Tartuin tähän kirjaan ensinnäkin siksi, että olen suuri Hemingway-fani ja toisekseen siksi, että katsoin Woody Allenin elokuvan Midnight in Paris. Kyömynenäisen Owen Wilsonin tähdittämä elokuva on fantasiakertomus miehestä, joka pääsee kurkistamaan haaveidensa miljööseen: alkoholinhuuruiseen ja eroottiseen taiteilijaelämään 1920-luvun Pariisissa. Hän pääsee hengailemaan ihailemiensa modernismin superstarojen kanssa, ja tapaa muun muassa karskin ja suorapuheisen Hemingwayn, parisuhdekriiseilevät Fizgeraldit ja taidemaailman matriarkaatin Gertrude Steinin.
Elokuvan jälkeen minun oli pakko saada tietää lisää tästä ilmeisen inspiroivasta Pariisin ajasta. Ernest Hemingwayn helppolukuinen muistelmateos Nuoruuteni Pariisi (A Moveable Feast 1960) vie suoraan näihin taiteilijaympyröihin.
Kirja kertoo ajasta, jolloin Hemingway oli vasta nuori lehtimies ja aloitteleva novellisti. Hän asui ensimmäisen vaimonsa kanssa vaatimattomasti, näki nälkää, kirjoitti kurinalaisesti ja haki taiteellista tukea Steiniltä ja F. Scott Fizgeraldilta.
Odotin kirjalta ehkä enemmän riettauksia, mutta Hemingway eli muistelmiensa perusteella varsin nuhteettomasti (vaikka loppu antaakin viiteitä hänen vinkeistään suurena naistenmiehenä). Hemingwayn suurin pahe tuntuu olevan sen ajan toto-kuponkien täyttö, vaikka samaan aikaan hänen tuttavapiirinsä taiteilijahörhöt hyppivät katoilta ja pyytävät piilottamaan intiaanioopiumia saappaan varteen.
Huvittavimmat kohdat kertovatkin kirjailijan taiteilijakollegoiden neuroosien täytteisestä elämästä. Mielenkiintoista on myös se, että Hemingway tuntui joko vilpittömästi ihailevansa tiettyjä taiteilijoita tai vastaavasti vihaavansa sydämensä pohjalta kaikkia tekotaiteilijoina pitämiään pyrkyreitä.
Kun tulee katsottua googlesta näitä taiteilijoita, joita Hemingway saattaa kuvailla esimerkiksi näin: "hänellä on epäonnistuneen raiskarin katse", ei voi muuta kuin hihittää ja tuntea outoa tyydytystä yli sadan vuoden takaisesta sosiaalipornosta. Sisäpiirin tuntua on myös siinä, miten lähelle Hemingway päästää lukijansa sisään Fizgeraldien hämärään suhteeseen ja herra Fizgeraldin irrationaaleihin pelkotiloihin liittyen milloin mihinkin (muun muassa miehuutensa kokoon).
Kaiken kaikkiaan kirja lunasti odotukset ja päästi vähän lähemmäs unelmien Pariisia. Lainasin toisenkin tuosta ajasta kertovan kirjan, nimittäin Gertrude Steinin muistelmateoksen nimeltä Alice B. Toklasin omaelämäkerta. Selvennykseksi: Alice oli Gertruden naisystävä, joka on kirjoitettu tähän kirjaan kertojaksi.
Tosin saas nähdä. Hemingwayn mukaan Stein oli todellinen änkyrä, ja olen nyt valinnut puoleni tässä riidassa. Ehkä annan tädille kuitenkin mahdollisuuden, sillä hieman kiinnostaisi kurkistaa vielä Rue de Fleurusin asuntoon numero 27.
4 kommenttia:
F. Scott Fizgerald tuntuu olevan monen amerikkalaisen ja muunkin suosikki.
Hemingway sai lukea Great Gatsbyn ensimmäisten joukossa ja piti sitä heti mestariteoksena.
Tämän myöntäminen taitaa olla lähinnä tuota mainitsemaani "vilpitöntä ihailua." Sen verran kriittinen kaveri kyseessä.
Itse luin Kultahatun vasta vähän aika sitten ja melko upea se onkin.
Itse ymmärsin kirjan hienouden vasta toisella yrittämällä, luin sen uudestaan siksi, että Irvingin kirjoissa on siihen paljon viitteitä, mutta myös Murakami arvostaa teosta ja on kääntänytkin sen, muistaakseni Oateskin viittaa siihen.
Minä en hirveästi tykästynyt tähän kirjaan! En sitten tiedä miksi. Fitzgeraldia haluan lukea ja Midnight in Paris oli vallan hyvä :)
Lähetä kommentti