Stallarista

Hei, koska oon hias, enkä saa tänne ikinä mitään täytettä, niin pistän tuon Stallari-jutun, minkä kirjoitin meidän lehteen. Oon hirvee huijari, mutta antakee anteeksi. Pahoittelen myös lopun epäjournalistista saarnaa, mutta olkoon se siellä, koska se on niin hellyyttävä.

Älkää unohtako sirppiä ja vasaraa

Oopee, eli Olli-Pekka, Nevakivi haluaa kertoa teille nuorille tarinan ajasta, jota vanhemmat eivät halua muistella. Seuratkaa Oopeen kävelyretkeä pitkin keväisiä Helsingin katuja ja kuunnelkaa tarkkaan. On aika pölyttää muistoja taistolaisen luokka-ajattelun ajoilta, jolloin baskeripäiset humanistit vakosamettihousuissaan paransivat maailmaa huuruisissa kuppiloissa. Miten Suomi nöyristyi ison karhun kainalossa, miten aatteet lopulta haudattiin ja takit käännettiin?

Nyt ei työnnetä tikulla silmään vanhojen muistelijaa. Uusi sukupolvi haluaa kuulla missä mentiin ja minkälaisessa maailmassa kasvoivat tämän päivän valtaa pitävä eliitti ja suuri ikäryhmä? Juha Ruusuvuoren tuore teos Stallari kuvaa humoristisesti ja ripauksella ivallista kyynisyyttä puna-aatteen syntyä ja kuolemaa 60–70- luvun Suomesta näihin päiviin asti.

On aika tonkia kipeää menneisyyttä, tuoda virheet esiin ja oppia niistä. Vahvat periaatteet toimivat itsepetoksen avulla ja hajoavat sujuvasti samalla tavalla. Kirja kertoo vahvasti politisoituneesta ajanjaksosta, joka hukkui pikkuhiljaa opportunistiseen ja pragmaattiseen omaneduntavoitteluun.

Työn orjat, sorron yöstä nouskaa

Kirja maalaa aikalaiskuvaa, joka luo uskottavat kehykset tarinalle. Tarinalle, joka on tarua ihmeellisempää, koska se on totta. Kylmän sodan kaksinapainen maailma jaettiin hyvään ja pahaan. Oli valittava puolensa. ”Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan.”

Kirjan päähenkilö ja kertoja Oopee oli yksi heistä Tampereella tiedotusoppia opiskelevista punalipun kantajista. He kaikki kuuluivat 70-luvulla suureen taistelurintamaan kapitalismin diktatuuria vastaan. Siipi ei ollut yhtenäinen: oli tymriläisiä, tossilaisia, revareita, tasylaisia, revisionisteja, aleniuslaisia. Luokkatietoisuus oli vakava asia, eikä aitojen yli hypitty: oltiin joko meikäläisiä tai teikäläisiä.

Yhtenäinen puoluerintama toi turvaa. Äidit ja isät olivat sodan nähneitä, hiljaisia, stressaantuneita ja osittain tunnevammaisia. Opiskelutoverit muodostivat kiinteän aateperheen, jonka puolesta tehtiin töitä tosissaan. Sen tuoma yhteenkuuluvuuden tunne paikkasi lapsuuden kipeitä haavoja.

Toveriseura imaisi mukaansa ja sai uskomaan mustavalkoiseen totuuteen. Porvarillista individualismia tuli vihata koko nuoruuden voimalla. Materialistinen dialektiikka oli tieteellisesti pitävä järjestelmä, joka toteutuisi vääjäämättä: sosialismi tulisi ja vasemmistolaisnuorten etujoukot nousisivat sen johtoon.

Kuinka sirppi ja vasara haudattiin

Kirja sekoittaa fiktiota ja dokumentarismia, todellisia ja fiktiivisiä henkilöitä. Jotkut heistä jätetään nimeämättä, mutta ovat jokseenkin tunnistettavissa. Voi vain arvailla kuka nykyelämän valtaa pitävistä elitisteistä on jauhanut suu vaahdossa luokkataistelusta jossain savuisen kuppilan nurkkapöydässä. Eikä tarvitse edes arvata, siellä kirjassahan se seisoo: Björn Wahlroos.

Ironia on huipussaan, kun kirjassa kuvataan aatteen hautaamista. Se rikkoo koko siihen asti vallinneen puolueromanttisen kuvauksen katkeransuloisella tavalla. Yleisen ilmapiirin muuttuessa korttitalo alkoi sortua. Vähin äänin vaihdettiin puolueen jäsenkirjat tuntuvaan palkkashekkiin. Silloiset tymriläiset ja tossilaiset omistavat tänään yhtiöitä, ovat menestyneitä poliitikkoja ja valtaapitäviä isokenkiä.

”Oikea elämä odotti tiedostavia opiskelijoita, oikeat työpaikat avautuivat ja opintolainat lankesivat maksuun. Elämä ei ollutkaan purppuranhehkuinen auringonnousu.”

He käänsivät takkinsa, pettivät puolueen ja puolue petti lopulta kaikki. Reaalisosialismi ei koskaan tullut suomeen.

Elämää Kekkoslovakiassa

Suomettuminen on vieläkin kirosana, mutta Ruusuvuori ei jätä tarttumatta tähän tabuun. 70-luvun opiskeluaktivistien punapolitiikka istuin hyvin siihen poliittiseen ympäristöön. Kaikki olivat kallellaan Neuvostoliiton puoleen. Se oli maan tapa, ainoa mahdollinen vaihtoehto.

Oopeen tehdessä töitä toimittajana, hän huomasi, että journalistiset ihanteet oli haudattava, kun Neuvostoliitosta oli kyse. Sensoreita ei erikseen tarvittu, koska ne olivat jokaisen toimittajan omassa päässä. Vallan vahtikoirat hiljensivät itsensä.

Elettiin lumedemokratian aikoja hiljaisen hyväksynnän siunauksella. Kortensa kekoon kantoivat kaikki: poliitikot, virkamiehet kirjakustantajat ja toimittajat.

Tässä vaiheessa kirjaa Oopee alkaa vaahdota niin että sylki lentää. Hän paasaa pateettisella tavalla avoimen demokratian ja journalistin kunnian vuoksi niin, että hänen nuori lukijansa ja seuraajansa meinaa jäädä matkalle, mutta sitten hän tekee ryhtiliikkeen ja palaa itse tarinaan. Meidän päässämme pyörii vielä yksi kysymys, johon ei ole tullut kunnon vastausta: miksi?

Selitysten aika

Miten oli mahdollista, että fiksut, tiedostavat yliopisto-opiskelijat päätyivät kannattamaan neuvosto-diktatuuria? Miksi Suomi lensi rähmälleen Venäjän eteen? Ette te nuoret voi ymmärtää sitä aatemaailmaa, joka kieltäytyi näkemästä totuutta, Oopee vuodattaa. Se pystyi selittämään mustan valkoiseksi kymmenillä eri tavoilla. Sen mielettömyyttä ei saa koskaan unohtaa, kuuluu kirjan terävin sanoma.

”Kun alan palauttaa mieleeni, mitä ihmiset puhuivat ja mitä he tekivät niinä vuosina, en usko sitä itsekään. Meidän sanamme ja tekomme olivat niin järjettömiä, että sellaista voi tapahtua vain todellisuudessa, ei kenenkään kirjailijan mielikuvituksessa - - Merkityksellistä tässä kaikessa on se, että me olimme tosissamme.”

Ihminen pettää itseään säilyttääkseen kynsin ja hampain lapsenuskonsa. Aatteet tuovat yksinkertaisia vastauksia ihmisten pirstaleiseen maailmaan. Ne luovat toivoa paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta maailmasta, maailmasta, joka rakennettaisiin yhteisrintamassa tovereiden kanssa verellä ja hiellä. Sen varjolla voi ummistaa silmät ongelmilta ja keskittyä taisteluun.

Verta on aina vuodatettu uskonnon ja politiikan vuoksi. Mikään ei ole oikeastaan muuttunut. Suuret aatteet ovat hajonneet, mutta silmät pysyvät ummessa. Musta on valkoista, jos niin väitetään tarpeeksi monta kertaa.