2000-luvun Decamerone (Päivi Kaataja ja Piritta Maavuori toim.) on kokoelma suomalaisten naisten kirjoittamia eroottisia novelleja. Kirjailijoita on laidasta laitaan, tutuimpana minulle Sofi Oksanen, Riikka Pulkkinen, Johanna Venho ja Kreetta Onkeli. Minulla oli kovat odotukset tästä kirjasta, koska olenhan suomalaisen nais- ja feminismikirjallisuuden suurkuluttaja. Seksi naisnäkökulmasta on tietenkin kiinnostava ja nähtävästi vieläkin arka aihe monelle. Vieläkin näyttää olevan hankala tottua naiseen seksin kokijana (eikä vain objektina). Tästä tulee mieleeni Sonja O:n ja Tamaran aikoinaan aiheuttama kohu ja märinä siitä, että kyllä nyt on nainen kuvattu aivan liian seksuaaliseksi olennoksi. Herne on mennyt nokkaan myös sellaisen klassikkoproosan kuin Decameronen nimen sotkeminen tällaiseen iljettävään feminismiin. Hesarin nettiversion keskustelussakin puidaan tätä naisasiaa, joka on selvästi mennyt aivan liian pitkälle taaskin: http://www.hs.fi/keskustelu/thread.jspa?threadID=73449&messageID=1336532�
No itse kirjaan. Pornon ja erotiikan raja on häilyvä niin kuin tämä novellikokoelmakin sen osoittaa. Yleisesti ottaen tarinat ovat eroottisia, vaikka kalut, mällit ja pillut vilkkuvatkin tekstissä. Pornonkin puolelle välillä mennään, mutta pilke silmäkulmassa. Näkökulmia on niin monia kuin on kirjailijoitakin ja välillä tason ja tyylin vaihtelu turhautti ja teki kirjan sisällöstä melko hajanaisen.
Kaiken kaikkiaan olin vähän pettynyt. Ehkä minulla ei ole tarpeeksi kokemuksia joihin peilata tarinoita, esimerkiksi äitiys oli muutaman novellin kantamana teemana. Jotenkin minusta tuntui, että ”paremmat” (anteeksi hipsut) tekstit oli jätetty loppuun. Vasta lopussa alkoi tulla Oksasta ja Onkelia ja muita tunnetumpia kirjailijoita, jotka paransivat kirjan loppuosaa kirjallisella taituruudellaan. Sokerit oli jätetty pohjalle.
Omasta puolestani viha-rakkaussuhteeni Pulkkiseen sai taas vahvistusta. Siinä on jotain tosi hyvää, mutta myös tosi ärsyttävääkin. Tällä kertaa Pulkkisen tarina oli hyvin kirjoitettu (niin kuin Rajakin), mutta se sortui turhaan jaaritteluun (niin kuin välillä Rajakin). Rajassa minua ärsytti miljoonat muutkin asiat, mutta niistä en jaksa nyt avautua. Paitsi yhdestä seikasta: se päähenkilö 16-vuotias teini (joka muutenkin oli kirjan huonoiten kirjoitettu henkilö) luki Anna Kareninan melkein viikossa. Olen nyt lukenut viimeistä sataa sivua varmaan viikon ja sivuja vaan näyttää ilmestyvän jostain lisää. Tolstoin Anna Karenina on varmasti päättymätön tarina. Tulen heti kertomaan, jos ihme on tapahtunut ja olen saanut sen luettua.
En tiedä onko minulla enää muuta sanottavaa 2000-luvun Decameronesta. Ihan hauska idea, mutta siinä oli odotettua huonompi toteutus, vai olenko vain liian vaativa lukija nykyään? Seuraavaksi luen tuon loputtoman tiiliskiven loppuun ja sitten tartun kirpparilta löytämääni Kaurasen Ihon Aika-teokseen. Kauranen ei petä koskaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti