Olen jo jonkin aikaa uppoutunut kirjoihin, jotka vievät mieleni jonnekin muualle: romanttisiin kartanoihin, alkukantaiseen kaamokseen, vuosikymmenien taakse tai maailmaan, jossa kissat osaavat puhua. Suomalaista, tähän päivään uppoavaa realismia koin viimeksi Itkosen muodossa muutama kuukausi sitten (eikä se hirveästi maistunut).Olen hieman vierastanut sellaista laman ja sodan jälkeistä postraumaattista ja melankolista suomikuvaa ja ns. kuumia aiheita käsitteleviä ajankohtaisromaaneja, jotka pursuavat persuja, syömishäiriöitä, tuulipuvuista kahisevia lähiöitä ja arjelta maistuvia parisuhdekriisejä. En tiedä, voiko Riku Korhosen Lääkäriromaania lyödä tyylipuhtaasti tähän kastiin, mutta jonnekin sinne sen luokittelen omassa lukemisen kontekstissani.
Lääkäriromaani on poliitiikan- ja seksintäyteinen (en käyttäisi kuitenkaan sanaa seksikäs) parisuhderomaani. Kirja kertoo Niklaksen ja Innan suhteesta, joka käpristelee surun, kuoleman ja vuosien paineessa. Niklas yrittää hoivata heidän rakkauttaan, mutta löytää tarkoitukseen vain vääriä lääkkeitä.
"Rakkaus on parantamista. Mutta joskus sattuu hoitovirheitä.”
Kuten hyvän kirjailijan kuuluukin, Korhonen on tarkka luodessaan hahmojaan ja porautuessaan naisena ja miehenä olemisen luonteeseen, ja varsinkin viimeksi mainittuun: viettien pakottaman miehen pyristelyyn. Joku voisi ulkokohtaisesti kommentoida Niklasta tai jopa kirjailijaääntä sovinistiksi, mutta näen miehen osan tässä tasa-arvoisen lohduttomana, jollei se ole jopa hirveämpi. Naisena olemisen toivottomuus on suoraa seurausta miehen kyvyttömyydestä rakastaa.
"Jos miehistä tulee näitä, missä on naisen toivo?"
Korhonen on onnistunut tallentamaan jotain erittäin olennaista hötkyilevästä ajastamme. Hän saa lukijan kokemaan sen kaikessa aitoudessaan sekä hyvässä että pahassa. Pahaa tekee juuri se, mikä saa minut välillä vierastamaan nykykirjallisuutta. Se onnistuu kuvaamaan sellaista liian tutun oloista, kyynisyyteen kääriytyvää pahoinvointia, joka tuntuu purkautuvan puhtaana ilkeytenä ja väkivaltana, henkisenä ja fyysisenä, itseä ja muita kohtaan. Siinä on jotain viiltävää kylmyyttä, joka myrkyttää kartanoromantiikalla kuorrutetut hattara-ajatukseni.
Vaikka tarinaa on ryhditetty maailmanpolitiikalla, en pidä sitä teoksen olennaisimpana antina muutoin kuin yhtenä osuvana viittauksena miehisyyden rappiosta ja raakuudesta sotien, väkivallan ja valtataistelujen maailmassa.
Romaanissa siteerataan Hemingwayn kirjoittamisen ytimeen pureutuvaa toteamaa: "Kirjoita todenmukaisin lause, jonka tiedät." Suitsutukseksi täytyy todeta, että sen Korhonen ainakin osaa. Sen verran iso annos realismia tuli tämän kirjan osalta nieltyä ja vieläpä ahmien.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti