On kuulemma huonoa kirjallisuutta, jos kirjoittaa omasta elämästään. Kirjan päähenkilön, Amirin ja kirjailijan lapsuudessa on kiistämättä aika paljon samankaltaisuuksia (no ainakin wikipedian mukaan). Silti en epäile hetkeäkään Hosseinin kyvykkyyttä – onhan hän kirjoittanut naistenkin sielunelämästä todella taitavasti. Leijapoika on kuitenkin fiktiota, vaikka kuinka kutkuttaisikin vertailla sitä kirjailijan omaan elämään.
Vaikka teoksessa on paljon raakuutta: kivityksiä ja raiskauksia, se on myös toiveikas. Se on kuin heijastus Afganistanin kansan periksiantamattomuudesta ja optimismista, kyvystä nousta pommitusten raunioista. Mitä muuta ihmiset voivatkaan enää tehdä sen kaiken kamaluuden jälkeen kuin yrittää uudelleen? Kirjoitan ehkä taas molemmista kirjoista, mutta niiden kuvaama kulttuuri on sama ja erotus on vaikeaa, varsinkin kun kirjoitan näin yleisluontoisesti.
En halua tarttua yksityiskohtiin ja loppuratkaisuihin ihan sillä varauksella, että joku sattuu tätä blogia lukemaan, ennen kuin on lukenut itse kirjoja. En halua spoilata kenenkään lukunautintoa.
Äiti-tytär –suhteista on tullut luettua muutamaan otteeseen, mutta isä-poika –suhteista ei niin usein. Kas kummaa, nekin voivat olla aika monimutkaisia jollain miehisellä tuppisuu- ja machokulttuuritasolla. Kun tähän yhdistetään vielä islamilaisen kulttuurin kunnia-, rotu- ja uskontokäsitykset sekä valtava syyllisyyden paino, monimutkaisten ihmissuhteiden soppa on valmis. Kirjassa syyllisyys siirtyy isältä pojalle ja näyttää olevan loppujenlopuksi melkein ainoa heitä yhdistävä asia.
Nyt en kerkeä enää puimaan tätä enempää. Palaan Leijapoikaan ehkä myöhemmin tai sitten en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti