Jennifer Egan - Aika suuri hämäys

Yhdysvaltalaisen Jennifer Eganin palkittu Aika suuri hämäys on muodoltaan rohkea viritelmä. Muoto nouseekin päällimmäiseksi puheenaiheeksi aina kun tämä kirja mainitaan. Itse kavahdin arvioissa ja kirjan sisäkansitekstissäkin mainittua Facebookia kirjan rakenteen kuvaajana. Pelkäsin, että kirja sisältää tilapäivityksiä ja bloggauksia ja sosiaalisen median vilinää. Sellainen saattaa nopeasti kehittyvässä maailmassa tuntua huomenna yhtä noloilta ja vanhanaikaiselta kuin kirjan sivuille siirretyt sähköpostikeskustelut ja mesetykset tuntuvat jo tänään.

Onneksi Eganin kirjassa ei mennä alleviivaavasti tälle alueelle. Kyse on enemmänkin muodosta, joka pysyy kasassa myös ilman ymmärrystä sosiaalisen median rakenteesta. Kokeelliseksi joku saattaa sanoa jo sitä, että teoksessa ei ole yhtenäistä juonta. Päähenkilön sijaan teoksessa on kirjava hahmogalleria, jotka ovat vähintään muutaman ihmisen kautta tuttuja toisilleen.

Vaikka hahmot eivät jatka omaa kertomustaan, se voi jatkua muiden tarinoissa, muissa aikakausissa. Niin juuri, Egan on päättänyt ryydittää kertomusta vielä eri aikatasoilla. Kirjassa liikutaan ainakin tässä päivässä, 70-luvulla ja tulevaisuudessa. Monista hahmoistaan ja aikakausista huolimatta lukija pystyy vaivattomasti hahmottamaan ja pitämään mielessään, kuka oli kuka, ja millainen suhde hänellä oli kehenkin. Tämä osoittaa, että vaikka tehdään "kokeellista" proosaa, taitava kirjailija osaa tehdä siitä lukijalle tarpeeksi vaivatonta.

Kirjassa on runsaasti aineksia, mutta siitä hahmottuu kaksi olennaista teemaa: aika ja musiikki. Musiikkiin ei niinkään keskitytä taiteellisena tai vapauttavana kokemuksena, vaan se on ulompi kehys, jonka sisällä tarinat kerrotaan. Se tuo esiin yhteiskunnan ilmiöitä kaupallistumisesta ja massakulttuurista. Musiikki on osuva valinta näiden ilmiöiden kuvaajana, koska se lienee kaikista taidelajeista kaupallistetuin. Musiikkiin liittyy tietenkin myös inhimillisiä piirteitä. Se on väylä unelmiin, rock-tähteyteen, maineeseen ja rikkauksiin. Entä sitten toinen teemoista: aika. Juuri aika on se armoton tappaja, joka tekee näistä inhimillisistä unelmista silppua tavalla tai toisella. 

Yksi syy siihen, miksi kirja imaisee sisäänsä vailla varsinaista juontakin, on henkilöhahmot. Egan on  rakentanut jokaiseen jonkun mielenkiintoisen piirteen tai ristiriidan (kuin dramaturgian oppikirjasta). Parhaimmillaan hahmot ovat mielestäni sopivan etäällä todellisuudesta, mutta sopivan lähellä realismia. Huonoimmillaan ne uhkaavat lipsua karaktäärien puolelle, jolloin ne on luotu paperinukeiksi, joiden päälle kirjailija liimaa ajallemme leimallisia ominaisuuksia (esimerkiksi himottu naisjulkimo tai itseään maailmalta etsivä nuori).

Yksi kirjan keskushahmoista on entinen punk-muusikko, Bennie, josta on tullut suuren levy-yhtiön tuottaja. Hänen sihteerinsä Sasha painii kleptomaniaansa vastaan ja painaa pinnan alle huuruista menneisyyttään. Kaikki hahmot liittyvät tavalla tai toisella musiikkiin tai julkisuuden maailmaan.

Kirjan voi lukea kokonaisuutena tai omaksua sarjana itsenäisiä kertomuksia, tosin risteävyyksiä ei voi olla huomaamatta. Kokonaisuus on antoisa, mutta sen lopullinen anti nojaa enemmän viihdyttävyyteen kuin syvälliseen elämänfilosofiaan. Vaikka kirjassa on ihmisenä olemisen kirjoa kuolemasta avioeroihin, se ei polje ihmiskohtaloissa, vaan pikemminkin räiskii silmiemme eteen ajankuvia. 

Millainen sitten on yhteiskuntamme ja sen tulevaisuus kirjan mukaan? Nopeasti muuttuva, läpikaupallistunut ja verkostoitunut. Kirjailija ennustaa, että tulevaisuudessa jo vauvat valjastetaan mukaan tietoyhteiskuntaan, joka puolestaan on pyhitetty markkinatalouden tarpeisiin. Tulevaisuudessa verkostoituneen ihmisen jatkuva"online-tila" muuttaa perusteellisesti tapaamme kommunikoida ja kirjoittaa. 

Egan ei aliarvioi lukijaansa. Jokainen saa poimia nopeasti kiitävistä yksityiskohdista itseään liikuttavat seikat. Itse poimin hauskan yksityiskohdan kirjan loppupuolelta, jossa käy ilmi, että heittomerkit ovat tulevaisuudessa yleistyneet pysyväksi osaksi joitain sanoja. Ironian taso on levinnyt jopa sellaisiin sanoihin kuin "ystävä." Kommunikaatio muuttaa tapojamme käyttää sanoja, sanat muokkaavat ajatuksiamme ja meitä. Luen tämän tärkeänä kannanonttona toimittaja-kirjailijalta. Olisin halunnut lukea tästä aiheesta lisää!

Ja palataksemme jälleen siihen muotoon: muoto voi joskus nousta sisällön edelle häiritsevästi. Moni vieroksuu jo lähtökohtaisesti "outoa rakennetta." Uskon, että joku on paiskannut tämän kirjan takaisin hyllyyn huomattuaan sivuilla Powerpoint -palluroita. Muodon kohosteisuuteen liittyy toki olennaisia pelkoja. On vaara, että kirjailijan itsetietoinen palikoiden mallailu näkyy rivien välistä ja häiritsee eläytymistä.

Muotorikkonaista teosta voidaan rankaista vähäisistäkin puutteista ankarammin kuin suoraviivaista romaania. Tekstin ja hahmojen täytyy kantaa. Kirjailijalta ja kustantajalta vaatiikin näinä päivinä rohkeutta lähteä kehittelemään jotain uutta. Rakenteiden rikkomisessa ei tosin sinänsä ole mitään uutta (mikä olisikaan post-postmodernismissa). Eganin teos ei kuitenkaan ole vallankumousellinen tai edes kovin syvällinen teos. Se on jopa helposti lähestyttävä ja kevyt.

Mutta koska nykykirjallisuus on erittäin juonivetoista ja jopa kaavamaista, kaikenlainen vaihtoehtoisuus on virkistävää. Täytyy vain huolehtia, ettei kokeilu mene kikkailuksi. Missä se raja kulkee, onkin sitten varmaan makuasia. Powerpoint-luku oli ihan hauska, mutta onneksi niitä oli vain yksi.

Ps. Mielestäni kirjan suomennoksen nimi on parempi ja kuvaavampi kuin alkuperäinen:  "A Visit from the Goon Squad"