tiistai 8. lokakuuta 2013

Sylvia Plath - Lasikellon alla ja Sylvia Plathin päiväkirjat


Lasikellon alla joutuu hengittämään omaa kitkerää myrkkyään. Ympäristöllä ei ole väliä – Pariisi, Venetsia, Rooma  lasikellon alta ei näe masennusta pidemmälle. Kuolema tuntuu ainoalta pakokeinolta. Tähän päätyy Esther Greenwood, nuori lahjakas opiskelija Sylvia Plathin omaelämäkerrallisessa klassikkoromaanissa Lasikellon alla.

Esther on saanut kuukauden stipendin New Yorkiin. Hän pääsee avustamaan muotilehteä muutaman muun tytön kanssa. Lupaavalle ja lahjakkaalle tytölle aukeaa portti suurkaupungin huvituksiin. On hulppeita illallisia, ylellisiä lahjoja, uusia uramahdollisuuksia, palavasilmäisiä miehiä. Esther elää unelmaa, mutta hän menettää kyvyn nauttia siitä.

Masennus alkaa saada otetta Estheristä, kun hän ei pääse haluamalleen kirjoittamiskurssille. Esther joutuu palaamaan kesäksi kotiin, jossa hän alkaa kunnianhimoisesti kirjoittamaan romaania. Hän suhtautuu vainoharhaisesti naapurinrouviin, eikä yhtäkkiä löydäkään voimia nousta sängystä. Esther eristäytyy omiin oloihinsa ja alkaa kaivata kuolemaa. Eräänä päivänä Esther liki onnistuu itsemurhayrityksessään ja joutuu laitoskierteeseen.

Plath kuvaa uskottavasti masennuksen luomaa näköalattomuuden harsoa, mutta tekee sen ilman turhaa sentimentaalisuutta. Tässä kohtaa on hankala olla kirjoittamatta eteenpäin mainitsematta Plathin omaa elämää, sillä luin heti kirjan perään Sylvia Plathin päiväkirjat, jotka hänen miehensä Ted Hughes on toimittanut (ja sensuroinut) postuumisti. Tosin ajanjaksoa, jota Plath ainoaksi jäänessä proosateoksessaan kuvaa, ei löydy päiväkirjoista.

Selitys löytynee Estherin tarinasta, sillä on vaikea sanoa kumman masennus vie häneltä ensiksi: elämänhalun vai kyvyn kirjoittaa. Kynä ei pysy kädessä, ja sanoista tulee mahdottomia harakanvarpaisia väkkyröitä paperille.

Mielisairaala 1950-luvulla on mielenkiintoinen miljöö. Mielisairauksia hoidettiin muun muassa insuliinishokki-hoidolla, jossa potilaalle annettiin insuliinia injektioina. Potilas vaipui horrokseen ja lopulta insuliinikoomaan. Esther kuvaa, kuinka hänen koomasta herättyään oli pakko juoda mehua. Se oli glukoosia, jota ilman potilas olisi kuollut. Hurjaa.

Lasikellon alla ei ole ainoastaan kertomus masennuksesta, vaan myös toipumisesta. Tarina valaa uskoa Estherin pelastettuun tulevaisuuteen. Kirja ilmestyi Englannissa salanimellä Victoria Lucas tammikuussa vuonna 1963. Sylvia Plath tappoi itsensä helmikuun 11. päivä.

Tämän tietäminen antaa kirjalle pakostakin dramaattisen sävyn. Plathin ja Hughesin elämää on kaiveltu heidän tuotostensa ympäriltä. Heistä on kirjoitettu lukuisia kirjoja, tehty dokumentteja ja elokuva. Traagisuus ei pääty Plathiin. Myös hänen poikansa tappoi itsensä. Niin kuin tässä ei olisi tarpeeksi, myös Hughesin rakastaja Assia Wevill teki kopioitsemurhan ja tappoi kaasulla myös heidän yhteisen lapsensa. Ja kyllä, myös Assiasta on tehty kirja.

Plathin elämän ympäröimien tragedioiden ja avio-ongelmien julkinen puntaroiminen kiinnostaa monia kyseenalaisella (joskin myös hyvin inhimillisellä) tavalla paljon enemmän kuin Hughesin tai Plathin kaunokirjallinen tuotanto. Minua vähän nolottaa myöntää, että tuhahdin, kun Hughes kirjoitti tuhonneensa Plathin päiväkirjan, joka oli kirjoitettu hieman ennen hänen itsemurhaansa. Ikään kuin minulla olisi oikeus tietää. Onko meillä oikeus tietää?

Uskon, että Hughes teki oikein. Plathin päiväkirjat ilman likaisia paljastuksia ja itsemurhan hautomisia antavat lukijalle mahdollisuuden keskittyä olennaiseen. Ne piirtävät kuvan kunnianhimoisesta, herkästä ja älykkäästä kirjailijasta. Päiväkirjat ovat antoisaa luettavaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita runoudesta, kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.

Päiväkirjoista on havaittavissa selkeä kehityskaari. Vuosien varrella hän kasvaa kirjoittajana kohti omaa voimakasta ilmaisutyyliään. Itsetarkoituksellinen ja mahtipontinen maalailu karisee pois ja jäljelle jää rönsyistä tislautunutta rajua tekstiä, joka menee selittämättömästi ihon alle - kuin Plathin parhaat runot.

Plathin kaunokirjallisuuden ja päiväkirjojen välillä on yllättävä ristiriita, joka voi selittyä sillä, että Plath kirjoitti terävimmän runoteoksensa Arielin vasta näiden päiväkirjojen ja avioeron jälkeen. Päiväkirjassa hänen rakkautensa Ted Hughesiin on hieman alistuvaa. Hän palvoo neroa miestään ja asettaa hänet jalustalle. Rivien välistä on tulkittavissa, että hän katsoo sormien läpi monia asioita.

Proosateoksessa ja etenkin runoissa Plath on voimakkaampi, feministinen hahmo. Hänen elämänsä miehet, Hughes ja hänen isänsä (joka kuoli Plathin ollessa kahdeksanvuotias) sulautuvat yhdeksi hirviöksi, vampyyriksi, joka imee hänet kuiviin.

Voisin varmaan kirjoittaa Plathista loputtomiin, mutta tyydyn nyt laittamaan loppuun pätkän runosta Lady Lazarus.


Herr God, Herr Lucifer

Beware

Beware.


Out of the ash

I rise with my red hair

And I eat men like air.

Lasikellon alla -teoksesta on kirjoitettu myös blogeissa Järjellä ja tunteella ja Lumiomena.


4 kommenttia:

Marile kirjoitti...

Luin itse myös hiljattain Lasikellon alla ja näemmä pitäisi ehdottomasti lukea myös tuo päiväkirja!

ellipsi kirjoitti...

Joo kannattaa! Vaikka Esther ja Plath eivät ole yksi ja sama henkilö, kiinnosti tavallaan tietää, miten tarina jatkuu.

Päiväkirjasta löytyy myös paljon yhtäläisyyksiä kirjaan ja samoja henkilöitä. Ted Hughes auttaa hoksaamaan niitä alaviitteissä.

Hanna kirjoitti...

Lasikellon alla on vieläkin lukematta, vaikka olen yrittänyt ties kuinka kauan hankkia sitä divareista. Uskon, että pitäisin siitä. Kiitos arviostasi!

Maria kirjoitti...

Ah, Sylvia Plath <3