Houllebecq tunnetaan parhaiten kotimaassaan Ranskassa, jossa hän on käynyt jopa oikeudessa asti selittelemässä islaminuskon vastaisia kommenttejaan. Häntä on yritetty laittaa vastuuseen myös naisvihasta, oikeistopopulismista ja rasismista ja milloin mistäkin.
Houllebecqiä siis vihataan ja palvotaan. Kirjailijalla on oma vannoutunut seuraajakuntansa myös Suomessa. Siitä kertonee ainakin Savukeitaan Timo Hännikäisen toimittama esseekokoelma Mitä Houllebecq tarkoittaa?
Houllebecqia on kuvailtu esseistiseksi kirjailijaksi. Ehkä esseemäisyys onkin se syy, minkä vuoksi näiden kaunokirjallisten teosten kritiikki kohdistuu paljon kirjailijaan itseensä henkilönä. Se on hieman vaarallista. Tosin provokaation perustuva PR-arvo ainakin on taattu.
Nyt kirjoitan aiheesta vain tämän yhden kirjan lukeneena, mutta kuitenkin! Kun Houllebecqin kylmäävän loogiset teoriat liittää kirjailijan misogynistiseen ja nihilistiseen maailmankatsomukseen, lopputulos on kieltämättä ahdistava. Se sijoittuu jonnekin Nietzschen, Schobenhauerin ja inhorealistisen tieteiskirjallisuuden välimaastoon.
Mutta kirjojen lukeminen vihalasien läpi, kirjailijan persoonaa tai hänen syvimpiä tarkoitusperiään pohtien on mielestäni turhaa. Esseisti tai ei, Houllebecqiin ei tarvitse tarttua. Koska jos niin tekee, vaarana on, että torjuu kaikki radikaalit ajatukset suoralta kädeltä. Hedelmällisintä on tietenkin pohtia.
Mennään sitten asiaan. En halua paljastaa Alkeishiukkasten ollennaisinta ideaa, jonka päällä koko tarina keikkuu. Se selviää vasta viimeisillä sivuilla. Sinne vie hiljalleen kirjan riisuva kerronta, joka analysoi palasiksi ihmisyyden rappion koko hirveydessään kahden miehen kautta. He ovat veljekset Bruno ja Michel.
Kertomus halkaisee näiden näiden henkilöiden kohtaloilla läpi yhteiskunnan (ihmiskunnan) kehitysvaiheita. Brunon kohdalla se ilmenee pakkomielteenä seksiin. Samalla se kertoo tietenkin yhteiskuntamme pakkomielteestä pornoon ja kertakäyttöiseen kulutuskulttuuriin: turhautumisen kasaantuminen, pakottava purkautumisen tarve ja hetken tyydyttyminen. Samalla loputon haluaminen tuntuu olevan halujen hiipumisen rujo peilikuva. Kuolemanpelkoon vastataan koko hedonismin kiihkolla.
Tässä kohtaa esseisti Houllebecq saarnaa individualismin paheesta. Viattomalta näyttävä new age-hörhöilykin on pahuudessaan verrannollinen saatanaan. Se keskittyi itsensä loputtomaan kehittämiseen, mutta onnistui synnyttämään vain surkean antikliimaksin. "Vallankumous ja paskan vitut", voisi kuulla herra esseistin tuhahtavan.
Ihmisyys näyttäytyy säälittävänä pyristelynä ja rappeutumisen/kuoleman pelkona. Mielenkiintoinen olikin utopistisen puhdistava loppuratkaisu (tähän kohtaan pakko mainita, että Huxley namedropattiin kirjassa useaan otteeseen). Se toi eniten mieleen Schobenhauerin (buddhalaisen) haluista luopumisen: yksilön itsensä korostamisen lopullisen hautauksen. Kirjan lohduton loppukaneetti on, ettei ihminen omassa turhamaisuudessaan koskaan pystyisi siihen.
Kaikki tämä ihmisyyttä pohtiva liirumlaarum tehdään selväksi vain kaunokirjallisin keinoin. Houllebecq käyttää dialogeja, joissa on erittäin pitkiä monologeja. Henkilöt ja kerrontatyyli ovat lakonisia. Vaikutelma on vieraannuttava ja nihilistinen, mutta samalla se onnistuu olemaan myös herkkä ja koskettava.
Kirjailija on varmasti tehnyt valtaisan taustatyön hiukkas/molekyylitason biologiasta. En minä oikeasti ymmärtänyt siitä tiedetekstistä hölynpölyä, mutta joka tapauksessa se oli äärimmäisen vakuuttavaa, sujuvaa ja järkeenkäypää.
No mitä kaiken tämän jälkeen olen siis mieltä Houllebecqista? En osaa sanoa. Ainakin kyseessä on kirjailija, joka on saanut ravisteltua jonkun totutun perusteita. Rakastan änkyröitä ja vaikeita, suoria ihmisiä, joilla on vihlovan osuvia perusteita. Tosin niiden taustalla pitää olla hyvä tarkoitus.
Seuraavalla kerralla pääsenkin avaamaan suhdettani yhteen erittäin ihanaan änkyrään. Aloitin nimittäin eilen lukemaan Morrissey-kirjaa, ja olen iloisesti yllättynyt! Mark Simpsonilla, kirjan kirjoittajalla, on aivan hulvattuman höyrähtänyt, suorastaan fanaattinen tapa kirjoittaa idolistaan. Ei ehkä mikään normaali lähtökohta elämäkerralle. Mutta eihän se olekaan elämäkerta, vaan psykobiografia, sillä Morrisseyn elämästä emme tiedä oikeastaan mitään, siis muuta kuin hänen laulunsa. Mutta siitä lisää myöhemmin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti