. Chamcha puolestaan joutuu poikkeavan ulkomuotonsa takia häväistyksi ja hyljeksityksi, maahanmuuttoviranomaisten kiduttamaksi. Kirjan tapahtumat etenevät montaasimaisesti vilisten. Kerrontatyylissä unet, näyt ja myytit sekoittuvat suureksi fantasiaksi.
Muslimifundamentalistien raivon sytyttivät juuri kirjan uniosat, jotka kuvaavat profeetta Mahoundia. Varsinkin kahta kirjan kohtaa, irrottettuna unen allegorioista, on käytetty uskonnollisen raivon lietsomiseen. Toiseen näistä kohdista viittaa kirjan nimi: Saatanalliset säkeet.
Saatanalliset säkeet ovat Koraanissa olevia jakeita, joissa Muhammed julisti, että jumalia on yhden sijasta neljä. Muhammed kelpuutti Allahin rinnalle aluksi kolme jumalatarta, jotka ovat nimeltään Al-Lat, Al-Uzza ja Manat. Myöhemmin säkeet on julistettu saatanan tekosiksi.
Kirjassa kyseiset säkeet kuvaavat Muhammedin inhimillisyyttä ja päättämättömyyttä. Hän teki tiukassa tilanteessa varsin pragmaattisen ratkaisun ja ajatteli, että polyteistinen, useammat jumalat hyväksyvä uskonto, menisi sen ajan uskonkulttuurissa paremmin läpi kuin monoteismi.
Mieleeni tulee hieman vähemmän tunnettu uskontotulkinta, José Saramagon Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi (1998). Teoksessa Saramago selittää Uuden Testamentin tapahtumat uudelleen. Jeesus on pyhän marttyyrin sijasta inhimillinen mies, jonka ristikuolema on Jumalan juoni saada ihmiset elämään syyllisyydessä ja ikuisessa velassa. Kirja aiheutti ilmestyttyään jonkin verran kohua katolisessa maailmassa, mutta reaktio ei tietenkään ole mitenkään verrannollinen Rushdien tapaukseen.
Muhammedin inhimillinen epäröinti ei ole kuitenkaan edes kirjan raisuinta muunnelmaa. Nimittäin kirjassa on Verho -niminen bordelli, josta tulee valtavan suosittu sen jälkeen, kun 12 prostituoitua omaksuvat Muhammedin vaimojen roolit. Kuvaelman voi nähdä vertauksena islamin hunnutetuille naisille – verhojen taakse piilotetuille himolle.
Saatanallisissa säkeissä on valtavasti kiinnostavia elementtejä. Se yhdistää maagisrealismia ja islamilaista teologiaa. Lisäksi kirjan ympärillä vuosikymmeniä pyörinyt uskonnollispoliittinen vaino on voimakas ulkokirjallinen tekijä, joka tekee mielestäni kirjan lukemisesta sananvapautta puolustavan teon.
Näiden seikkojen vuoksi olenkin aika pettynyt kirjaan kokonaisuutena. Etenkin olen pettynyt siksi, että edellä mainittujen lähtökohtien lisäksi kirjassa on monia oivallisia kohtia: mukaansatempaavia tapahtumia, värikästä kerrontaa ja jännittävää surrealismia.
Kirjasta kuitenkin puuttuu punainen lanka, jokin viritys, joka pitäisi leviävää vyyhtiä kasassa. Kiinnostus ei meinannut riittää 558-sivuisen kirjan loppuun asti. Luin tätä teosta lähes kuukauden! Jouduin jatkuvasti palaamaan tekstissä taaksepäin, koska unohdin nopeasti sirpaleiset tapahtumat ja vierasperäiset nimet ja ilmaukset. Voi tosin olla, että kirjan koraaniin ja arabialaiseen tarukuvastoon nojaava kerronta ei vain avautunut minulle, perehtymättömälle pulliaiselle.
Harmittaa, sillä olisin halunnut innostua tästä kirjasta. Arvostan Salman Rushdieta, joka haastattelujen perusteella on rohkea intellektuelli ja järkähtämätön sananvapauden puolustaja. En vain saanut kirjasta paljoakaan irti. Päähenkilöiden sinänsä mielenkiintoinen kamppailu hyvyyden ja pahuuden kanssa hautautui kirjavaan hahmogalleriaan ja irrallisiin tapahtumiin. Terävämmällä editoinnilla kirjasta olisi voinut tulla maineensa veroinen klassikko.
2 kommenttia:
Kokemukseni tämän kirjan kanssa oli pitkälti samanlainen, kuin sinullakin. Ajoittain maaginen, mutta monesti myös hyvin raskas ja sekava. Loppuun luin, mutta työn takana se oli.
Hei,
ja kiitos kirjoituksestasi. Olen juuri aloittanut kirjan lukemisen, toistasataa sivua ankaraa ponnistelua (järjessäni ei tosin pitäisi olla suurempaa vikaa) enkä tahdo millään jaksaa lukea.
Taidan jättää kesken, sillä en usko että kirja avautuu minulle, islamia huonosti tuntevalle ihmiselle, edes useammankaan lukemisen jälkeen.
Pitäisi ilmeisesti perehtyä ensin uskontoon, ja lukea vasta sen jälkeen kirja, mutta se on jo liian työlästä.
Samoin Minnalle kiitokset, ja teille molemmille rikkaita lukukokemuksia! t Mirjami
Lähetä kommentti