Katja Kettu: Kätilö

Onnistuin jotenkin poistamaan jo valmiiksi kirjoitetun tekstin. Naputtelenpas uudelleen:

Nuoruudessani ahmin vahvoja naiskirjailijoita: Saisiota, Kaurasta, Härköstä, Fagerholmia. Sittemin he jotenkin väistyivät. Mutta miten onnellinen olenkaan, että luin nyt Katja Ketun Kätilön!

Olen nyt vain hieman ähkyssä sen maailmasta, koska samana päivänä kun sain teoksen luettua, kävin katsomassa sen mainion näytelmäversion Oulun kaupunginteatterissa.

Enkä tiedä, mitä uutta osaan sanoa, sillä tästä teoksesta on (ansiosta) kohkattu joka paikassa. Ei siis ole varmaan kenellekään yllätys, että teos sijoittu Lapin sotaan, ja kertoo naiskätilöstä, joka rakastuu saksalaissotilaaseen.

Kukaan ei voi kuitenkaan lukematta ymmärtää sen kerronnan maagista, mullan ja veren makuista kuvausvoimaa. Sitä miten vimmaissella tavalla se kuvaa sodan hirveyttä ja sekopäistä, eläimellistä rakkautta.

Kirja kertoo hieman muotopuolisesta, yhteisönsä hyljeksimästä Villisilmästä, joka rakastuu SS-upseeriin Johannekseen. Henkilöiden kautta lukija voi kokea jälleen voimakkaasti sen, miten sota ja rakkaus hämärtävät oikean ja väärän rajat.

Kätilö on inhorealistinen. Toisaalta voiko niin edes kuvailla kirjaa, joka paljastaa sotaleirien kauhut irtileikattuine raajoineen ja verisine sikiöineen? Voisi vain todeta, ettei Kettu kaunistele. Sodan vaijetut kauhut tulevat iholle. Teksti polttaa verkkokalvoille kuvan ruumiskasoista, joista alkaa hiljalleen tulla hyväksytty osa menetelmää. 

Vaikka kirja on kuin todentuntuinen painajainen kuvatessaan sotaa ja varsinkin naisille tehtyjä raakuksia, sen ytimessä on rakkaus. Jumalan hylkäävä raateleva rakkaus, joka näkyy sanojen kiihkeässä rytmissä, puhuttelussa, hellyttelyssä ja sadattelussa.

Voimakkaimmillaan ja kipeimmillään se on ikävässä.

"Omistuksenhalu. Mitään sellaista en ollut ennen kokenut. Nyt olin mustasukkainen jokaiselle hetkelle jona et ollut luonani. Milloin tahansa kotkakokardisi vaipui kivikkoon. Jokainen kiveliö ja tievanpääty, jokainen rahkasammal joka sai tuntea poljentosi ennen minua, laskuveden paheellinen liplatus jalkaisi alla kaikki se oli liikaa."

Mahassani muljahti, kun luin tuon. Kerrankin tekstiä joka tuntuu jossain. Siksi en haluakaan ehkä härppiä sitä enempää. Se vain on. Tämän syvällisempää sodan, uhriuden tai moraalin tutkimusta en jaksa siis kirjan kohdalla tehdä. Olen siihen aivan liian läkähtynyt. Lukekaa ja kokekaa itse.

Ja Finlandia-raati, hävetkää.