Murakami: Silakkasadetta ja seksikorvia



Tässä kannessa sataa silakoita.

Haruki Murakami on kirjailija, jonka teokseen tartuin vahingossa. Sikäli erikoista, sillä en ole mikään riskinottaja kirjojen suhteen. Tästä voidaan myös päätellä, etten ole seuraillut kirjapiirien kuhinaa, enkä lukutoukkien suosituksia.

Kafka rannalla vain osui käteeni palautettujen kirjojen hyllystä. Onneksi. Se imaisi heti kummallisen tuntuiseen maailmaansa, jollaiseen en ole tutustunut sitten Saramagon.

Murakami kirjoittaa surrealistista maagisrealismia, jossa toden ja fantasian rajalla käyskentely etenee hiuksen hienosti ja kutkuttavasti. Juuri niin kuin sen pitää.

Murakami on tyylikäs ja skarppi – viileä etten sanoisi. Intertekstuaalinen viite ei jäänyt vain houkuttelevaksi kirjan nimeksi. Eli sinä, joka rakastat napata huikean seikkalun välistä filosofisia palloja ja klassisen musiikin knoppitiedoilla kyllästettyjä tärppejä, tartu Murakamiin (joku tosin kritisoi tätä namedroppailuksi, mutta perkele. Kyllä namedroppailukin kiinnostaa. Sehän on aina ylistys).

Vaikka kirjojen mystinen tunnelma perustuu taikurimaisin elkein luotuihin arvoituksiin, myös niiden henkilöhahmoista löytyy viehkeää imua. Murakami loisi persoonan vaikka kivellekin (niin hän taitaa myös tehdä). Kuin kaupan päälle kirja tarttuu pariin tabuun.

Rantakafkan lisäksi olen lukenut kapoisamman Sputnik rakastettuni. Suuri lammasseikkailu on vielä vaiheessa. Murakami-neitsyitä kehotan aloittamaan jommasta kummasta ensin mainitusta. Vetoan myös heidän kärsivällisyyteensä varsinkin teosten aluissa. Ensisivuilla tarinat tuntuvat laahaavan, kunnes lopulta seikkailu vie mennessään: yhtäkkiä ihmettelet kissojen ajatuksenjuoksua ja sitä, miten paljon yksittäinen vaatekappale voi piirtää esiin henkilöhahmon luonnetta.