Elän tällä hetkellä erittäin todellisuuspakoisesti (mitä muutakaan voi kun pakahtuu raivoon siitä, ettei kuule coltranea aamuruuhkan alta, kun työkaveri kiroilee kovempaa kuin allen lausuu runoja, kun ei kehtaa lukea helkavirsiä lounaalla, voi sinä kapinen toimistotaulukkoexcelikahdeksastaneljäänarki).
Haluaisin vain upottaa aivoni kaikkeen herkkään ja melankoliseen mössöön. Tällä hetkellä olen liikuttunut ihanista naisista. Heistä, jotka ovat repineet auki haavojaan mitä kauneimmilla tavoin meidän tavallisten kuolevaisten lohduksi.
Tällä hetkellä mielessäni pyörivät tuon tuosta Baez ja Plath. Olen kuunnellut yhtä kappaletta ja yhtä runoa kymmeniä kertoja uudestaan ja löydän joka kerta jonkun uuden ajatuksen/tunteen.
Menee alle kategorian: Pettymyksiä + MIEHET PERKELE.
Tämä kappale kertoo Bob Dylanista:
Tämä Plathin runo puolestaan kertoo hänen isästään ja hänen petollisesta runoilijamiehestään Ted Hughesista (jotka ovat runossa kuin yksi ja sama verta imevä vampyyri, "brute man"). En tiedä millä sanoin voisin ylistää tätä runoa tarpeeksi. Rakkaus on tässä yhtä ihana kuin holokausti ja loppua kohti kasvava raivo on puhdistavaa. Plath tappoi itsensä vain muutama kuukausi tämän runon kirjoittamisen jälkeen. Kyseessä on tietenkin Daddy:
Melankoliamössöä hamuaville vinkiksi vain nämä. En voi olla ainoa, joka mässäilee surulla näin syksyisin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti