Märta Tikkanen - Miestä ei voi raiskata

Kuva: Kirjasampo.fi

-Tarvitsen vain erästä tietoa, sanoo hän nyt asianajajalle. Mitä seuraamuksia lain mukaan on miehen raiskaamisesta?
[- -]
 - Nyt minä en ymmärrä mitä rouva Randers tarkoittaa. Naista ei rikoslain 20. luvun mukaan voida syyttää raiskauksesta. Ainoastaan miestä. Miestä voi rangaista mutta häntä ei voi raiskata.

Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata kuuluu ylöskirjaamattoman "luettavat merkkiteokset" -listaani. Kirja ilmestyi vuonna 1975 ja aiheutti valtavan kohun. Muistan erään haastattelun, jossa Tikkanen sanoi, että häneen kohdistui noihin aikoihin avointa vihaa ja halveksuntaa. Häntä saatettiin huoritella kadulla päin naamaa. Elettiin vielä aikaa, jolloin laki ei pitänyt oman aviopuolison raiskausta rikoksena.

Kirjan päähenkilö, Tova Randers on keski-ikäinen kirjastonhoitaja ja kahden lapsen yksinhuoltaja. Hän on juhlistamassa vaatimattomasti syntymäpäiväänsä pihvi-illallisella, kun seuraan lyöttäytyy mies. Tova ei haluaisi mennä yksin tyhjään kotiin. Pojat ovat isänsä luona.

Hän menee miehen luo yömyssyille, muttei halua muuta. Mies ei anna vaihtoehtoja ja raiskaa Tovan. Tästä saa alkunsa kirjan kostotarina. Miehen vankeusrangaistus (jos Tovaa edes uskottaisiin) ei riitä Tovalle. Hän haluaa silmän silmästä ja hampaan hampaasta.

Kosto ei kuitenkaan ole ainoa motiivi raiskata miestä. Hän haluaa uhrata itsensä varoittavan esimerkin toivossa. Hän haluaa, että raiskaavat miehet ymmärtävät tekonsa aiheuttaman syvän tuskan ja nöyryytyksen.

Mikä kulttuuri se on jolle on tunnusomaista että miehet raiskaavat naisia mutta naiset eivät miehiä. [- -]
Naisten naisellisuutta voidaan halventaa tuhansilla tavoilla. [- -] Mutta voivatko naiset halventaa miesten miehisyyttä? Voidaanko miehisyyttä yleensä nöyryyttää? Vai onko se mahdotonta? Koska kaikki naisten sukupolvet ovat kunnioitettavasti jättäneet raiskaajansa raiskaamatta. Eikö ole aika ajatella asiaa uudelleen? Niin ettei vielä yksi sukupolvi.

Tovan kostosuunnitelmien ohella kirja käy läpi naisten ja miesten välisiä valta-asetelmia työelämässä ja parisuhteessa. Tovalla on naispuolinen pomo, joka pitää neuroottisesti huolta siitä, ettei kukaan näe hänen (naisellisia) tunteitaan. Naiseutta edustaa myös käsilaukku, jonka pomo piilottaa näkyvista työhuoneessaan.

Avioliitossa Tova joutui ottamaan hiljaisen kärsijän roolin, vaikka molemmilla oli rakastajansa. Hän oli kuitenkin lopulta aina se, joka korvattiin nuoremmalla. Vaikka kirja on suhteellisen lyhyt, 184 sivua, mieleeni nousee nyt mitä moninaisempia teemoja, joita kirja sivuaa naisen taakkoina aina äitiyden varjopuolista raskaaksi tulemisen pelkoon.

Kirjan nimi antaa ymmärtää paljon loppuratkaisusta. Se ja puhdas logiikka: mies on tässä asiassa toiminnan alku, eikä aktia voi suorittaa ilman tämän seksuaalista halua. Se ei kuitenkaan vastaa kaikkiin kysymyksiin. Voiko mieheyttä halventaa samalla tavalla kuin naiseutta, ja pitääkö voida? Hukkuuko se miekkaan, joka siihen tarttuu? Täytyykö naisen hallita maailmaa miehen keinoin? Taistella?

Vallitsevat sukupuolirakenteet tuodaan kirjassa ihmisen tasolle. Mieskuva tosin tulee brutaalisti jyrätyksi – ainakin niiden miesten osalta, jotka alistavat henkisesti ja/tai fyysisesti. Mutta jonkinlaisen poikkeuksen tässä tekee kirjan loppu, joka sijoittuu varsinaisen kostotarinan ulkopuolelle.

Paljastamatta kuitenkaan enempää, lopun merkityksen pohtiminen loksautti aivonystyräni sijoiltaan. Halusiko kirjailija viestittää, että miehen halu ottaa nainen väkisin, on mieheen sisäänrakennettua, joka voi purskahtaa esiin vahingossa, ikään kuin tämä toimisi syyntakeettomasti? Vai tarkoittiko se, ettei raiskaaja ole aina läpeensä paha, vaan jopa lähimmäinen? Tai ehkä lopun käänne oli vain todiste siitä, että Tova oli epäonnistunut mahtipontisessa tavoitteessaan. Raiskaukset saavat jatkua sukupolvesta toiseen. Te, jotka olette kirjan lukeneet, kertokaa mielipiteenne näistä lohduttomista tulkinnoista.

Kaiken kaikkiaan, ymmärrän nyt paremmin, miksi Märta Tikkanen on lunastanut paikkansa feministien ihailemana kirjailijana ja eräänlaisena esitaistelijana. Tikkanen uhrasi itsensä vihan maalitauluksi ja tasoitti tietä seuraavan sukupolven naiskirjailijoille, kuten Anja Snellmanille, ja sellaisille kirjoille kuin Pelon Maantiede ja Sonja O. kävi täällä.

Kiinnostaisi tarttua Tikkasen, tai oikeastaan molempien Tikkasten tuotantoihin vastaisuudessakin. Etenkin Henrik Tikkasen omaelämäkerrallinen osoitetrilogia ja Märta Tikkasen runollinen vastine Vuosisadan rakkaustarina ovat päässeet luettavien merkkiteosten listalle. Seuraavaksi käsittelyssä samalta listalta Salman Rushdien Saatanalliset säkeet.